Ihmeellistä käyttäytymistä

Ihmeellistä käyttäytymistä tarkastelee alta kulmain ihmisen, luonnon ja yhteiskunnan erikoista toimintaa. Runojen puhujan tapa katsoa kohteitaan toimii teoksessa keskipakosvoimana, joka vetää runoilija Raisa Marjamäen runot yhteen eheäksi kokoelmaksi.

Raisa Marjamäen kolmannen kokoelman tekstit ovat moninaisia sekä aiheiltaan että muodoltaan, mutta niitä yhdistää ihmeellisyyden, niin kauneudesta syntyvän, arkikokemuksen ylittävän hämmästyksen, kuin kaiken kummallisen ja typerän tutkiskelu.

Hallittu muistikirjamaisuus, esimerkiksi sääpäiväkirjaa muistuttavassa runossa ”Ettei siitä puhuta” luo kokoelmaan välittömyyttä ja ajatuksellisen vaeltelun tuntua. Välittömyyttä lisää paikoitellen puheenomainen kieli: runoissa ”katsellaan telkkaria” ja kysytään ”kauanko me oltaisiin / kävelty ja miten”. ”[E]i sedät konservoi ne innovoi ja digiloikkaa”, runossa ”Kootut virheet” todetaan. Puheenomaisuus ei kuitenkaan juoksetu jutusteluksi saati horinaksi, koska Marjamäellä on taito karsia kielestään kaikki turha. Silloin poljento ja kerronta tiivistyvät ytimekkäiksi ja selkeiksi juuri silloin, kun sitä tarvitaan: ”Kuuluvuus niin heikko / että tärkeät puhelut // on hoidettava ulkona, lähellä merta. Asia- // kirjat kastuu sateessa / kohisee murre säätilat.”

Matkakirjeitä muualta

Runojen puhuja tarkastelee maailmaa monista eri perspektiiveistä, niin fyysisesti kuin ajallisestikin. Runoissa ollaan matkalla, metsässä, junassa ja pakkasessa. On tultu Hebrideiltä, lähdössä Kaakkois-Skotlannista, matkaamassa rahtilaivassa Juutinrauman kohdilla. Hän seikkailee ”internetitse” Lahoressa ja Kastoriassa. Runo ”Perusteellisuudesta” kuvailee arabiarmeijan vuonna 717 aloittamaa Konstantinopolin piiritystä – joka epäonnistui tai onnistui, näkökulmasta riippuen. 736 vuotta myöhemmin Konstantinopoli todella vallattiin.

Maailman eri kolkat ovat läsnä joko miljöönä, josta käsin runoilija puhuu, tai paikkana, joka on kaukana ja poissa. Joskus nämä kaksi limittyvät: runoilija asettuu paikkaan, jossa ei todellisuudessa ole, ja puhuu sieltä lukijalle. Välillä runoissa tuijotetaan aikakausia silmästä silmään ja kohdellaan niitä häviävän lyhyinä hetkinä. Toisinaan asetutaan puun latvustoon istumaan.

Kokoelman hahmogalleria on suppea, mutta olemassa. Teoksessa puhutaan Raisasta, R. Marjamäestä, R.M:stä ja Ilonasta. Heistä paljastetaan vain vähän. Runo ”Pajunkissat poikii” kertoo, että ”Ilona on sotilas, / holismus adorabelis // kahdeksalla aistilla ja / usealla sydämellä varustettu” Myöhemmin samassa runossa kuullaan, kuinka ”Ilona on kehottanut // minua välttämään pätemistä / ja inttämistä ja kaikkea // paitsi sulkia ja häntiä, / paitsi synkkää kevättä.”

Matkustaminen, ohimennen mainitut henkilöt ja muistikirjamaisuus summautuvat runoihin kirjemäisyytenä. Vaikutelmaa kirjemäisyydestä isää runojen vaivattomuus, Marjamäen taito tehdä tekstistä keveää. En tarkoita pakonomaista iloisuutta tai muuta tunnelmaan liittyvää keveyttä, vaan kielellistä ja rytmillistä hallintaa, kirjailijan kykyä ilmaista ajatukset runomuodossa. Ihmeellisen käyttäytymisen runot ovat niin vaivattomia, että on kuin runous olisi luotu yksinomaan Marjamäen käyttöön, hänen omaksi kommunikaatiovälineekseen. Silti myös lukijalla on kyky ymmärtää tätä kieltä heti kirjan avattuaan. Erityisesti siksi teoksen tekstit ovat niin vaikuttavia.

Kielellisyyttä ja vaikutelmaa kielen keveydestä vahvistaa Marjamäen tapa sekoittaa eri kieliä toisiinsa jokseenkin riemukkaasti: ”Lapsuudenkodin omalaatuinen horror”, ”Are you leaving for good? / Lähdettekö te, hyvästi.” Kielen sekoittelun näennäinen helppous muistuttaa etäisesti runoilija Cia Rinteen runoudesta.

Kaiken tämän seurauksena Marjamäen teoksen runot täyttyvät kielestä ja havainnosta. Yksittäiset runot saattavat jäädä toistensa jalkoihin, mikäli niihin ei todella keskity. Jokainen teksti sanoo sanottavansa painokkaasti, eikä anna lukijan kiirettä anteeksi. Rynniminen ei kannata, ei silloin kun jokainen runo on kuva ja argumentti: ”Mustan lipaston päällä / taivaankappaleiden asemia // esittävä taulukko, / rikkinäinen peili ja // lasipurkeissa / tuomenoksia // joiden kukat aukeavat / vailla suurta uhmakkuutta.”

Marjamäen tekstit eivät juurikaan selittele itseään tai kytköksiään teoksen ulkopuoliseen maailmaan; lukijan on pidettävä runoihin kirjoitettuja havaintoja itsessään tärkeinä. Haaste on tärkeä, sillä tuomenoksien, säätilojen ja kaukaisten paikkojen tärkeys on turhan helppo unohtaa.

Marjamäki ymmärtää ilmaisunsa kyvyt viistoon huumoriin ja hyödyntää niitä täysimittaisesti.

Kun nykymeininki ei vakuuta

Marjamäen runokokoelmaa leimaa varautunut suhtautuminen nyky-yhteiskunnan tunnuspiirteisiin. Tämä on tuttua myös runoilijan aiemmista teoksista. ”Ihmeellistä käyttäytymistä asettaa filosofisen kysymyksen suojaavien totuuksien tukahduttavuudesta ja tietoisesti irrottautuu turvaverkoista”, Riikka Palander kirjoittaa Nuoressa Voimassa. Erkki Kiviniemi toteaa Kulttuuritoimituksessa, että teoksen ”ensimmäinen kyseenalaistamisen kohde on ylenmääräinen turvallisuuden tavoittelu”. Kiviniemi pohtii myös Ilonan hahmoa, jonka kanssa ”runo pakenee kulutusyhteiskuntaa, sen saastetta ja suojeluhenkeä”.

Millaista Marjamäen skeptisyys nykymaailmaa kohtaan tarkalleen ottaen on, mistä se kumpuaa? Kokoelman esimmäinen runo ”Valaistus” kuvaa, Palanderin sanoin, mitä hyvinvointi on ja mitä sen oletetaan olevan. Runon nimi assosioituu heti valistukseen, jonka nimi viittaa valaistukseen ja valaistumiseen myös englanniksi ja ranskaksi: enlightenment, siècle les lumieres. ”Jos ajattelemme historiaa / voimme ajatella sillan yli kiiruhtavia // lapsia pimeässä. Nykyisyydessä // lapsella on seuralainen”, runo toteaa. Nykyään hyvinvoinnin ajatellaan tarkoittavan sitä, että ”lapset eivät kiiruhtele itsekseen pimeässä, / eivät siltojen yli”, runo jatkaa.

Valistus loi uskoa järkiperäisen tiedon ja ymmärryksen avulla tapahtuvaan edistykseen. Marjamäen runot kysyvät, tarkoittaako tieto väistämättä edistystä tai ymmärrystä – tai mitä edes tarkoittaa tietää maailmasta jotain? Mihin käsityksemme yhteiskunnan edistyksestä perustuu? Kokoelma on taitava kysymyksissään. Se ei aseta nykymaailman kyseenalaistamista itsetarkoitukselliseksi päämääräksi, vaan käyttää kysymyksiä välittääkseen lukijalle havaintoja, tunnelmia ja runokuvia nykyhetkestä, joka voisi olla toisin.

”Valaistuminen” on vain yksi runo muiden joukossa, joten varsinaisena valistuskritiikkinä kokoelmaa ei kannata lukea. Ennemmin teoksessa pilkahtelevat samat teemat ja aiheet, joista Marjamäki puhuu Emma Hirvisalon haastattelussa Nuoressa Voimassa. Haastattelussa Marjamäki kritisoi ihmisen tapaa hallita luontoa öljyllä ja omilla harhaluuloillaan, puhuu omavaraisuudesta ja sen ongelmista, ja pohtii käynnissä olevaa tuhoisaa ekologista muutosta. Ihmeellisessä käyttäytymisessä hän kirjoittaa myös siitä, kuinka ihmisen ja luonnon aikakaudet limittyvät toisiinsa tavoilla, joita ihminen harvoin näkee.

Esimerkiksi runo ”Lehdistötiedotteita latvasta” kuuluu lyhykäisyydessään näin: ”Ei järjestelmä ole pilalla, / koska järjestelmä haisee vielä hyvältä.” Tekstissä yhtä havaintoa, järjestelmän hajua, pidetään merkkinä siitä, että kaikki on hyvin. Samalla runo sekoittaa haiseminen ja tuoksumisen – yleensä kirjakielessä asiat haisevat pahoilta ja tuoksuvat hyviltä. Runo on siis kaikin puolin monitulkintainen: ehkä ”järjestelmä” sekoittaa kielen, saa ihmisen uskomaan siihen, vaikka syytä ei olisi. Tai ehkä lehvästön latva jaksaa tuoksua silloinkin, kun yhteiskunta sen alla peittyy jätteisiin. Kun lehvästö kuolee, ei lehdistöä enää ehdi elvyttää.

Kriittisyydestään huolimatta en kutsuisi Ihmeellisen käyttäytymisen runoja pessimistisiksi saati nostalgisiksi. Diagnostinen lienee kriitikkojen lempisana mitä tulee yhteiskunnallisia teesejä esittäviin teksteihin, ainakin jos kirjoittaja pyrkii analysoimaan ja normittamaan analyysinsä kohdetta, mutta samalla säilyttämään siihen jonkinlaisen kriittisen etäisyyden. Tässä mielessä sanaa voisi käyttää kuvaamaan myös Marjamäen runoja. Ne tarkastelevat nykyhetkeä kriittisesti ja kaipaavat kyllä muualle, mutta pikemmin vaihtoehtoisiin nykyhetkiin kuin menneisyyteen.

Runot usuttavat ihmistä arvioimaan itseään ja aikakausiaan uudelleen. Ne kehottavat ihmistä olemaan kosketuksissa siihen, mitä hän aistii ja rakentaa: historiallisiin jäänteisiin, kuminaan, tuomenoksiin, autiotaloihin. Nuoren Voiman haastattelun lopuksi Marjamäki toteaa, että olisi tärkeää nähdä ”kaikkeuden koko skaala, että epäinhimillisiin kuuluvat niin kompostissa olevat pienet hajottajat kuin myös valtavat jumaluudet. Ja että ihmisen paikka on jossain niiden välissä”. Tämän skaalan myös Ihmeellistä käyttäytymistä haluaa näyttää.

Kangas imee kissankarvoja puoleensa eikä päästä niistä irti. En usko, että Marjamäkeä haittaa.

Poikkeuksellisen runoilijan poikkeuksellinen kirjaesine

Marjamäki yhdistelee kieliä ja kokemuksia Suomesta Skotlantiin ja Lahoreen poikkeuksellisella taidokkuudella. Runoilijana hän on nykymenon leppymätön kriitikko, joka ankkuroi kolmannen runokokoelmansa tekstit siihen, mikä on ihmeellistä tai ainakin ilmenee runoilijalle sellaisena. Marjamäki ymmärtää ilmaisunsa kyvyt viistoon huumoriin ja hyödyntää niitä täysimittaisesti: ”the corruption of the best is the worst / me harjoitellaan sivilisaatiota / ainutkertaisilla eliöillä.” Ei sedät konservoi luontoa, ympäristöä tai elämää, ne innovoi ja digiloikkaa.

Kaiken lisäksi Ihmeellistä käyttäytymistä on täydellisen kokoinen kirja. Omien mittojeni mukaan se on 1,5 cm paksu, 13,5 cm leveä ja 19,5 cm pitkä. Kirjaobjekti on muutenkin poikkeuksellinen, kuten myös Marjamäen aiemmat teokset. Uusin runokokoelma on faksimile Brother Deluxe 660TR correction -kirjoituskoneella kirjoitetuista liuskoista. Tämä tuo oman lisänsä teoksen pohdintoihin teknologiasta, aikakausista ja sivilisaatioiden kehityksestä.

Runokokoelman lopusta löytyy niin ikään kirjoituskoneella kirjoitettu sisällysluettelo, mutta myös lista teoksesta poisjääneistä runoista. Listalta löytyvät muun muassa ”Rahaa / konfettia”, ”Snellman / All the King s Men” ja ”Älä näyki”. Runot voi tilata kustantajan verkkokaupasta.

Teoksen tummansiniseen, kankaiseen kanteen on uurrettu jonkinlaisen eliön ääriviivat. Kuva näyttää oravan, ihmisen ja saniaisen risteymältä, metsäsuomalaiselta sfinksiltä. Kun teosta kuljettaa mukana pitkin asuntoa, peittyy sen kansi heti kissankarvoihin. Kangas imee niitä puoleensa eikä päästä suortuvista irti. En usko, että Marjamäkeä haittaa.