Kanadalaisen Rawi Hagen eksistentialistinen romaani Torakka (Cockroach) kertoo ihmisistä yhteiskunnan laitamilla, vallan kahvassa ja vallan alla. Romaani on tarina selviytymisestä ja viemäriin sujahtamisesta.

Torakan päähenkilö on syrjäytynyt libanonilaismies, joka silloin tällöin muuttuu torakaksi. Kyynisyydestään huolimatta teos naurattaa. Hage ripottelee tekstiin mahtipontisia metaforia kuin sitruunasuolaa sirottimesta. Kirjailija parodisoi ja liioittelee. Päähenkilöhän hieroo käsiäänkin ”kuin iloinen varas”. Lähes kaikkea inhoavan minäkertojan huumori on paikoin hykerryttävän itseironista, esimerkiksi silloin kun hän syyttää muita kopeudesta ja lisää sitten kiiruusti: ”Minä en ainakaan ole kopea.”

Maahanmuuttajan silmin

”Me ja muut” on yksi kirjan teemoista. Romaanissa esiintyvät Montrealin keskiluokkaiset kanadalaiset näkevät maahanmuuttajat stereotypioiden kautta. Päähenkilö kuvailee totisella naamalla sitä, miten hän palvelee työnantajaansa: ”Kiitos, sanoin ja vetäydyin takaperin katse hänen ylhäisyydessään ja turbaaniani toistuvasti nyökyttäen, kunnes pääsin kuninkaallisille porteille.”

Mutta ei ihmisten erottelu rajoitu vain akselille ranskankieliset valkoiset versus kaikki muut ihmiset. Erilaisten etnisten ryhmien väliset ja sisäiset hierarkiat joutuvat vihaisen, astioidenkerääjänä työskentelevän hyönteismiehen syynäykseen: ”Jotkut maahanmuuttajista hinkuvat yläluokkaista elämää niin kuin entisaikoina, jolloin palvelijat mukisematta tottelivat pröystäilevissä taloissa asuvia, paksuja sikareita röyhöttäviä isäntiään. Saastaa!”

Toisinaan viha on hiukan liiallista; sitä tasoittamaan olisi kaivannut myös hyviä tyyppejä. Oikeastaan Torakan mielestä vain kaunis iranilaisnainen Shohreh ja tämän lähimmät ystävät ovat minkään arvoisia, kaikki muut ovat halveksuttavia.

Torakka kuuluu niihin kirjoihin, joita Suomessa on hiljattain ruvettu kaipailemaan, eli ”maahanmuuttajaromaaneihin”. Tosin Hage tarkastelee monia laajempiakin ilmiöitä, kuten luokkaristiriitoja ja fundamentalismia, maahanmuuton kautta. Uskonto ja ihmisten väliset arvojärjestykset ovat osatekijöinä julmuuksiin, ja pakolaisuuden syitä tulee etsiä muualtakin kuin lähtömaasta. Taksikuski Majeed sanookin osuvasti:

”Kuule, tulemme tällaisiin maihin turvaan ja saadaksemme paremman elämän, mutta juuri tällaiset maat pakottavat meidät alunperin lähtemään kotoamme.”

Libanonilaissyntyisen Hagen esikoisteos De Niron peli kertoi hänen kotimaansa sisällissodasta, eikä Torakkakaan unohda Libanonissa tapahtuneiden ihmisoikeusloukkauksien ja sodan ”normaalien” raakuuksien vaikutusta yksittäisen ihmisen elämään. Tällaista taustaa vasten kotimaastaan paenneiden ihmisten leimaaminen laiskureiksi (ja sen vuoksi kelvollisiksi vain palvelushommiin) tai vaihtoehtoisesti eksoottisiksi villeiksi näyttäytyy juuri niin banaalina kuin mitä se onkin.

Kirjan edetessä Torakka kuulee useita kertomuksia väkivallasta kotona, vankilassa ja kaduilla. Iranilainen homo Farhoud kertoo järkyttävän tarinansa, samoin Shohreh, joka löysi ensimmäistä kertaa lohdun ja turvan naispuolisen rakastajansa luona Kanadassa.

Hage kuvaa kroonisen lumista Montrealia raikkaalla tavalla. Kanada on kylmä ja ankara metsien maa. Kertoja ihmettelee, miten hän päätyikään ”jatkuvasti hytisevään ruhoon kävelemään jäätyneessä kaupungissa”, jossa hänen päälleen putoaa märkää puuvillaa. Silti hän tarinan edetessä oppii huomaamaan myös lumen hauskan narskunan ja talven kauneuden. Suomalaislukijalle nämä ovat mukavia kuvauksia. Jaammehan me kokemuksen rännästä, kalseasta kylmyydestä ja tuikkivasta hangesta.

”Sinä päivänä pakkanen ei antanut armoa varpaille, se vähät välitti korvien pistelystä ja yritti väen väkisin puraista palan nenästä. Se päivä sai muistamaan, että vaikka kuinka tärisi ja niiskutti, maailmankaikkeus ei välittänyt. Ja jos kysyi, miksi lämpötila oli niin epäinhimillinen, maailmankaikkeus kehotti kalsealla äänellä ja suu tiukkana viivana palaamaan kotikonnuille, jos täkäläiset olot eivät miellyttäneet.”

Tai ehkäpä rajan takana asiat olisivat paremmin? Hage pistää persialaisen tietokoneohjelmoijan, ”tyhjäpäisen pyrkyrin”, toteamaan, että Yhdysvalloissa on sentään rahaa. Kanadassa ei ole tulevaisuutta – vain liikaa veroja. Hyvinvointivaltiollakin on hintansa, Hage tuntuu hymähtävän niille, jotka leikkaisivat mieluummin veroja kuin markkinatalouden suomia ”vapauksia”.

Voiko siitä selviytyä?

Päähenkilön oma historia avautuu terapiassa. Kirja on myös kuvaus yrityksestä toipua. Näkemys siitä, miten rajallisesti yksilöterapia auttaa ihmistä paranemaan, jos hän ei ole sitoutunut prosessiin ja terapeutti on kaiken lisäksi harvinaisen naiivi. Aikakin tuntuu terapiaistunnoissa loppuvan usein kesken, vaikka potilas olisi kertomassa jotain todella vaikeaa ja hoitoprosessin kannalta oleellista. Lopullista toipumista kirjasta on turha hakea, mutta jotain edistystä silti tapahtuu. Puoleksi ihminen, puoleksi torakka pohtii terapiassa muodonmuutostensa syitä:

”Mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa?
En ole varma. Ehkä sitä, että on ansassa.
Onko hyönteisenä oleminen sitten vapautta?
Tavallaan. Ehkä.
Kerro miten.
Silloin on näkymättömämpi.”

Kirjan sivuilla on outo vierauden tuntu. En osaa sanoa, välitänkö edes tästä epämiellyttävän ruokottomasta päähenkilöstä. Terapiaan hänet on passitettu epäonnistuneen itsemurhayrityksen takia, mutta eipä sekään kovin riipaise. Oksa, johon hän yritti hirttäytyä, katkesi. Ja sitten rynnistivätkin jo kanadalaiset ratsupoliisit paikalle.

Päähenkilön tavoin minäkin tuumaan, miltä tuo kaikki olisi näyttänyt kaukaa. Olisi näkynyt vain punainen täplä valkoista taivaanrantaa vasten.

”Ehkä siinä on kaikki, mitä elämästämme on tarkoitus jäädä jäljelle: pilkahdus kauneutta, uhrilahja niille, jotka ovat yhä loukussa, viimeinen lahja maallista vaellustaan jatkaville.”

Sivullisuuden tuntu luo kontrastin kirjan väkivallalle ja raakuuksille. Oman surrealisminsa tarinaan tuo se, että torakka soluttautuu ihmisten asuntoihin tehdäkseen siellä jotain pikkujäynää, syödäkseen voileivän jääkaapista tai varastaakseen huulipunapuikon. Tämä mies ei vain kuvittele muuttuvansa vähäpätöiseksi torakaksi, vaan tekee sen aivan oikeasti. Väistämättä tulee mieleen Franz Kafkan Muodonmuutos.

Hyvänolon huumoria Torakasta on turha etsiä, mutta retki tavallisen yhteisön ulkopuolelle puoleksi ihmisen, puoleksi hyönteisen matkassa voi osoittautua oudon hauskaksi. Hyljeksityllä ja inhotulla torakalla on voimaa. Se selviytyy vaikka maailmanlopusta.

Dela artikeln: