Leo Trotskin ajastin

Leo Trotskia lyötiin jäähakulla päähän Mexico Cityssä 20.8.1940. Hän kuoli seuraavana päivänä sairaalassa. Murhaaja, Stalinin salainen agentti Ramón Mercader vietti 20 vuotta meksikolaisessa vankilassa ja sai vapauduttuaan Neuvostoliiton sankarin arvon. Hän kuoli Havannassa 1978.

Tapahtumasta ja siihen johtaneesta kehityskulusta riittää tulkintoja. Richard Burtonin huutoa Joseph Loseyn elokuvassa Trotskin salamurha (1972) ei unohda, jos Alain Delonin jääkylmän katseen unohtaisikin. Trotski (Burton) on juuri saanut Mercaderin (Delon) hakusta päähänsä, ja koko maailmanpoliittiseen tilanteeseen ladattu jännitys tuntuu purkautuvan tuossa huudossa.

Kirjan sivulla 91 pelästyn. Onneksi turhaan.

Trotski oli Neuvostoliitosta maanpakoon karkotettu puna-armeijan perustaja ja jatkuvan vallankumouksen teoreetikko. Isaac Deutscherin kirjoittama kaksiosainen elämäkerta on klassikko, Suomessa Christer Pursiainen on julkaissut Trotskista palkitun teoksen (2011). Ainoa kirjan mittainen Trotski-suomennos lienee Jatkuva vallankumous (suom. Esa Adrian 1970).

Sijoittaessaan Trotskin kohtalon romaaninsa taustaksi Rax Rinnekangas (s. 1954) liittyy siis pitkään ja elinvoimaiseen traditioon. Hänen siirtonsa on kuitenkin täysin omintakeinen. Niin omintakeinen, että kirjan sivulla 91 pelästyn. Onneksi turhaan.

Rakenteiden huimaus

Omintakeista on Leo Trotskin ajastimen kieli. Virkkeet ovat eritasoisten lauseiden pitkiä ja polveilevia sarjoja, teksti tulvii konjunktioita ja lauseenvastikkeita. Rinnekangas kirjoittaa niin kuin luovan kirjoittamisen kurssilla kielletään kirjoittamasta. Esikuvat tulevat, luulisin, mannereurooppalaisesta kirjallisuudesta.

Esimerkki: ”Mutta, kun hän oli antanut Trotskin kirjeen Riveralle, tuntematta kirjeen sisältöä, ja oli vieläpä lisännyt kuoren sisälle, ennen sen sulkemista sinetinkaltaisella leimalla, kuten vanha kellomestari oli kertonut meille, kuten hänen veljensä oli sanonut Trotskin kertoneen hänelle, sanan ´ilmanvaihto´, joka viittasi numerosarjaan, jonka hän oli asettanut talonsa ilmanvaihtojärjestelmään, niin oliko Melnikov samalla menettänyt omat yöunensa?” (s. 201).

Kieli on vanhahtavaa. Henkilö saattaa ”virkkoa” ja kohtaaminen olla ”jumalallinen”. Kun tekstissä sitten esiintyy esimerkiksi sana ”maili” (sähköpostiviesti), se tuntuu tyylirikolta.

Riski on ollut valtava, mutta Rinnekangas selviytyy voittajana. Tietoisesti epäaidoksi tai keinotekoiseksi rakennettu teksti aiheuttaa katkoksen. Leo Trotskin ajastimen kieli on erilaista verrattuna mihinkään sen välittömässä läheisyydessä kuultuun tai luettuun kieleen. Lukijaa alkaa pyörryttää. Ja sitten: lukija suistuu peruuttamattomasti monimutkaisten lauserakenteiden syvyyteen.

Rinnekangas kirjoittaa niin kuin luovan kirjoittamisen kurssilla kielletään kirjoittamasta.

Joutuessaan tekemisiin ajan probleeman kanssa romaani lienee olemukseltaan aina historianfilosofinen. Asian tiedostamisen asteessa ja mittakaavassa on sitten teoskohtaisia eroja. Leo Trotskin ajastimessa historia on korostetusti esillä ja mittakaava valtava: ”… historia on enemmän ihmisten välisten näkymättömien psykologisten ja psykiatristen prosessien tulosta kuin konkreettisten kehitysten tulosta”(s. 143).

Päähenkilö-kertoja on arkkitehtuurielokuvia ohjaava pohjoismainen älykkö. Henkilön läheisyyttä Rax Rinnekankaan henkilön kanssa voi halutessaan arvailla. Hänen kaksi naistaan ovat korostetun keskieurooppalainen vaimo Sarah ja Meksikossa sattumalta tavattu Veronica, Trotskin palvelijan veljen lapsenlapsi.

Enemmän kuin keskuskolmikko, enemmän kuin Trotski ja hänen ajattelunsa – Trotskia kutsutaan kirjassa johdonmukaisesti filosofiksi, vaikka hänen politiikkansa verinen puoli tuodaan rehellisyyden nimissä myös esiin – enemmän kuin liiankin usein kirjallisena esikuvana mainittava W. G. Sebald, on kohteena länsimainen historia, aikakäsitys ja kehitysajattelu.

Mukana on välttämätön annos mystiikkaa, mutta konkreettisiakin äänenpainoja Trotskin ajastimessa kuuluu: ”… millä tavoin poliittisilla aliäänillä eli avoimella kieroudella Yhdysvaltojen presidentti Bush nuorempi olisi vailla pienintä moraalin ja etiikan siementä pommittava kokonaisen maan, Irakin, takaisin kivikauteen, kaksoistornien tuhon aiheuttaman pelkuruutensa ja isänsä aiemman epäonnistumisen tähden, aikaansaaden tällä tavoin uskontojen lopullisen liittoutumisen kansallisen ja kansainvälisen politiikan kanssa ja käynnistäen näin koko läntisen kulttuurin perinteiset arvot, turvatilan ja aseman murtavan terrorismin”(s. 275 – 276).

Seikkailu käsitteiden tasolla

Teos edustaa, muun ohella, tieteiskirjallisuutta tai spekulatiivista fiktiota, ja sivulla 91 pelästyn. Kertoja saa tehtäväkseen hankkia Moskovasta arkkitehti Konstantin Melnikovin taloon piilotetun numerokoodin, joka mahdollistaa Trotskin aikalaitteen rakentamisen. Onko Leo Trotskin ajastin jonkinlainen fiksun ihmisen Da Vinci -koodi? Ei ole: seikkailullinen aines supistuu siihen, ja koodin hankkiminen kuvataan ohimennen, täysin arkisena ja vaivattomana, ja ennen kaikkea muun tapahtumisen motivoimana asiana. Jos seikkailua on, se tapahtuu käsitteiden ja kielen tasolla.

Itse asiassa Trotskin aikalaitteen valmistamiseen ja sen paralleeliin, minäkertojan ja Veronican kohtaloon, ladataan niin paljon odotuksia, että ne jäävät pakostakin lunastamattomiksi. Tämäkään ei haittaa. Rinnekankaan toinen suuri riskinotto, kielen ohella, kannattaa niin ikään. Sekä scifi- että romanttinen aines on ”huijausta”, jolla lukija saadaan mukaan viidensadan sivun tekstimassan lähes loputtomaan pohdiskeluun. Ja ennen kaikkea: lukija vaistoaa ja tietää tämän koko ajan. Ja lukee eteenpäin.

Sebaldin esikuvan mukaisesti tekstiä välimerkittävät mustavalkoiset valokuvat.

En tiedä onko kyseessä painovirhe, vitsi vai tarkoituksellinen merkityssiirtymä, mutta pariinkin kertaan romaanissa puhutaan Marxin ja Engelin [sic!] maailmankatsomuksesta. Tavallaan se on osuvaa kirjassa, jossa arkkitehtuurifilosofialla on niin keskeinen rooli – ja huvittavaakin näin helsinkiläisestä näkökulmasta.

En osaa sanoa sitäkään, miten suuri W. G. Sebaldin vaikutus teoksen rakenteeseen loppujen lopuksi on. Jos se on huomattava, ei Rinnekangas tätä vaikutusta ainakaan salaa, päinvastoin.  Sebaldin esikuvan mukaisesti tekstiä välimerkittävät mustavalkoiset valokuvat, ja mittavan kuvaajanuran tehneen Rinnekankaan tarttuminen tähän syöttiin on enemmän kuin ymmärrettävää. Ratkaisu myös toimii, taas kerran. Kuvat paitsi täydentävät, myös luovat hengähdystaukoja romaanin kertojan toisinaan hyvinkin käsitteelliseksi äityvässä pyörityksessä.

Lisähuomionsa ansaitsee Mexico Citystä Moskovaan, Istanbulista Helsinkiin liikkuvan tarinan kosmopoliittisuus. Kerronta siirtyy pidäkkeettä maasta ja kulttuurista toiseen, etenee kuin jatkuva vallankumous Trotskin utopiassa.