Musta aukko

Reetta Aallon toinen romaani kuvaa väkivaltaista rajojen ylittämistä – niin henkilökohtaisten kuin valtioidenkin. Teemoja käsitellään monitahoisesti, mutta jättääkö kerronta lukijalle riittävästi tilaa?

Elokuvan parissa ennen kirjallista uraansa toimineen Reetta Aallon aikaisempi romaani Vadim (2020) sekä uusi teos Musta aukko (2024) ovat molemmat rohkeita, tabuja pöyhiviä teoksia. Keskiössä ovat seksuaalisuuden, henkilökohtaisten rajojen ja valta-asetelmien teemat. Molemmissa teoksissa on minäkertoja. 

Vadim kertoo nuoren suomalaisen elokuvaohjaajan kiihkeästä suhteesta kauniiseen pietarilaisnuorukaiseen, joka ei kauneutensa lisäksi omista juuri mitään eikä hänellä ole kummoisia tulevaisuudennäkymiä. Romaani sijoittuu 2000-luvun alkuun ja kertojan railakkaisiin vuosiin suurkaupunki Pietarin huumassa. Tällöin moni Suomessa suhtautui Venäjän tulevaisuuteen vielä varovaisen optimistisesti.  

Vadimin ja suomalaisnaisen eriparisuus käy teoksen myötä yhä selvemmäksi. Yhtäältä Vadimin ja kertojan erilaisista kulttuuritaustoista, toisaalta Vadimin huonon itsetunnon ajamasta kateudesta johtuen suhde päätyy umpikujaan. Ehkä kaunis mutta arvaamaton Vadim heijastelee kokonaista uutta maata, heräävää Venäjää, jossa on paljon jännittävää, rakastettavaa ja dynaamistamutta jonka henkiset rahkeet eivät riitä tasapainoon ja oikeanlaiseen, kukoistavan yhteiselon vaatimaan kehitykseen. 

Mustan aukon tapahtumat taas sijoittuvat tilanteeseen, jossa optimismi on pitkälti mennyttä ja jossa Venäjä on vaipunut yhä syvemmälle diktatuuriin. Maa myös valmistautuu sotaan, ja lopulta hyökkää täydellä voimallaan Ukrainaan – ja samalla koko läntistä maailmaa vastaan. Lähtökohdat ovat siis paljon murheellisemmat. Ensimmäinen romaani huokui villin Venäjän kesyttämisen intoa; tuntemattoman, joskin karun maaperän tutkimisen taikaa. Toisessa romaanissa Venäjästä on tullut vihollinen, karhu on muuttunut vainoharhaiseksi hyökkääjäksi. 

Venäjän tuntijoiksi profiloituneet eivät oikein ole voineet eettisistä syistä pysyä neutraaleina helmikuun 2022 hyökkäyksen jälkeen. Vaikeneminen olisi Venäjän toimien hiljaista myötäilyä. Onkin mielenkiintoinen kysymys, miten teoksen minäkertoja erityisen vahvana, omasta Venäjä-tuntemuksestaan ansaitun ylpeänä naisena reagoi. Minkälaisen näkökulman hän valitsee, miten hän ratkaisee oman Venäjä-ongelmansa? 

Kun rajoja ylitetään väkivalloin 

Mustassa aukossa nuorena Pietarissa asunut elokuvaohjaaja asuu nyt Suomessa, on naimisissa ja äiti. Hän vaikuttaa vahvasti samalta henkilöltä kuin Vadimin kertoja, vaikka sitä ei suoraan eksplikoida. Monet yksityiskohdat täsmäävät, kuten Antti-niminen, myös Pietarissa aikaisemmin asunut pitkäaikainen ystävä, joka esiintyy molemmissa teoksissa.  

Nuoruuden Pietari valoineen ja varjoineen näyttäytyy nostalgian lähteenä, mutta enemmän tai vähemmän menetettynä, mikä johtuu yleisten olosuhteiden lisäksi päähenkilö-kertojan oman elämän kriisiytymisestä. Hän joutuu huomaamaan, että nuoruuden elämäntyyliin kuulunut runsas alkoholinkäyttö altistaa vaaraan hänen henkilökohtaisen koskemattomuutensakin. 

Henkilökohtainen on poliittista, ja teoksessa henkilökohtainen taso nivoutuukin monin säikein ympäröivän maailman suuriin tapahtumiin.

Teos alkaa kertojan herätessä tuntemattoman miehen vierestä muistamatta, kuinka hän on tilanteeseen joutunut. Vasta myöhemmin hän alkaa epäillä tulleensa raiskatuksi, kun sukupuolitautien poliklinikan hoitaja nostaa asian esiin. Kertoja menee AA-kerhoon ja jättää juomisen. 

Henkilökohtaisten rajojen väkivaltainen ylittäminen yhdistetään melko suoraan Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan kolme vuotta myöhemmin. Henkilökohtainen on poliittista, ja teoksessa henkilökohtainen taso nivoutuukin monin säikein ympäröivän maailman suuriin tapahtumiin. Tällöin henkilökohtainen taso altistetaan myös poliittiselle keskustelulle, mikä ei ole täysin ongelmatonta. 

Annetaanko lukijalle tilaa? 

Preesensmuotoinen kerronta sijoittuu vuosiin 2019 ja 2022. Se erottuu selkeästi kertojan assosiaatioiden kautta avautuvista imperfektissä kerrotuista muistoista. Preesens luo tietynlaisen välittömän tapahtumisen tunnun, ja ratkaisu tukee tarinan päälinjan tapahtumien painoa. Eletään suurten mullistusten aikaa. Päähenkilön oma elämä ajautuu kulminaatiopisteeseen, minkä lisäksi Venäjän todellisuus ja hänen suhteensa siihen muuttuvat radikaalisti. Muistoissa palataan usein Pietarin aikoihin maalaten melkoisia nostalgian värittämiä vyörytyksiä: 

Parikymppisenä Pietarissa minäkin tein aina mitä mieleni teki ja niin pääsin teattereiden takahuoneisiin, Eremitaasin kellareihin ja katolle, öiseen planetaarioon, kirkkojen kullatuille kupoleille ja Palatsinaukion valtavan pakkasukon sisään, missä katulapset värjöttelivät suojassa pakkaselta ja imppasivat naamat mustina nahanvärjäysainetta hedelmiä varten tarkoitetuista muovipusseista. Aina oli joku taiteilijaystävä töissä jossain ja kaikille festareille passit, kun joltain tutulta löytyi värikopio- ja laminointikone. Klubeille menimme usein jonkun disketin kanssa ja väitimme ovimiehelle kirkkain silmin sen olevan DJ:lle tai jollekulle ”Maksimille” tai ”Olegille” ja läpi meni, joka kerta. (s. 255.) 

Teos kertoo paljon dialogin avulla ja sisältää pitkähköjäkin vuoropuheluita. Dialogi tavoittelee realistista puhetta. Se on myös paikoin murteellista, kuten silloin, kun ääneen pääsevät kertojan itäsuomalaiset, Venäjän rajan lähellä asuvat vanhemmat. Venäjän hyökkäyksen alettua vanhat pelot nousevat äidin mieleen: 

–Joku siinä vaan oli nii pelottavaa. Kato miekii evakon laps kuitekii. Ku myöhä ain metäs leikittiin ja kerran siit sit lens joku lentokone kauheen matalalta yli, ni mie heittäydyin heti maahan ja huusin et ryssä tulee! Et niin se oli miuhunki iskostunu se ryssänpelko. (s. 203) 

Dialogi olisi mielestäni hyötynyt karsintatyöstä. Toisaalta puhe soljuu uskottavasti, mutta välillä tosielämästä tutut ja tekstin kannalta turhat täytesanat, kuten tervehdykset ja hyvästelyt, ovat hieman puuduttavaa luettavaa. 

Esikoisromaanin ilmestyessä Aalto avasi proosan kirjoittamistaan Voiman haastattelussa:

”Elokuvakäsikirjoituksissa kaikki teksti on joko toimintaa tai dialogia, sillä jos jotain ei voi kuvata tai äänittää, sitä ei ole. […] Kustannustoimittaja ehdotti jossain vaiheessa, että kirjoittaisitko Reetta myös vähän päähenkilön ajatuksista ja tunteista. Kiemurtelin nolouksissani, mutta kirjoitin yhtä kaikki nöyränä mitä pyydettiin.” 

Kustannustoimittajan ohje kuulostaa sinänsä hyvältä. Varsinkin dialogin lomassa on silti mielestäni jo liikaa suoraa kertojan tunteiden ja ajatusten kuvausta, mikä vie terää itse dialogin ilmaisevuudelta. Päähenkilön tunteet kävisivät paikoin ilmi tehokkaammin, jos kertoja ei selittäisi niitä auki, vaan antaisi lukijalle tilaa ymmärtää ne itse: 

– Mutta oliko teillä kivaa? 

– No… joo? Sellaista… you know, kännisekoilua. Mutta nyt tämä mies on siis jotenkin huolissaan, että onko se jotenkin…äh. Siinä oli jotain säätöä ja nyt se on huolissaan, että menikö se liian pitkälle. 

– No menikö? Niina kysyy. – Mistä heräsit? 

Hätkähdän. Ei minun ollut tarkoitus kertoa näinkään paljoa. 

– Ei ihan himasta, sanon nopeasti. – Tai siis sieltä mun kirjoituskämpiltä. 

Niina katsoo minua vakavana, näkee varmaan, että valehtelen. 

(s. 48.) 

Alun perin Anton Tšehovin nimiin laitettu ohje näyttämisestä kertomisen sijaan on klassinen ja aika yksioikoinen eikä sovi kaikkiin teoksiin. Mustan aukon kertoja tuntuisi kuitenkin usein tulkitsevan tilanteita ja asioita lukijan puolesta niin kokonaisvaltaisesti, että itse huomaan epäileväni kertojan luotettavuutta. Alan etsiä toista todellisuuden tasoa kertojan sanojen takaa.  

Ehkä kertoja ei olekaan aina aivan rehellinen, tai ehkä häneltä jää huomaamatta asioita, jotka lukija ja muut ympärillä olevat hahmot ymmärtäisivät häntä paremmin. Ehkä tekijä vinkkaa lukijalle silmää kertojan takaa? Kerronnassa on välillä havaittavissa jonkinlaista itseironiaa, kuten kertojan kiukutellessa miehelleen: 

– Tyhmä Alina ei tahdo lähteä Bahmutista, sanon sen sijaan 

suu mutrussa kuin kiukutteleva lapsi. 

– Ei se varmaan ole helppoa, mieheni toteaa. (s. 204.) 

Mielestäni teos olisi kuitenkin hyötynyt suuremmasta sisäisestä haastamisesta, siitä, että joku ottaisi välillä kunnolla kertojan kanssa yhteen, pakottaisi hänet kyseenalaistamaan asenteitaan esimerkiksi oman auttamishalunsa pyyteettömyydestä tai erilaisten asioiden tuomitsemisesta. Puolisolle pedataan välillä tällaista roolia, mutta hän osoittautuu liian myötäileväksi, passiiviseksi, koomiseksikin.  

Alistamisen ristiriita 

Kertoja on ollut ennen teoksen tapahtumia suhteessa ”ukkomieheksi” kutsutun hahmon kanssa. Miehen avioliiton ulkopuolinen suhde sijoittui aikaan ennen kertojan omaa avioliittoa. Mies on arvostettu näyttelijä ja elokuvaohjaaja, jonka käytös ja mielipiteet ovat lipuneet yhä kauemmaksi hyväksyttävistä. Hän kerskailee, ahdistelee, alistaa ja on väkivaltainen. 

Hänessä on kuitenkin jotain kovin viehättävää poikamaisuutta ja karismaattista vaikutusvaltaa. Ilmeisesti hän on myös taitava työssään. Näiden ominaisuuksien takia kertoja on valmis sietämään mieheltä erittäin paljon. He pitävät pitkään yhteyttä, vaikka epämiellyttävät piirteet ovat käyneet ajat sitten ilmi. Kertoja esimerkiksi säälii putinistiksi alkanutta ukkomiestä, jonka järjestämät elokuvafestivaalit ovat kokeneet arvonlaskun: 

Tämä on vähän toista kuin vielä kuusi vuotta sitten, kun festareilla oli käytössään kokonainen hotelli ravintoloineen ja elokuvateattereineen, ja vieraita saapui kaikkialta ympäri maailmaa. Ukkomies on pudonnut korkealta. Yhtäkkiä minun käy häntä sääliksi. Rakastan häntä yhä, vaikka se onkin ollut viime vuosina vähän vaikeaa. (s. 147.) 

Ukkomies osoittautuu isovenäläisen uhon ilmentymäksi, aggressiiviseksi putinistisen propagandan levittäjäksi. Kertoja kuitenkin myötäilee ja selittelee pitkään parhain päin hänen ikäviä piirteitään, mielipiteitään ja tekojaan. Tässäkin on luettavissa laaja, koko länsimaiden Venäjä-suhdetta koskeva allegoria. Venäjän hyökättyä täysimittaisesti Ukrainaan kertoja katkaisee vihdoin välinsä ukkomieheen. Hyökkäys oli myös teoksen ulkopuolisessa todellisuudessa monelle silmien avaamisen paikka. 

Ennen tätä heräämistään kertoja vakuuttaa itsenäisyyttään, omaehtoisuuttaan ja vahvuuttaan, mutta omien rajojen puolustaminen ei tunnu onnistuvan. Halu alistua, myötäillä ja toisaalta irtautua omaehtoiseksi toimijaksi tuntuvat muodostavan ristiaallokkoa. Kertoja ei tahdo olla uhri silloinkaan, kun hänelle on tehty vääryyttä vasten omaa tahtoaan. 

Alistuminen on teoksessa myös seksuaalisen fantasian lähde. Esimerkiksi keskustellessaan miehensä kanssa kertoja kuvaa haluaan heittäytyä tahdottomaksi: 

– Tajuatko sä, että kaikissa noissa sun fantasioissa sä olet vain joku tahdoton ruumis, jolle muut tekee asioita? mieheni keskeytti. 

– Niin mulle se juttu on kai just siinä, ettei multa oleteta mitään, ja voin vain olla siinä, yksin sen nautintoni kanssa. (s. 70.) 

Kertoja vakuuttaa rakastavansa ei-alistavaa miestään (s. 118) ja osoittaa välit katkaisemalla jättävänsä alistajamiehen taakseen.  

Alistamisfantasian ja raiskaamisen suhde jää kompleksiseksi. Teos ei synnytä kuvaa, että raiskatuksi tuleminen olisi minkäänlainen seksuaalinen fantasia, vaan että se on ehdottomasti väkivallanteko ja rikos. Yhteiskunnan tuki asiassa osoittautuu kuitenkin ohueksi. Kun kertoja harkitsee syyllisen saattamista oikeuden eteen, viranomainen saa hänet vakuuttumaan, ettei siitä olisi hyötyä. Tätä perustellaan sillä, että tapahtuneesta on jo lähes kaksi vuotta, näyttöä eikä näyttöä ole tarpeeksi. Lisäksi kertoja joutuisi avaamaan poliiseille kaiken tapahtuneen yhä uudestaan yksityiskohtaisesti ja pahimmillaan odottamaan päätöstä vuosia. Päätös olisi silti todennäköisesti vapauttava. (s. 189.) 

Kertoja tekee psykologin avustuksella oivalluksen, jonka kokee itselleen merkityksellisenä. Hän tajuaa aikaisemmin juodessaan olleensa kuin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen (1866) Raskolnikov, joka ”luulee kuumehoureissaan olevansa niin erityinen, että saa vaikka murhata” (s. 294). Päätelmä on, että raiskatuksi tulikin juuri tämä Raskolnikov kertojan sisällä. Oivallus jättää minulle lukijana hieman ristiriitaisen vaikutelman. 

Auttamisen performanssi 

Venäjän hyökättyä täysmittaisesti Ukrainaan kertojaan iskee suuri halu auttaa ukrainalaisia. Auttamisessa on myös performatiivisuutta, joka on osa aikaamme. Kertojan ostaessa ukrainalaista taidetta, jonka tuotto menee Ukrainan armeijalle, hän kokee somepostauksen tärkeimpänä: 

Oikeastaan yhdentekevää saanko edes taulua ikinä. Minulla on siitä kuva. Julkaisen sen Facebook-sivullani ja kehotan muitakin lähtemään taideostoksille. (s. 216.) 

Kyse on ainakin osittain aivan vilpittömästä auttamisesta some-näkyvyyden avulla, mutta mieleeni tulee kysymys, paljonko mukana on kertojan oman imagon suojelemista – näyttämistä maailmalle, että hän on oikealla puolella. Hän on kuitenkin joitakin kuukausia aikaisemmin kaulaillut samalla somealustalla isovenäläisen ukkomiehen kanssa kutsuen häntä miehensä ohella ”lempi-ihmisekseen” (s. 151). 

Kertoja vaikenee oman auttamishalunsa mahdollisista itsekkäämmistä vaikutteista, jotka ovat inhimillisiä. Hänen ukrainalaisystävänsä, kuvataiteilija Alinan auttamisprojekti saa paikoin surkuhupaisiakin piirteitä, joita kertoja ei näytä tiedostavan. Sodan alettua hän lupaa oikopäätä auttaa Alinaa myös rahallisesti (s. 174). Tällöin Alina kieltäytyy avustuksesta. Myöhemmin Alinan pyytäessä epäsuorasti rahallista apua matkustaakseen Berliiniin sodan jaloista ja kuljettaakseen sinne myös taulunsa, kertoja epäsuorasti kieltäytyy: 

– Joo, mutta mä siis voisin tulla tapaamaan sua Berliiniin sen jälkeen, joskus 22. päivän tiennoilla. 

Alina miettii. 

– Se käy, jos vain saan auton. Se maksaa yli tuhat euroa. 

– Mitä?! 

Tämä on minulle uutta. 

– No taidetta on paljon ja matka pitkä, Alina selittää. 

[…] 

– Kuule, onko sulla PayPalia tai vastaavaa? kysyn ja hän nyökkää.  – Tee postaus, mä voin levittää sitä. Mun ystävät voivat auttaa. 

Alina epäröi. 

– Luuletko tosiaan… 

– Kaikki täällä miettivät koko ajan mitä voisivat tehdä, sanon keskeyttäen hänet. – Ihmiset todella haluavat auttaa.  

(s. 231–232.) 

Alinan pyytämä summa on siis kertojalle liikaa, varsinkin, kun on kyse taiteesta, joka kertoja nimittää jokseenkin alentavasti ”pirun tauluiksi” (s. 231). Autettavan on tyydyttävä auttajan arvostelukykyyn siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Valta on auttajalla. 

Se, että summa on Alinan ja tämän taiteen kohdalla liian suuri, rinnastuu aiempaan tilanteeseen, jossa kertoja on menettänyt yhden hampaansa: 

Pelkkä ajatuskin hampaan menettämisestä ahdistaa minua. Tekohammas maksaa tuhannesta kahteen tuhatta euroa. Päätän kuitenkin hankkia sellaisen, vaikka sitten osamaksulla. Hammas on minulle statuskysymys, en tahdo olla mikään hampaaton hampuusi. (s. 140.) 

Jos kertoja ei tekisi auttamisestaan niin suurta numeroa, korostaisi tiedostamistaan ja voimakasta myötäelämistään, voisin tulkita tämän terveeksi itseironiaksi. Kuitenkaan melkein rajatonta myötätuntoaan korostava kertoja ei tunnu itse tiedostavan yhteyttä. 

Valta on auttajalla.

Kertoja tapaa myöhemmin Alinan Berliinissä, jonne tämä on lopulta päässyt omin avuin. Ehkä ymmärtäen kertojan mielentilan Alina kiittää kertojaa hänen ”vetämisestään pois Ukrainasta”, johon kertoja vastaa: ”Ei mitään. Olen iloinen, että lähdit sieltä” (s. 282). Samassa yhteydessä myötäeläminen nostetaan korkeaan arvoon. Kertoja liikuttuu jälleennäkemisestä, mutta myös saamastaan tunnustuksesta kyyneliin asti. 

Musta aukko uuden siemenenä 

Romaanin nimi viittaa avaruuden mustiin aukkoihin, joista kertojan lapsi ja hän itse ovat kiinnostuneita. Motoksi on nostettu Aalto-yliopiston dosentin Tuomas Savolaisen luonnehdinta ensimmäisestä mustasta aukosta saadusta kuvasta: ”Aivan kuin katsoisimme äärimmäiseen avaruuden syöveriin. Sellaiseen paikkaan, joka johtaa pois meidän maailmankaikkeudestamme.” (s. 5.)

Musta aukko yhdistyy motiivina moneen asiaan. Se on ainakin alkoholin käytön pohjakosketus, filmin katkeaminen ja sen suojissa tapahtuva rikos. Mustaksi aukoksi hahmottuu myös Venäjän hyökkäyksen hetki. Myös taiteessa käytetty mustista mustin väri yhdistetään mustaan aukkoon. Tavatessaan kazakstanilaista ystäväänsä Venetsiassa kertoja kiinnostuu ”kuuluisan nykytaiteilijan näyttelystä” (s. 262):   

Olen lukenut taiteilijasta sen verran, että tiedän hänen ostaneen joitakin vuosia sitten oikeudet maailman mustimpaan sävyyn. Mustista mustin musta on ainetta, joka imee lähes kaiken valon itseensä kuin musta aukko. (s. 262–263.) 

Musta aukko ei kuitenkaan ole pelkkä rusentuminen ja ääretön tihentyminen, vaan se voi olla myös uuden alkuräjähdyksen siemen. Musta aukko on muun muassa tätä kahtalaisuutta demonstroiva monitahoinen keskustelun herättäjä. Romaani onnistuu ehkä tärkeimmässä: se pitää otteessaan silloinkin, kun lukija on kertojan kanssa eri mieltä. 

Kertoja on aktiivinen toimija, joka ei väkivaltaa koettuaankaan tahdo nähdä itseään pelkkänä uhrina. Toisaalta uhrin on jossain määrin myönnettävä uhriutensa, jotta asiat voisivat liikkua parempaan suuntaan hänen itsensä ja ympäröivän maailman kannalta. Ristiriitaan ei anneta valmista ratkaisua.