Maailman viimeinen mies, losangelesilainen Robert Neville on sulkeutunut taloonsa, jonka on muuttanut linnoitukseksi. Joka päivä hän kunnostaa suojiaan, käy keräilemässä tarvikkeita autiosta kaupungista ja siivoaa pois ruumiita.

Ja joka yö vampyyrit yrittävät tunkeutua Nevillen taloon juodakseen hänen vertaan. Neville on todella yksin. Kaikki hänen naapurinsa ovat saaneet kuukausia aikaisemmin tartunnan taudista, joka muuttaa ihmisen vertajanoavaksi eläväksi kuolleeksi. Luodit eivät tepsi vampyyreihin, mutta ne kavahtavat valkosipulia, ristejä, peilejä ja auringonvaloa. Perinteinen sydämen läpi lyöty vaarna tuntuu myös tappavan ne.

Tauti on vienyt myös Nevillen tyttären ja vaimon. Maailman viimeinen mies ei ole kovin vaikuttava ilmestys. Hän on aggressiivinen, lyhytpinnainen, masentunut ja ehkä vähän hullu. Hänen elämässään vuorottelevat väkivaltaisen juopottelun ja kuumeisen toimeliaisuuden kaudet.

Richard Mathesonin alun perin vuonna 1954 ilmestyneen tieteiskauhuklassikon asetelma hakee tylyydessään vertaansa. Kerronta on taloudellista ja suoraviivaista, eikä koko teoksessa ole kuin 163 sivua. Tuohon aikaan tieteis- ja fantasiaromaanit olivat vielä kompakteja pakkauksia. 2000-luvulla tästäkin teoksesta olisi varmasti leivottu 600-sivuinen tiiliskivi.

Olen legenda osuu mielenkiintoiseen kohtaan tieteis- ja fantasiagenrejen historiassa. Vampyyrit ovat perinteisesti olleet selittämättömiä yön lapsia, yliluonnollisia paholaisia. Sellaisia ne olivat vielä Bram Stokerin Draculassa (1897), jonka Mathesonin päähenkilö heittää turhautuneena seinään. Mathesonin romaanissa vampirismi saa luonnontieteellisen selityksen.

Science fictionin 1940- ja 1950-lukujen ensimmäinen kukoistuskausi tuotti muitakin teoksia, jotka riisuivat magialta sen mysteerin. Esimerkiksi Fritz Leiberin romaanissa Conjure Wife (1943) yliopiston professori selvittää tieteellisellä metodilla hänen vaimonsa kimppuun käyneiden noitien magian.

Samalla tavalla Robert Neville pyrkii selvittämään vampyyrien arvoituksen. Piinallisen tarkkaan hän ottaa päivällä nukkuvilta vampyyreiltä verinäytteitä, tappaa heitä eri tavoin ja ajoittain vangitsee heitä tutkimuksiaan varten. Välillä hän käy etsimässä kirjastoista lääketieteen ja bakteriologian opuksia avukseen. Tutkimustyö antaa hänen elämäänsä päämäärän, mutta tuskin toivoa.

Ulkoisilta tapahtumiltaan Olen legenda on nopeatempoinen ja synkkä kauhuteos. Sen sanomaa on kuitenkin kiinnostava tutkia syvemmällä, alitajuisella tasolla. Mitä vampyyrit ovat?

Robert Nevillen koti on hänen linnansa, tai pikemminkin linnoituksensa. Hän ponnistelee kaikin voimin pitääkseen vampyyrit sen ulkopuolella. Vampyyrit edustavat kaikkea pelottavaa, vierautta, muukalaisuutta, saastuneisuutta. Neville on viimeinen puhdas ihminen, immuuni sille, joka teki kaikista muista hirviöitä.

Yksilöpsykologisesti häntä voi pitää eristäytyneenä hulluna joka näkee muun maailman pohjattoman vieraana ja pelottavana. Hänen muukalaiskammonsa on tavallaan tuhonnut hänen perheensäkin, hänellä ei enää ole läheisiä, eikä hän vampyyrien maailmassa pysty luottamaan oikein edes kulkukoiraan. Nevillen piina huipentuu hänen naapuriinsa, joka yöstä toiseen huhuilee häntä tulemaan ulos, ikään kuin liittymään heihin.

Neville ei pysty hyväksymään vampyyrien vierautta ja kammottavuutta, vaikka alkaakin ymmärtää sen tieteellisiä syitä. Hän katselee inhoa tuntien kuinka vampyyrit kiertelevät hänen taloaan öisin epäinhimillisesti käyttäytyen. Teoksessa tuntuu selvästi 1950-luvun Yhdysvaltojen ilmapiirin antikommunistinen vainoharhaisuus ja rotuerottelupolitiikka.

Eräässä hullussa visiossaan Neville kuvittelee kuinka vampyyrit jonain päivänä nostettaisiin vainotuista muukalaisista kunnon kansalaisten asemaan. Visio herättää Nevillessä mielipuolista naurua.

Teoksessa tuntuu myös toisen maailmansodan jälkeensä jättämä tylyn harmaa mielenmaisema. Koko tautiepidemian syyksi epäillään biologista sodankäyntiä, eli kyse ei ole ulkopuolisesta uhasta, vaan jostain jonka ihmiset ovat periaatteessa itse saaneet aikaan. Paljon synkemmäksi ei kauhuromaanikaan voi tästä tulla.

Romaanin lopussa teoksen ulkopuolinen–sisäpuolinen -asetelma heittää vielä ällistyttävällä tavalla ympäri ja jättää lukijan ihmettelemään uutta uljasta maailmaa.

Vaikka Olen legenda -romaanista voikin lukea kaikenlaisia merkityksiä, se pysyy iskevänä kauhukertomuksena, jossa vampyyrit ovat kaikkea muuta kuin metaforisia. Ei ihme että romaani on toiminut inspiraation lähteenä kokonaiselle zombie-elokuvien lajityypille. Itsessään se on filmatisoitu kolmasti, viimeksi vuonna 2007.

Dela artikeln: