Villi ihminen ja muita luontokappaleita

Tätä kirjoittaessani Suomessa on pitkälti selätetty koronan ensi aalto. Matkailukin elpyy varovasti, kotimaan kohteet ja Baltia edellä.

Mikä voisikaan olla käsidesin hajussa ja hamstrattujen vessapaperirullien keskellä vietetyn kevään jälkeen vapauttavampaa kuin patikoida rinkka selässä kansallispuistoissa, vaikkapa kavuta Kolin huipun kansallismaisemaan Pohjois-Karjalassa?

Paitsi, että Riikka Kaihovaaran (s. 1980) syväekologisessa esikoisesseekokoelmassa kansallispuistot edustavat luonnosta vieraantuneen ihmisen, Homo domesticuksen tai Homo fragiliksen, itsepetosta pahimmillaan.

Villin ihmisen esseet purkavat ihmisen luontosuhdetta. Kaihovaaran railakas ”Kansallispuisto palaa” -essee jäljittää kansallispuistoaatteen synnyn Yellowstoneen, Wyomingin, Idahon ja Montanan osavaltioihin. Yhdysvaltain kansalliseen identiteettiin kuuluivat laajat, koskemattomat rajaseudut. Kun ne samaan aikaan hupenivat metsäteollisuuden, kaivostoiminnan ja maanviljelyksen pohjattomaan nieluun, kansallispuistoista tehtiin eräänlaisia ulkomuseoita ja reservaatteja. Ajatuksena oli säilöä luonto, kansallisaarre, sellaisessa tilassa kuin se puistoa perustettaessa keväällä 1872 oli.

Luonnollisesti tämä vaatii jatkuvaa kontrollia: eläinpopulaatioiden kokojen säätelyä, kasvitautien torjuntaa, tulipalojen sammuttamista ja sytyttämistä, vieraslajien karkottamista ja kotoperäisten istuttamista uudelleen.

Ollaan siis hyvin kaukana Kaihovaaran peräänkuuluttamasta villiintymisestä, kaaoksen, sattumanvaraisuuden ja luonnon omien prosessien sallimisesta.

Epäpaikat ja pseudoperiferiat

Kolin erämaanäkymän huipulle johtaa leveä ja valaistu tie. Kun selfien ottamiseen viritettyä kännykkäkameraa vähän kääntää, saa näkyviin kännykkämastot ja lasketteluhissit. Aivan huipun tuntumassa on hotelli. Kuusenoksat sentään peittävät taustalla häämöttävän Uimaharjun sellutehtaan.

Kävijät liikkuvat rakennetuissa ja keinotekoisissa kansallispuistoissa kuin näytelmän kulisseissa, pitkospuita pitkin postikorttinäkymästä toiseen. Ennalta määrättyjen vaellusreittien lopussa odottaa usein matkamuistomyymälä.

Jos kansallispuistoista on tullut turistikulisseja ja maksukykyisen keskiluokan virkistyspaikkoja, niin mistä enää löytää aitoa erämaata? Kenties hyvinkin läheltä.

Kaihovaara nostaa Kolin vastapainoksi Vuosaaren täyttömäen. Vuosaarenhuipun eli lintubongarien kesken ”Himalajan” korkeudelta näkee sataman kontit ja nosturit, vesitorneja ja itähelsinkiläistä lähiörakentamista.

Luonto kukoistaa erilaisissa ”epäpaikoissa” ja ”pseudoperiferioissa” vapaammin ja monimuotoisemmin kuin hoidetuissa metsissä.

Kyseessä lienee yksi Suomen kummallisimmista virkistysalueista: mäen sisään kätkeytyvä kaatopaikka oli aikoinaan Pohjoismaiden toiseksi suurin. Sitten Helsingin kaupungin luontopuutarhuri Jukka Toivonen päätti 1990-luvun lopulla muovata jätemäestä tunturin, esikuvinaan niin Lappi kuin ulkosaariston estetiikka.

”Ja ihme kyllä, maa alkoi elää. Kasvit itivät, juurtuivat ja alkoivat levitä. Nyt alueella elää lähes 400 putkilokasvia ja runsaasti uhanalaisia, silmälläpidettäviä hyönteisiä. Käärmeet ja vaskitsat ovat ottaneet kukkulan omakseen. Kesäöinä mäellä narisee ruisrääkkä. Hämärässä hiippailee jäniksiä, kettuja ja mäyriä, ja onpa kukkulalla nähty jopa ilves. Tunnelma on, kieltämättä, villimpi kuin muissa ihmisen rakentamissa luontokohteissa. Tai ainakin oudompi”, Kaihovaara summaa (VI, s. 52-53).

Maailmankuulu ekologi ja akateemikko Ilkka Hanski (1953-2016) puolestaan ryhtyi kerran biologiystäviensä kanssa huvin vuoksi kartoittamaan pihamaataan, ”(…) sellaista ihan tavallista, huonosti hoidettua omakotitalon takapihaa, jossa pressulla peitetyt lautapinot kilpailevat elintilasta puutarhakarkulaisten kanssa.” (VI, s. 68).

Jälleen löytyi kadotettu paratiisi: 373 lajia, joista kaksi on valtakunnallisen silmälläpidon kohteina.

Luonto kukoistaa erilaisissa ”epäpaikoissa” ja ”pseudoperiferioissa” vapaammin ja monimuotoisemmin kuin hoidetuissa metsissä. Kaihovaara puhuu ”ruderaateista”, kollektiivisista takapihoistamme: kaatopaikoista, satamista ja ratapihoista.

Kun rumuus on suojaväri

Joutomaat ovat olleet jo pitkään kuuminta hottia erilaisten tuhoromantikkojen ja post-apokalyptisten fiilistelijöiden keskuudessa. Prypjatin ydinkaupunki Tšernobylin kupeessa on nykyään suosittu turistikohde. Siellä voi ihmetellä ruostunutta maailmanpyörää ja kesken vuoden 1986 vappuvalmistelujen evakuoitua kaupunkia. Kaihovaara pohtiikin sarkastisesti, johtaako tuhoromantiikka vielä Kallio-ilmiöön eli alkavatko joutomaatkin gentrifikoitua.

Hylättyjen paikkojen ja joutomaiden estetiikka on vakavammassa mielessä inspiroinut viime vuosina myös suomalaiskirjailijoita, kuten Ville-Juhani Sutista Kuolleiden muistomerkkien vuosisadassa (Savukeidas 2016) ja Johanna Vehkoota Autiopaikoilla-reportaasissaan (Teos 2016).

Joutomaat ovat olleet jo pitkään kuuminta hottia erilaisten tuhoromantikkojen ja post-apokalyptisten fiilistelijöiden keskuudessa.

Nämä ajatukset eivät ole meillä suinkaan ihan uusia. Viimeiset vuotensa vihreitä ja feministejä härnännyt Matti Mäkelä (1951-2019) kirjoitti jo 1990-luvulla esseen ”Joutomaa” (kokoelmassa Elämän juoni, Otava 1996.)

Mäkelän ”Joutomaassa” on vähintään idullaan samankaltaisia ajatuksia kuin Kaihovaaralla: luonto ottaa välittömästi takaisin alueet, jotka ihminen on tehokkuusajattelussaan hylännyt. Maantien vierillä, metsittyneillä pelloilla, ojitetuilla soilla, vesijättömailla ja teollisuusalueiden takamailla suorastaan pursuaa elämää.

Ilmeinen rumuus ja luotaantyöntävyys suojelee näitä pieniä keitaita. Samaan aikaan ihmissilmää miellyttävät kohteet ovat paljon enemmän vaarassa.

Eikä dokumentaristi-tietokirjailija-esseisti Kaihovaara ole ainoa nuoremman polven älykkö, joka on löytänyt Mäkelän tuotannon, nimenomaan ekologisen ajattelun kannalta.

Sitä paitsi Mäkelän käyttämä termi ”huoneihminen” sopii hyvin kesytetyn ihmisen, Homo domesticuksen ja Homo fragiliksen jatkoksi.

Puut, kaikki heidän vihreytensä

Erityisen kiinnostavaa luettavaa on essee ”Pimeän mielen ekologia”. Siinä luodataan ihmismielen ja villin luonnon välistä analogiaa beat-runoilijan ja zenbuddhalaisen luontoaktivistin Gary Snyderin (s. 1930) ja ekofeminismin esitaistelija Susan Griffinin (s. 1943) hengessä.

Griffinin mukaan ihmisillä on tarve jakaa maailma kahtia, erotella jyrkästi puhtaus ja lika. Hän näkee taustalla länsimaisen patriarkaatin ja järki-ihmisen potemaa kuoleman ja epäjärjestyksen pelkoa. Snyder taas rinnastaa lahoamisen, mätänemisen ja maatumisen, luonnon anaerobiset prosessit ja kannibalistiset piirteet, ihmismielen pimeisiin puoliin.

Voisiko osa mielenterveysongelmista johtua siitä, että ihmismielen ekologinen tasapaino on häiriintynyt? Ettemme osaa käsitellä epämiellyttäviä tunteita ja ajatuksia, saati hulluutta ja perversioita.

Kuitenkaan ilman lahoa ja mätää ei voisi olla myöskään uutta elämää. Kaihovaaran hahmottelemaan villiyteen ei kuulu pelkästään kesyttömän, vitalistisen elinvoiman palvonta, vaan myös heikkouden, haurauden ja hiipumisen kunnioitus.

Samoin kuin ihmisillä on kolhunsa ja vastoinkäymisensä, jotka osaltaan muodostavat persoonallisuuden, kertovat pahkat, kierot oksat ja vääristyneet rungot puun elinvaiheista.

Kaihovaara kammoksuukin yksilajisia, tasaikäisiä puupeltoja suorine riveineen. Hänelle ne ovat ”(…) ihmisen epätoivoinen yritys kontrolloida ulkoista todellisuutta ja hallita siten kaaosta sisällään.” (VI, s. 108)

Esseisti hakeutuu mieluummin kelojen ja käkkyrämäntyjen sekaan. Hän kirjoittaa puiden luonteesta ja sielukkuudesta, johon kuuluvat nuoruuden lisäksi keski-ikä ja pitkä, pitkä vanhuus.

Puita ja metsiä rakastaneet fantasiakirjailijat, kuten Ursula K.  Le Guin ja J. R. R. Tolkien, voisivat nyökytellä tässä kohtaa hyväksyvästi.

Elimistön todelliset vallankäyttäjät

Miten tähän kahtiajakoon on tultu? Kaihovaara jäljittää vieraantumisemme ja ulkopuolisuutemme valistuksen ja romantiikan aateperintöön. Teollisen vallankumouksen myötä Lontoon kaltaisista suurkaupungeista tuli saastaisia ja ahtaita synnin pesiä.

Runoilijat ja filosofit, kuten järvikoulukunnan William Wordsworth (1770-1850) riensivät maalailemaan käsityksiä turmeltumattomasta luonnosta ja sen panteistisesta harmoniasta. Vastakkain olivat tuhlaajapoika eli ”paha ihminen” ja jumalallinen, ikuisesti anteeksiantava ”hyvä luonto”.

Feminismissä puhutaan ylistämällä alistamisesta. Paradoksaalisesti juuri luonnon pyhittäminen on mahdollistanut toiseuttamisen, väkivallan ja hyväksikäytön.

Ekokatastrofin ensimöyreissäkin meitä huolettaa lähinnä ”oma perseemme”.

Kaihovaaran mukaan koko luonto/kulttuuri -jaottelu on ollut kannaltamme kohtalokasta. Sen myötä ihminen on alettu nähdä luonnosta jyrkästi erillisenä olentona. Ekokatastrofin ensimöyreissäkin meitä huolettaa lähinnä ”oma perseemme”, siis mitä länsimaiselle sivilisaatiolle ja yhteiskuntajärjestykselle käy vetten noustessa ja kuivuuden tehdessä laajoista alueista elinkelvottomia. Ei elonkehän kohtalo sinänsä.

Silti olemme osa luontoa, siinä kuin kaikki muukin elollinen tällä planeetalla. Kaihovaara valaisee esseessään ”Kulttuuri suolessamme” kouriintuntuvasti, miten käsitykset ihmisestä luomakruunun kruununa ja aivoista ruumiin komentokeskuksena ovat nykytiedon valossa vanhentuneita.

Suolistossa sijaitsevat toiset aivot. Syvällä sisäisen putkistomme uumenissa majailevat bakteerit saavat suolet erittämään viestiaineita, kuten rasvahappoja ja hormoneja. Aivoihin veren mukana kulkeutuessaan ne vaikuttavat ihmisen ajatuksiin, mielialaan, käytökseen, jopa pelkoihin ja vietteihin.

”Bakteerien lisäksi ruumistamme kansoittavat virukset, sienet ja arkit. Yli puolet ruumiistamme on jotain muuta kuin ihmissoluja. Ihminen on holobiontti. Minä en ole yksilö vaan ekosysteemi, sekä metaforisesti että konkreettisesti. Sisälläni on väenpaljous. Minä olen monta.” (VI, s. 113)

Siinäpä pohdittavaa koronavuodeksi.

Rotupuhtaudesta bakteerikammoon

Kaihovaara on ohjannut ja käsikirjoittanut Ylelle lähihistoriaamme vaihtoehtoisista näkökulmista hahmottavia dokumenttisarjoja, kuten Huume-Suomen historian (2015) ja Seksi-Suomen historian (2017). Hänen ja Riika Nikkarisen yhteistyönä syntyi suomalaiseen 1900-luvun rodunjalostukseen pureutuva Hyvissä aikeissa (2019).

Sen verran omaehtoisesta ja tinkimättömästä ajattelijasta on kyse, että Villin ihmisen kanssa uskaltaa hyvin olla myös eri mieltä.

Edellä mainittu ”Kulttuuri suolessamme” -essee kuvaa 1800-luvun hygienia-aatteen esiinmarssia, vesi- ja viemäriverkostoja, elintarvikkeiden laadunvalvontaa ja kansanvalistusta. Vuonna 1928 keksittiin antibiootit, lapsikuolleisuus pieneni ja monet aiemmin tappavat taudit selätettiin.

Kaihovaara näkee 1900-luvun alkupuolen rotu- ja sosiaalihygienian saman ilmiön kääntöpuolena. Hän irvailee 2000-luvun kliiniselle, steriilille, pakko-oireiselle ja bakteerikammoiselle yhteiskunnalle. Antibiootteja rouskitaan niin paljon, että olemme tulevaisuuden superpöpöjen edessä voimattomia.

Kaihovaaran ”hysteerisen puhtauden tavoittelun” kritiikki tuntuukin paikoin ensimmäisen maailman ongelmalta.

Voihan sen näinkin nähdä. Mutta kun Kaihovaara ottaa muuten viisaasti etäisyyttä yltiöpäiseen hörhöilyyn, tässä kohtaa tulevat mieleen trendikuppiloiden hiivasienen ja maitohappobakteerien avulla käytettyä kombutsa-juomaa siemailevat hipsterit.

Likainen juomavesi ja olematon saniteettihuolto aiheuttivat 80 prosenttia kolmannen maailman vakavista sairastumisista jo kauan ennen koronaa. Kun COVID-19-pandemia sitten saapui maaliskuun alussa New Yorkiin, se teki tuhojaan erityisesti mustien ja latinoiden lähiöissä.

Kaihovaaran ”hysteerisen puhtauden tavoittelun” kritiikki tuntuukin paikoin ensimmäisen maailman ongelmalta.

Koronakevään uutisvirtaa

Myös ”Kansallispuisto palaa” -esseen ajatus siitä, että ihmisten pitäisi lopettaa luonnon kiertokulkuun puuttuminen, siis antaa metsäpalojen roihuta, myrskyjen katkoa puita ja kevättulvien hukuttaa kaiken alleen, jää mietityttämään.

Kesällä 2019 meilläkin seurattiin voimattomina Brasilian ja Siperian massiivisia paloja, tammikuussa 2020 oli Australian vuoro. Toisaalta taas kevään 2020 tapahtumat osoittavat, että parasta luonnonsuojelua voisi olla yksinkertaisesti elonkehän rauhaan jättäminen.

Kun korona johti kaupungit lockdown-tilaan ja tehtaita ajettiin alas, Himalajan vuoret näkyivät Intiassa ensi kertaa 30 vuoteen. Kiinan savusumut vaihtuivat sinitaivaisiin. Villisikoja ja riikinkukkoja kuljeskeli Barcelonan ja Madridin ostoskaduilla, joutsenet löysivät tiensä turisteista tyhjentyneen Venetsian kanaaleihin. Delfiinien paluu sen sijaan osoittautui nettilegendaksi.

Juuri tätä esikoisesseekokoelmaa lieneekin mahdotonta lukea ilman, että suhteuttaisi ajatuksia jatkuvasti globaaliin uutisvirtaan.

Eksotismia ja elämäntapaintiaaneja

Kaihovaara haluaisi korvata ”luonnon” ja ”kulttuurin” kaltaiset superkategoriat mieluummin ”kesytetyllä” ja ”villillä”. Tärkeää olisi myös päästä sellaisesta luonnon pyhittämisestä, jossa ihminen heijastelee omia tarpeitaan, toiveitaan ja haavekuviaan ympäristöön.

Aktivistitaustainen Kaihovaara on 1990-luvulta asti ollut mukana lukuisissa vaihtoehtoväen ja alkuperäiskansojen tapahtumissa. On laulettu ja osoitettu seremonioissa kunnioitusta Äiti Maalle ja neljälle elementille. Joukko tanskalaisia ”haisaapashippejä” on heti Suomeen päästyään kirmannut halaamaan hiljattain istutettua talousmetsää, kokemaan omasta mielestään metsän voimaannuttavien energioiden ihanuutta. Ihmisiä on hurahtanut kelttiläisiin druidien rituaaleihin, suomalaiseen muinaisuskoon ja monenlaisiin New Age -virityksiin.

Kaihovaara haluaisi korvata ”luonnon” ja ”kulttuurin” kaltaiset superkategoriat mieluummin ”kesytetyllä” ja ”villillä”.

Ympäristöliike siis kantaa osin edelleen mukanaan William Wordsworthin ajatuksia luonnon syvemmästä viisaudesta ja panteistisesta harmoniasta. Samoin Jean-Jacques Rousseaun (1712-78) uskoa luonnontilassa elävän ihmisen automaattiseen hyvyyteen, oikeamielisyyteen ja epäitsekkyyteen.

Utopiayhteisöille käy usein huonosti. Varsinkin, jos ollaan liikkeellä yltiöpäisellä asenteella, ottamatta selvää paikallisista luonnonoloista.

Kaihovaara ottaa esimerkiksi Kittilään 1990-luvun alussa asettuneet iriadamantit. Mediassa liikanimen ”elämäntapaintiaanit” saanut yhteisö pyrki seitsemässä vuodessa omavaraisuuteen. Poronliha ei kelvannut, vaan tilalle tuotiin luomuruokaa Ruotsista. Eivät myöskään kodat tai kammet, Lapin perinteiset asumukset. Saamelaisten ylisukupolvista tietoa ei haluttu ottaa vastaan, vaan mukana raahattiin omat tiipiit, ponchot ja sulkapäähineet.

Kylmyys ja pimeys tulivat leirin ranskalaisille, italialaisille ja espanjalaisille osallistujille yllätyksinä. Samoin niinkin yksinkertainen asia kuin kipinävahdin pitäminen öisin.

Kun utopia sitten romahti, iriadamantien jäljiltä löytyi valtavasti lasi- ja muovijätettä, kuten makkarapaketteja, einespakkauksia ja suolapähkinäpusseja. Nähtiinpä heitä nakkikioskin jonossakin.

Tätä kaikkea kutsuttaisiin nykyään kulttuuriseksi omimiseksi.

Hyvän ja pahan tuolla puolen

Hippeilyn, hörhöilyn ja idealisoinnin sijaan Kaihovaara peräänkuuluttaa luonnon perusolemuksen oivaltamista. Maailmankaikkeudessa ei ole harmoniaa. Ei myöskään tarkoituksenmukaisuutta, hyvää ja pahaa niin kuin me ne käsitämme. Ihmissuhdemetaforat on syytä hylätä heti kättelyssä. Luonto ei ole rakastava tai hoivaava, vaan mitä suurimmassa määrin välinpitämätön.

Miekkavalaat, harmaakarhut ja suulat osoittavat, ettei julmuus ole mikään ihmislajin erioikeus.

”Luonto ottaa, luonto antaa, ihminen räpiköi jossain siinä välissä”, Kaihovaara tiivistää (VI, s. 32.)

Samalla sivulla hän jatkaa: ”Se (luonto) ei tunne armoa, mutta ei myöskään vihaa. Tämä sade ei liity minuun mitenkään. Minulla ei maailmankaikkeuden mittakaavassa ole mitään merkitystä. Ei ole mitään voimaa tai tietoisuutta, joka olisi kiinnostunut siitä, miten minun käy. Se tuntuu melkein pahemmalta kuin rangaistuksi tuleminen.” 

Hippeilyn, hörhöilyn ja idealisoinnin sijaan Kaihovaara peräänkuuluttaa luonnon perusolemuksen oivaltamista.

Jollekulle muulle tällaiset tuntemukset voisivat merkitä kosmisen yksinäisyyden ja merkityksettömyyden tunteita. Kaihovaaran kova realismi vie toiseen suuntaan. Ateistinen tai agnostinen esseisti puhuu pyhyyden kaipuusta, juurten, ”syntytiedon” ja ”paikan hengen” merkityksestä.

”(…) kristinuskoa varhaisemmissa kerrostumissa pyhä on ollut rajatermi. Se on liitetty aikoihin ja paikkoihin, ihmisiin, eläimiin ja ilmiöihin, jotka ovat samalla kertaa tämänpuoleisia ja tuonpuoleisia, tuttuja ja vieraita. Tällainen pyhä voi välittää voimaa ja tietoa myös rajoista vaikeimman, luonnon ja kulttuurin välillä. Tällainen pyhä ei edellytä uskoa yliluonnolliseen, vaan antautuu kosketeltavaksemme tässä ja nyt. Pyhä ja profaani ovat yhtä.” (VI, s. 166-167)

Ja edelleen:

”Valitettavasti pyhällä on taipumus irrota maallisista käytännöistä. Ihminen jatkaa pyhänä pitämiensä asioiden palvontaa, vaikka olosuhteet olisivat muuttuneet. Tai unohtaa pyhyyden. Siksi pyhää pitää jatkuvasti päivittää. Elävä, virtaava pyhyys lomittuu maallisen tiedon kanssa. Se sisältää tietoa syistä ja seurauksista, elämämme aineellisesta perustasta, asioiden alkuperästä.” (VI, s. 167)

Tulevaisuuden primitiivit

Villi ihminen on 224 sivussaan häkellyttävän runsas ja inspiroiva kirja. Ollaan kaukana sellaisesta esseistiikasta, jota on moitittu ”kirjallisten selfieiden” ottamisesta tai populaari- ja korkeakulttuurisilla viittauksilla snobbailusta. Kaihovaaran vilpitön pyrkimys lienee villiinnyttää lukijansa.

Esitellyiksi tulevat erilaiset primitivismin, uusludditismin ja permakulturalismin ajattelijat ja suuntaukset. Tuskinpa Kaihovaara on ajatellut kirjaansa miksikään ihmiskunnan eloonjäämisoppaaksi. Mutta ainakin siitä voi saada lohtua ja virikkeitä ilmastoahdistuksen torjuntaan.

Kaihovaaran vilpitön pyrkimys lienee villiinnyttää lukijansa.

Kaihovaara kertoo, miten alkeellisten työkalujen käyttö ja primitiivisten kädentaitojen opettelu on auttanut ainakin hänet itsensä pois pitkäaikaisesta ahdistuksesta ja masennuksesta. Kirjassa kokeillaan myös bokashi-kompostointia ja pistetään viiliastia pulputtamaan käpyläläiskeittiössä. Ideana on sotkea kädet reippaasti multaan ja mutaan.

Sitä paitsi suomalaisilla on eräs etu, jonka Kaihovaara huomasi jo esikoistietokirjaansa Riippumaton puutarha – Teollisen ruoantuotannon romahdus ja permakulttuurin perusteet (Visio 2012) tehdessään.

Amerikkalaiset aateveljet ja -siskot, kuten metsästäjä-keräilijöiden elämäntapaa ihannoiva John Zerzan (s. 1943) ja kivikautisia työkaluja, metsästystekniikoita ja vaatteiden ompelua kurssilaisilleen opettava Lynx Vilden (s. 1966) joutuvat turvautumaan high techiin sanomansa perille viemiseksi. Vildenin paleoliittisiä selviytymiskursseja järjestetään ympäri maailmaa, joten lentomatkailullakin on osansa kuviossa.

Samaan aikaan monelle suomalaiselle kesämökkiasujalle kompostit, eläminen sähköverkon ulkopuolella, puiden pilkkominen ja veden kanto tulevat aivan luonnostaan.

Emme siis ole ainakaan peruuttamattoman kesytettyjä.