Nostalgia. Kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista

Kaipuu jonnekin, arjesta ja nykyhetkestä pois, on taiteen keskeisiä teemoja. Artikkelikokoelma Nostalgia. Kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista käsittelee kaipuun kuvausta kirjallisuudessa, muun muassa Juhani Ahon, Joseph Brodskyn ja Eeva-Liisa Mannerin teoksissa. Se on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys nostalgiasta. Kokoelman teksteissä nostalgia näyttäytyy paitsi menneen haikailuna myös selviytymiskeinona ja muutoksen siemenenä.

Nostalgialla on ymmärretty muistot kultaavaa kaipuuta kotiin ja menneeseen, parempaan aikaan. Sananakin nostalgia merkitsee kirjaimellisesti kotiin kohdistuvan kaipuun tuskaa. Se on muodostettu kreikan kielen sanoista nóstos (’kaipuu kotiin’) ja álgos (’tuska’). Käsitettä käytettiin aluksi lääketieteellisessä merkityksessä: 1600-luvulla nostalgiaksi nimettiin vierailla mailla olevien ihmisten sairaalloista koti-ikävää, joka sai fyysisiäkin muotoja. Romantiikan aikana nostalgiasta kiinnostuivat lääkäreiden sijaan runoilijat. Käsitteen merkitys alkoi myös siirtyä konkreettisen paikan kaipuusta menneeseen aikaan kohdistuvaksi.

Nostalgia. Kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista laajentaa nostalgian käsitettä kaipuuksi, joka voi kohdistua myös utooppiseen tulevaisuuteen tai kaukaisiin maihin. Nostalginen halu voi olla vain määrittelemätöntä kaipuuta jonnekin pois. Se on usein muutosvastarintaa, mutta myös selviytymiskeino arjessa, kuten kokoelman artikkelit osoittavat. Tarkastelun kohteena on pääasiassa kotimainen kirjallisuus Aleksis Kivestä Antti Hyryyn, mutta myös Intian klassisen kauden kirjallisuus, Joseph Brodskyn matkakirjoitukset sekä Gustave Flaubertin teokset.

Pirjo Kukkonen käsittelee johdantoartikkelissaan nostalgian semiosista: millaisia merkityksiä nostalgia muodostaa ja millaisia jälkiä se jättää itsestään kulttuuriin. Kukkosen mukaan nostalgia kääntää ja tulkitsee muistoja eläviksi ja onnellisiksi, semiotisoi muistojen merkkijärjestelmät toisiksi. Nostalgia on eräänlaista kodittomuutta ja lapsuudenkoti ja lapsuus sen ideaalitopoksia, se onnen kultamaa, johon kaivataan. Laajemmassa mielessä tämä liittyy myytteihin ihmiskunnan kulta-ajasta ja kadotetusta paratiisista. Lapsuus (paratiisi) on ideaalitopos, koska silloin yksilöllä on yhteys luontoon ja yhteisöön. Tästä yhteydestä irtileikattu yksilö tuntee menetyksen tuskaa ja melankoliaa, joka onkin nostalgian kepeyden ja sentimentaalisuuden kääntöpuoli. Kukkoselle nostalgia on keveää, iloa ja lohtua tuovaa viivähdystä menneessä; melankolia taas edustaa painon ideaa, menetetyn tuskallista kaipaamista sekä kuoleman ja kärsimyksen läsnäolon sävyttämää pessimismiä. Kukkosen esimerkit vaihtelevat Marcel Proustista argentiinalaiseen tangoon – nostalgian merkkejä on todellakin kulttuurissamme kaikkialla. Valitettavasti artikkeli jää runsaine viitteineen ja esimerkkeineen hyppelehtiväksi ja sekavaksi. Myös yhteyttä semiotiikkaan olisi voinut avata paremmin.

Virpi Hämeen-Anttilan kirjoitus vie lukijan toiseen kulttuuripiiriin. Hänen aiheenaan on nostalgia Intian kirjallisuudessa ja kulttuurissa 1000-luvulta eKr. nykypäivään. Intian klassisen kauden kirjailijat käyttivät vanhoja aiheita, sillä menneisyyden ajateltiin olevan pyhempi, viisaampi ja puhtaampi kuin nykyisyyden. Monet teksteistä ovat myös aihepiiriltään nostalgisia ja niiden vallitseva tunnelma on kaiho, melankolia ja muisteleminen. Myös 1700- ja 1800-luvuilla kukoistaneeseen urdurunouteen liittyy tyylitelty nostalgia. Hämeen-Anttila käsittelee myös nationalismin ja nostalgian suhdetta Intiassa brittien siirtomaavallan aikana ja sen jälkeen. Tämä nykyaikaan ulottuva osuus jää irralliseksi muusta artikkelista. Klassisen kirjallisuuden ja urdurunouden käsittely olisi hyvin riittänyt.

Euroopassa romantiikan aikana kaipuusta ja ikävästä tuli taiteen keskeinen teema ja nostalgiasta ”ilma, jota runous hengittää”, kuten Pirjo Lyytikäinen toteaa kirjoittaessaan Aleksis Kiven runoista romantiikan nostalgian viitekehyksessä. Tämän ikävän ytimessä on äärettömän kaipuu ja metaforinen koti-ikävä. Lyytikäinen pitää Kiveä aidoimpana suomalaisena romantikkona. Kiven romantiikka ei kuitenkaan ole ohjelmallista eikä hänen runoudessaan esiinny romantiikan kirjallisuudessa yleisiä kiihkeitä intohimoja, levottomuutta ja melankoliaa. Kiven kaipuun universumi on pikemminkin valoisa ja harmoninen. On antoisaa lukea romantiikan poetiikasta nimenomaan suomalaisen kirjailijan tuotannon kautta tarkasteltuna. Samalla Kiven tuotanto asettuu kansainväliseen yhteyteen.

Moderni maailma ja muutosvastarinta

Kaikkea kaipuuta ei kirjallisuudessa voi pitää varsinaisena nostalgiana. Riikka Rossi käsittelee artikkelissaan kaipuun ja haaveiden merkitystä naturalistisessa kirjallisuudessa ja naturalismissa kuvatun kaipuun suhdetta nostalgiaan. Naturalistisen romaanin päähenkilö (kuten Gustave Flaubertin Emma Bovary tai Juhani Ahon Papin rouvan Elli) on tyypillisesti haaveilija, joka kaipaa pois yksitoikkoisesta arjesta ja jonka haaveet on tuomittu särkymään. Kaipuu naturalismissa suuntautuu kuitenkin tulevaisuuteen, pois kotoa, irti menneisyyden painolastista, ja eroaa siten menneisyyteen katsovasta nostalgiasta. Naturalismia voidaan siis pitää antinostalgiana. Nostalgia voidaan Rossin mukaan tulkita muutosvastaisuudeksi, naturalismin kaipuu taas on hiljaista vastarintaa patriarkaalista yhteiskuntaa vastaan ja siinä piilee muutoksen kipinä.

Haaveilu ja kaipuu parempaan voi saada myös utopian piirteitä. Utopiaa on totuttu pitämään ihanneyhteisön kuvauksena, mutta se voidaan määritellä myös ajattelumalliksi ja tunnetilaksi, kuten Silja Vuorikuru tekee analysoidessaan Aino Kallaksen novellia Lasnamäen valkea laiva. Utopia on kuitenkin ou topos, ’ei-paikka’. Siihen voi kohdistaa vain unelmointia ja haaveellista kaipausta. Utopia on kuitenkin myös vaihtoehtoinen ja kriittinen ajattelun malli, vastalause arjelle. Vuorikuru liittää novellin utopian kaukokaipuuseen eli apodemialgiaan. Sana merkitsee tuskallista kaipuuta kotoa pois eli se on merkitykseltään vastakkainen kuin nostalgian käsite.

Nostalgian ja kaipuun tunnot ja niiden kuvaukset kirjallisuudessa kytkeytyvät myös yhteiskunnan muutokseen. Esimerkiksi symbolismin kauneuden tavoittelua ja toisaalta melankolista illuusiottomuutta on pidetty reaktiona 1800-luvun lopun nopeaan elämänmuodon muutokseen ja myös naturalismin epäesteettisyyteen. Moderni yksilö kaipaa nopeasti muuttuvassa maailmassa eheyttä, joka on jäänyt kauas menneisyyteen. Arkitodellisuudesta voidaan irrottautua pyrkimällä taiteen keinoin ihanteelliseen kauneuteen. Terhi Kivikoski-Hannula kirjoittaa artikkelissaan Ideaalin nostalgiasta. Hän tarkoittaa sillä ihanteellisen kauneuden, Ideaalin, tavoittelua, ja sen epäonnistumisesta seuraavaa melankoliaa. Esimerkkinä toimivat L. Onervan runot, jotka saavat Kivikoski-Hannulan käsittelyssä mielenkiintoisia, tuoreita tulkintoja.

Nostalginen suhde konkreettisesti menetettyyn lapsuudenympäristöön välittyy Eeva-Liisa Mannerin Viipuri-aiheisista kirjoituksista. Menetyksen teema on läpikäyvä koko Mannerin tuotannossa. Pekka Kuusisto tarkastelee, miten Viipurista muodostuu Mannerin varhaistuotannossa esimodernin, eli harmonisen ja orgaanisen, maailmankuvan nostalginen metafora. Tästä ”maagillisesta järjestyksestä” Mannerin runoilijaminä joutuu luopumaan. Menetyksen ja nostalgian kohteena on sekä vertauskuvallinen Viipuri, että rajan taakse jäänyt elämäkerrallinen ja konkreettinen kaupunki. Esimoderni maailmankuva on artikkelissa sen verran keskeinen käsite, että sen filosofista taustaa ja käsittelyä kirjallisuuden historiassa olisi voinut vielä selventää.

Sanna Turoma kirjoittaa Joseph Brodskysta ja tämän matkakertomuksista. Hänen mukaansa Brodskyn tuotannon hallitseva piirre on tämän ironisen nostalginen asenne kirjoittamiseen, maailmaan ja subjektiin – sekä matkustamiseen ja turistikokemukseen. Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin muuttaneen Brodskyn tuotantoa sävyttää myös emigranttinostalgia. Kuten Turoma kirjoittaa, toisen maailmansodan jälkeinen matkailijavirtojen kasvu on synnyttänyt kriittisen asenteen turismia kohtaan ja myös nostalgisen haikailun alkuperäistä matkailijuutta ja autenttista historiallista kokemusta kohtaan. Tämän aitouden ihanteen saavuttamisen mahdottomuuden Brodskykin kirjoituksissaan tiedostaa.

Artikkelikokoelman päättää Katja Seudun kirjoitus Antti Hyryn Aitta-romaanista. Seutu kirjoittaa ihmisen identiteetin rakentumisesta osana tiettyä aikaa ja paikkaa; Hyryn romaanissa henkilön olemassaolo hahmottuu suhteessa jo kadonneeseen aikaan ja hänen katoavaisuutensa suhteessa maiseman pysyvyyteen ja luonnonilmiöiden toistuvuuteen. Kaipuu on Aitassa keskeinen tunne. Nostalgia liittyy erityisesti muutoksen kokemukseen; siirtymiseen lapsuudesta aikuisuuteen ja muuttoon maaseudulta kaupunkiin, pohjoisesta etelään. Tämä muutos on toiminut lähtökohtana Hyryn muidenkin teosten modernisaatiokritiikille.

Nostalgia. Kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista tarttuu mielenkiintoiseen ja kulttuurissamme keskeiseen teemaan ja on ehdottomasti tarpeellinen teos. Teoksessa avataan muun muassa romantiikan, naturalismin ja symbolismin käsitteitä, jolloin artikkelit avautuvat kirjallisuudenhistoriaa vähemmänkin tuntevalle lukijalle. Kirjoittajat tuovat tutkimistaan kirjailijoista esiin uusia, kiinnostavia puolia. Jonkin verran selkeämpää johdantoa nostalgian käsitteeseen ja merkitykseen kirjallisuushistoriassa jää kaipaamaan, joskin nostalgian ”teoriaa” sivutaan myös yksittäisissä artikkeleissa.