Maailma tuulenkaatama

Maailma tuulenkaatama on tanssivaa ja maanläheistä runoutta korville.

Riina Katajavuoren uuden kokoelman nimi Maailma tuulenkaatama vaikuttaa hieman ärsyttävän söpöilevältä tekotaiteellisuudelta käännettyine sanajärjestyksineen. Yksinkertainen, suora sanajärjestys olisi antanut kokoelmalle ansaitsemansa ryhdikkäämmän nimen. Kokoelman runot eivät nimittäin suinkaan ole mitään vaaleanpunaista runohöttöä, johon runollinen nimi saattaa viedä ajatukset. Itse asiassa Riina Katajavuori tarttuu esimerkiksi runossa Nimet aihepiiriin, jota pääasiassa näkee vain Elias Lönnrotin keräämässä kansanrunousaineistossa (Suomen Kansan Vanhat Runot, osa XV).

Näin alkaa Juuan Rasivaarassa vuonna 1838 kerätty runo:

Kyrväll’ on 10 nimeä:
yks on nilkki, toin nalkki,
kolmas on koinu neuo,
neljäs neien turva, […]

Ja näin alkaa Riina Katajavuoren versio vuodelta 2018 (Nimet, s. 16):

Penis on paljas, toimiva, perus
Elin on kiiltävä, vaaleanpunainen, valkoiset kaakelit taustalla,
neonvalaistu, yltiötodellinen, kiinni esim. vähäjärkisessä, joka
tarjoaa pomputtavan kyydin, jonka syliin voi istua, […]

Riina Katajavuorta on syytä kehua erotiikan liittämisestä mainstream-runouteen.

Suomalaisessa painetussa kirjallisuudessa eksplisiittinen eroottinen aines on suhteellisen vähäinen ja nimenomaan miehen seksuaalisuudesta kertova aines vielä vähäisempi. Yksi harvoista tätä aihepiiriä käsittelevistä suomalaisista kirjailijoista oli Pentti Holappa (1927–2017), jonka kokoelmassa Keltainen viiri (1988) on esimerkiksi runo Tamao ja siitin. Ulkomaisista kirjailijoista kannattaa mainita erityisesti yhdysvaltalainen Charles Bukowski (1920–1994), jonka suomennetussa novellikokoelmassa Kaupungin kaunein tyttö ja muita kertomuksia (1989) on pervoulottuvuuden korkea veisu 15 senttiä. Riina Katajavuorta on siis syytä kehua eroottisen aineksen eksplikoimisesta ja sen liittämisestä mainstream-runouteen, sillä ei häntä miksikään marginaalitaiteiljaksi kutsua voi. Runoilija itse pukee tämän ajatuksen sanoiksi runossa Puhun mielelläni vain tosiasioista (s. 82):

Onko se totta,
mikä kaikki on mahdollista,
mikä kaikki tulee mahdolliseksi,
minkä kaiken teen mahdolliseksi.

Mulkku on tosiasia. Siitä kirjoittaminen on mahdollista.

Kuva kokoelmasta kävisi kuitenkin aivan liian kapeaksi, jos tyytyisi vain kiittämään siitä, että runoihin sisältyy eroottista ainesta. Toinen kiitoksen aihe on runsas yhteiskunnallinen ulottuvuus, johon Katajavuori avaa runojaan. Tämä ilmenee jo silmäilemällä runojen otsikoita: Palestiinalainen mies; Nicaragua; Sodassa juostaan, kävellään, odotetaan; Vastaanottokeskus; Pakkopalautusvuonna. Kun asiaa tarkastelee näin, kirjailijan sympatian voi kenties paikallistaa.

Katajavuori kirjoittaa hienoja säkeitä. Aistikkaan tyylikäs yhteiskunnallinen tiivistys löytyy esimerkiksi runosta Politiikka (s. 66):

Tämä on kohtaus, jossa nainen ei keksi itselleen elämänohjetta.
Tämä on kohtaus, jossa Suomen lippu näkyy suoraan sänkyyn.
Tämä on kohtaus, jossa pihlajantaimet värisevät
koleassa tuulessa.

Toinen kiitoksen aihe on runsas yhteiskunnallinen ulottuvuus, johon Katajavuori avaa runojaan.

Runon nainen tiedostaa yhteiskunnallisen todellisuuden. Sen ja yksilön jokapäiväisen elämän pienuuden välinen ristiriita saa sanattomaksi ja tuntemaan jopa voimattomuutta. Kahden viimeisen säkeen luontorinnastus on erityisen tehokas ja kaunis. Tällainen luonnon ja yksilön tunteiden rinnastaminen ja yhtäaikainen kokeminen ovat tietenkin tuttuja jo monista tutuista suomalaisista kansanrunoista, kuten esimerkiksi Tuuli se taivutti koivun larvan ja Läksin minä kesäyönä käymään. Yhteistä niillä ja Katajavuoren tekstikatkelmalla on hiljentyminen luonnon äärellä ja kosmisen yhteyden kokeminen omien tunteiden ja luonnonilmiöiden välillä. Näin päättyy esimerkiksi jälkimmäinen kansanruno:

[tyttö] istui ja itki, katsoi aaltoja pitkin,
ja hän oli niin surullinen joka hetki.

Hyvän runouden kriteerit

Teos oli Yleisradion vuoden 2018 Tanssiva karhu -kilpailun palkintoehdokas. Kilpailuraadin puheenjohtaja Jukka Viikilä toivoi näkevänsä erityisesti ”omaehtoista, tarkkaan kirjoitettua lyriikkaa”. Onko Maailma tuulenkaatama sellaista?

Ensimmäinen kriteeri täyttyy kilpailun voitosta kamppailleen Katajavuoren kirjassa mielestäni hyvin. Runoilija kirjoittaa haluamistaan aiheista haluamallaan tavalla, hän jopa siirtyy sovinnaisuuden rajan yli ja kirjoittaa välillä kielenvastaisesti. Tässä mielessä runoilijan oma ääni on vankasti läsnä. Suureen omaehtoisuuteen liittyy toisaalta se, että ilmaisun tarkkuus kärsii. Tämä johtuu siitä, että kirjailijalle itselleen intiimi ja luonteva ilmaisu ei välttämättä aukene lukijalle erityisen hyvin. Silloin lukija jää ihmettelemään tekstin merkityksiä. Se taas ei ole kategorisesti huono asia, mutta saattaa jättää hänet kirjan maailman ulkopuolelle. Sama ilmiö liittyy moneen nykytaiteen alueeseen, ei vähiten kuvataiteeseen.

Runoutta korville

Katajavuoren kokoelma on saanut suhteellisen paljon huomiota palkintoehdokkuuden vuoksi. Esimerkiksi yksi runoista, Vaadin revontulet, luettiin radiossa päivän mietelauseena, mikä onkin mainio tapa kasvattaa runoista kiinnostunutta yleisöä. Tässä olisikin Yleisradiolle ohjelmaidea laajemminkin: lukekaa uutta – tai miksei vanhaakin – runoutta radiossa kiinteinä ohjelma-aikoina! Kuultuna runo voi saada aikaan täysin erilaisen taide-elämyksen kuin luettuna.

Olen samaa mieltä kuin Tanssiva karhu -raati siitä, että Riina Katajavuoren tyyli on ”lempeää, maanläheistä, leikkivää ja tanssivaa”. Tanssillisuus tulee hyvin ilmi runsaissa toistoissa, jotka tuovat moniin runoihin oman rytmin. Edellä mainitsemani Vaadin revontulet (s. 35) on siitä hyvä esimerkki:

Vaadin revontulet.
Vaadin yksityisen joulupukin.
Vaadin läpinäkyvän lämpimän iglun.
Vaadin alkuperäisasukkaan ja jäädytetyn järven.
Vaadin tähdenlennon, lumouksen ja käristyksen.
Vaadin kokovartalorakkauden, kunnollisen perhe-elämän ja omaa aikaa.
Vaadin päilyviä katseita, sorkkaeläimiä, kanta-astujan.
Vaadin paikallista erityissanastoa. Vaadin vuoman, vuonnelon, tuulenpieksämän ja yönpuolen.

Katajavuoren tyyli on ”lempeää, maanläheistä, leikkivää ja tanssivaa”.

Samassa runossa ilmenee myös leikillisyys ja lukijan hyväntahtoinen kiusoittelu. Nämä tehokeinot taitavat tosin mennä rajan yli runossa Egldelämänogldohje (s. 26):

Ägldölö yglduritä miglditään tugldurhaa.
Tegldee vagldain agldasioita jogldoista vogldoit
ogldolla ygldylpeä.

Tämän runon kohdalla toimittajan punakynä olisi viimeistään voinut käväistä, sillä säkeiden todelliset merkitykset eivät ainakaan kovin helposti enää avaudu lukijalle, juuri edellä mainitsemani suuren omaehtoisuuden vuoksi. Ehkäpä kokoelmaa olisi muutenkin voinut toimittaa hieman enemmän siinä mielessä, että leikkivyys välillä ponnahtaa hullutteluksi ja se taas epätasaisuudeksi. Kyllähän runossa hullutella voi, mutta yksi hullutteleva runo hieman vakavampien keskellä aiheuttaa suuren rytminvaihdoksen lukuelämykseen. Olisiko runojen järjestäminen toisella tavalla saanut aikaan eheämmän kokonaisuuden?