Riku Korhosen Lääkäriromaani kertoo tarinan kolmekymppisestä Niklaksesta ja hänen epäonnistuneesta elämästään.

Lääkäriromaani on merkittävä kirja. Jo esikoisensa perusteella sukupolvensa tulkkina mainetta niittänyt ja palkittu Korhonen kaivautuu entistä syvemmälle samaan aihepiiriin. Onneksi! Lääkäriromaani osoittaa huomattavaa ihmistuntemusta, ja jotteivät superlatiivit loppuisi, annettakoon erikseen pisteet Korhosen kerronnalle.

Korhonen luottaa tekstiin, antaa välillä lähes jääräpäisesti prosessin tapahtua omaan, luonnolliseen tahtiinsa ja romaanin syntyä. Hän uskaltaa viipyillä ja tunnustella. Lämpimällä mutta vastaansanomattomalla kädellä kirjailija pakottaa lukijan tarinan maailman kokonaisvaltaisesti. Tässä ei pieni sukellus riitä. Niklaksen sananmukaisesti sydäntä särkevästä maailmasta ei aivan nopeasti pääse pois, ja lukija huomaa tekevänsä ankaraa työtä.

1970-luvun unelmista 2000-luvun maailmaan

Niklas ja Inna ovat ystävystyneet ja rakastuneet parikymppisinä. Inna on elämässään mennyt ja tullut, Niklas on odottanut ja rakkaus on jatkunut. Kun Innan isä sitten kuolee ja Inna alkaa surra, Niklas kohtaa avuttomuutensa.

Niklas katselee itseään ja ympärilleen. Hän analysoi ja tiedostaa. Ilmassa on koko siihen asti ulottuvaan elämään kohdistuva suuri menetyksen, voimattomuuden ja masennuksen tuntu, johon sekoittuu pettymystä ja syyllisyyttä. Tätä kaikkea Niklas osaa järjestää, mutta ei selittää. Niklaksesta on tullut kaveri, joka ”puhuu operaatioistaan hyvin, mutta jonka rakkauden sanasto on hukassa”. Lääkäriromaani osuu asioitten ytimeen.

Korhosen rakkauden sanasto sen sijaan on hyvin kohdallaan. Kirjan kolmekymppiset päähenkilöt ovat sielultaan pääasiassa uupuneita kuin vanhukset. Surumielinen alistuminen ja elämän lakien tajuaminen liittyy aikuistumiseen yleisesti. Länteen päin kallellaan olleen sukupolven itsetuntemuksen erityispiirre on Yhdysvalloissa huippuunsa asti kehitetty tunteiden ja ilmiöiden haltuunotto täsmällisellä sanavalmiilla nimeämisellä.

Jo romaanin alussa käy selväksi, että isoa kaarta Korhonen on rakentamassa: 1970-luvun suomalaislapsen unelmista 2000-luvun Yhdysvaltojen hallitsemaan maailmaan. Maailmanpoliittiset analyysit jäävät lopulta taustalle, ja hyvä niin. Palataan yksityiseen, pieneen ja käsikosketeltavaan, ainekseen, joka jokaiselle pallohukkaiselle on kaikista tärkeintä tarttumapintaa.

Stereotyypeistä ihmisiä

Korhonen operoi tarkoituksellisesti stereotyypeillä ja onnistuu rakentamaan niistä oikeita ihmisiä. Päähenkilö Niklas on prototyyppi sellaisesta 1970-luvulla syntyneestä miehestä, jolla tavallaan kaikki on kunnossa, mutta jonka onnettomuus silti vaikuttaa tähtiin kirjoitetulta.

Romaanin alussa toivon liekki yrittää kyteä, mutta selviytymiskeinona repetuaari tajua-taistele-hallitse-hävitä-sovita on tuhoon tuomittu. Yksinäinen mies kompastuu tunteisiin, ja alkaa todellinen riehunta ja riippuvuuskierre. Turhautuminen ei löydä turvallista tapaa purkautua, ja Niklaksen tuhovimma yltyy. Masokistin tarkkuudella mies seuraa vierestä, kun oma laiva uppoaa, ja antaa sen tapahtua vähän samaan tapaan kuin elokuvan Leaving Las Vegas Nicolas Cagen esittämä päähenkilö.

Lääkäriromaani onkin surullinen rakkausromaani. Katumus- tai sovitusromaania siitä ei tule, koska päähenkilön itsetuhoon kuuluu olennaisena osana haluttomuus antaa itselle anteeksi.

Voi kysyä: miksi? Tämä kysymys koskee kaikkea sitä, mistä lehdet ovat täynnä uutisia joka päivä. Miksi ihminen tekee itsemurhaa, vaikka planeetalla nimeltä Maa voisi kaikki olla ihan hyvin? Mikä tässä mättää? Mikä on sairauden nimi? Tunteiden ajautuminen paitsioon? Markkinavoimat? Ajattelu? Arvotyhjiö? Suuruudenhulluus? Depressio? Itsetiedostus? Vieraantuminen? Syyllisyys? Vai onko vikana se, että kun kaikki on mahdollista, lopulta ei ole mahdollista yhtään mikään?

Näihin kysymyksiin Korhonen ei tietenkään tarjoa yksiselitteisiä vastauksia. Lääkärikirja yleisesti ottaen kuvaa sairauksien oireita ja niiden mahdollisia syitä. Lukiessa Korhosen Lääkäriromaania tulikin mieleen hauska assosiaatio Suomen maassa tarinaan samastuvasta joukosta, joka keskenään muodostaa vertaistukiryhmän. Voi hihitellä ja tietää, että tuokin on kokenut tämän saman. Ja elämä jatkuu.

Halu ymmärtää ihmistä

Oli ollut lupaus: syntyminen Suomeen on lottovoitto. Tätä on toitotettu ja kuultu kehdosta asti. Ja tottahan se on. Mutta niin kuin moni muu, Niklas ei itse ole osannut tehdä alkupääomastaan niitä suuria asioita, joita hän aivan kuin itsestään selvästi odotti.

Niklaksen kelaaminen on yhtäältä elitististä ja kiittämätöntä oman tilan pohdintaa ihmiseltä, jolla on ollut vapaus ja mahdollisuus mihin tahansa. Sen hän tietääkin. Hän kokee olevansa rikollinen.

Korhosella kirjailijana on humanistin sympaattinen tarve ymmärtää ihmistä. Hänen erikoisalansa on olla ikään kuin kusipäiden lailla käyttäytyvien ihmisten tulkki. Ehkäpä siksi, ettei heitä eristettäisi ja ehkäpä siksi, että lukija näkisi näiden ihmisten kohtaloissa tekojen alla tarpeita eikä pelkkää itsekkyyttä, laiskuutta ja ilkeämielisyyttä.

Myös Lääkäriromaanin päähenkilö päättää, että hän loppujen lopuksi rakastaa ihmiskuntaa enemmän kuin vihaa, vaikka vihaamiseen olisi kaiken järjen mukaan hyvä syy. Tunteminen Niklaksen maailmassa on kuin ”yrittäisi erektiota teurastamossa”. Kuka sellaista uskaltaisi? Ei kukaan.

Oleminen naisen ja seksin kautta

Kun työllä ei enää ole vankkaa merkitystä eikä ole helppo ”uskoa hyvään sotaan”, miehen oleminen määrittyy Lääkäriromaanissa pitkälti naisen ja seksin kautta. Niklaksen elämän viimeinen tarkoitus vertautuu maailman mahtavimman miehen missioon: parantaa joku tai jokin, toisin sanoen muovata toisesta itselle mieleinen. Tai mistä sitä tietää, vaikka teko olisikin oikein ja hyvä? Mistä kukaan voi tietää?

Niklasin kohdalla parantamisen egoismi kiteytyy lauseeseen: ”miehellä on oikeus paneskella iloista naista”. Innasta on siis saatava iloinen. Mutta nainen ei tarvitse pelastajaa. Hän haluaa surra, koska on surun aika. Hän haluaa tänä keväänä ”panna kuolleet tärkeysjärjestykseen” eikä se tarkoita, että kääntäisi maailmalle selän.

Kun nainen ei tarvitse miestä suojeluun tai ruuan hankintaan, mihin luuserista sitten enää on? Juomaan kahvia ja tuottamaan naiselle hyvää oloa.

Lada-kammoisen lapsuusmuistot

Isät ja isähahmot ovat tarinan taustalla voimakkaasti. Mielenkiintoista on miettiä, millaisen perinnön he ovat jälkeläisilleen jättäneet. Mitään suoraa syy–seuraus-suhdetta ei löydy. Mutta onko niin, että toisen maailmansodan jälkeisen kasvuyhteiskunnan hyveet oikeudenmukaisuus, järkevyys, asiallisuus ja demokraattisuus voivat vasta rakkauden pohjalta saada myönteisen merkityksensä käytännössä?

Teoksesta kehkeytyy nimittäin minäkertojan todistusaineisto siitä, ettei mitään mahdollisuuksia onnistumiseen koskaan ole ollutkaan. Niklas on sekä raivostuttava itsesäälijä että myötätuntoa ansaitseva kärsijäuhri, jolle toivoo hyvää loppuun asti. Vielä silloinkin, kun hän itse uhmakkaasti lyö tihenevään tahtiin nauloja omaan arkkuunsa.

Yksi koskettavimmasta kohdista on sivun 400 muistokuva niistä tunteista, joita kymmenvuotias poika on kokenut, kun maailman on vielä ollut hänelle auki. Niklaksen traagisuus saavuttaa huippukohtansa juuri tässä. Muisto vilpittömästä uskosta johonkin on ainoa asia, joka hänelle jää.

Lukija etsii todistuskertomuksesta aukkoa. Se tuntuisi löytyvän Niklaksen harhaluulosta, että hän on jääkylmä jätkä ja kestää mitä vain – että kenenkään ylipäätään pitäisi yksin pysyä kestämään mitä vain. Mutta tämänkaltaisten asioiden ymmärtämistä Niklakselle ei ole opetettu eikä hänestä kasva aikuista.

Sivulla 323 kuvattavassa lapsuusmuistossa maailman asioiden todellisen tärkeysjärjestyksen ymmärtävä isä ei voi kuin lämpimästi nauraa hemmotellun Niklaksen suurimmalle traumalle, Lada-kammolle. Se vaikuttaakin hyvän ja tasapainoisen vanhemman oikealta toiminnalta.

Niklaksen tragedian ydin ei olekaan hänen ulkopuolellaan vaan siinä ristiriidassa, kuinka hän itse itsensä näkee. Samaan aikaan, kun kuuluu maailman eliittiin, on yksi Kultasen perheen valituista lapsista, Niklas on omasta mielestään paha, huono ihminen, määkivä egosentrinen luuseripelle.

Lähempää tarkasteltuna Niklaksen isä ei ota poikansa pelkoa tosissaan. Olisiko sittenkin pitänyt? Unohtaa pari kertaa objektiiviset oikea ja väärä, järkevyys, asiallisuus ja suuren maailman tila?

Dela artikeln: