Turkulainen Riku Korhonen (s. 1972) on julkaissut seuraajan paljon kiitosta keränneelle esikoisteokselleen Kahden ja yhden yön tarinoita (Sammakko 2003). Runokirjan julkaiseminen hyvin menestyneen esikoisromaanin jälkeen ei ole nuorelta kirjailijalta se kaikkein tavanomaisin siirto ja herättänee myös epäilyksiä – ei tullut halkoa, mutta mitenkäs lastujen laita?

Savumerkkejä lähtöä harkitseville kuitenkin osoittaa, ettei Korhonen todellakaan ole mikään kirjallinen päiväperhonen. Kokoelman tyyliä hallitsevat proosarunomaiset lyhyet katkelmat, jotka vuorottelevat lyyrisemmän ilmaisun kanssa. Korhosen runoutta voisi luonnehtia hyvässä mielessä ymmärrettäväksi – teoksesta henkii selkeästi halu keskustella lukijan kanssa. Runojen aiheet lähenevät yleensä arkikokemusta samalla tavoin kuin kirjailijan esikoisromaanissakin, mutta aiheista huolimatta runot eivät ole missään tapauksessa yksinkertaisia tai yksitoikkoisia. Runojen yllättävä metaforiikka ja kirjoittajan erinomainen rytmin taju herättävät henkiin sinänsä hyvin kuluneet arkipäivän aiheet.

Sukupolven ääni

Hieman yli 80-sivuinen kokoelma jakautuu kuuteen osaan, joissa kaikissa lähdön teema nousee aika ajoin esille eri muodoissaan. Ensimmäinen osuus käsittelee pääasiassa lapsuutta ja nuoruutta. Korhosen tekstien yhteydessä on usein mainittu pahamaineinen termi ”sukupolven ääni”, ja jossain määrin Korhosen runojen ymmärrettävyyttä tietysti lisääkin tiettyyn sukupolveen ja ikäryhmään kuuluminen – tällaisia ajatuksia herättää esimerkiksi yliopistonuorukaisen maallista vaellusta kuvaava runo ”Franz Kafka”. Suurimmaksi osaksi kokoelman runot kuitenkin kertovat tarinoita, joihin monien erilaisten lukijoiden on helppo samaistua. Näin on esimerkiksi kahden rakastavaisen elämää sekä rakkauden loppumista käsittelevän kakkossarjan runojen kohdalla.

Kahden edellisen osan tavalliset ihmiset rinnastuvat kolmannessa sarjassa Raamatun henkilöihin. Kokoelman nimessä mainitut savumerkit (alkutavut sanoista ”rakkaus”, ”kuolema” ja ”ihminen”) heijastuvat sarjan runoissa näiden puolittain myyttisten henkilöiden toiminnan taustalla. Myytit jäsentävät arkea niin traagisessa kuin koomisessakin valossa. Suurin osa runoista pyrkii myytin kautta tekemään yksityisestä yhteistä, osa puolestaan käsittelee leimallisemmin yleistä massakokemusta ja jokapäiväisen elämän osaksi tunkeutuvaa julkista todellisuutta. Traaginen ja koominen, yksityinen ja yleinen nousevat leimallisesti esille runoissa ”Rebekka säätää lautasantennia” ja ”Jeesuksen julkisuusteoria sai perkeleesti palstatilaa”.

Suuren yleisön runoteos

Kolmannen sarjan savumerkit kuvastavat kokoelman taustalla vaikuttavia inhimillisiä peruskysymyksiä. Ajoittain Korhosen uutukaista lukiessa tulee mieleen aikanaan ”suureksi huonoksi runoilijaksi” haukuttu Pablo Neruda, joka hieman samaan tapaan rinnasti runoissaan arkielämän banaliteetit tavallisten ihmisten toiminnan taustalla vaikuttaviin ”suuriin teemoihin” aikansa estetiikan vastaisesti ja saavutti siinä sivussa suuren joukon lukijoita. Huonoksi runoilijaa haukuttiin lähinnä siitä syystä, että hän korosti pahasti paitsioon jääneitä arkipäivän tunnekokemuksia sopimattoman vahvoin vedoin.

Olettaisin, että Savumerkkejä lähtöä harkitseville voisi myös osaltaan osoittautua suuremmankin yleisön runoteokseksi – hyvässä mielessä. Teos ei pakene sellaista kokemusmaailmaa, joka vaikuttaa tavallisen arkipäivän mitäänsanomattomuuden taustalla, vaan pyrkii valaisemaan sitä tuoreella tavalla. Pyrkimys kantaa myös hedelmää, sillä tyylitajun tai mielikuvituksensa puolesta ei Korhonenkaan suinkaan ole mikään huono runoilija.

Enimmäkseen varsin surumielisten aiheiden parissa jatkavien seuraavien osien kohdallakaan raskauden ja tavanomaisuuden muuri ei pääse asettumaan tekstin ja lukijan väliin. Kokoelman neljännessä ja viidennessä osuudessa palataan nimettömiin tarinoihin. Kerronnallisesti neljäs sarja on kokoelman ehkä lyyrisin osuus ja viides osa puolestaan selkeimmin proosalla lastattu, jopa siinä määrin, että osa viidennen jakson tarinoista vaikuttaa novellikatkelmilta. Viimeinen osio koostuu yhdestä pitkästä, matkapäiväkirjamaisesta runosta. Teoksen muihin osioihin verrattuna ”Vauhkon koiran nimi” avautuu heikommin ja jää muita runoja enemmän yksityisen kokemuksen alueelle, vaikka siinäkin sivutaan lähdön teemaa.

Riippuu tilanteesta, turvautuuko ihminen viimeisenä oljenkortenaan romanttisiin lähtöhaaveisiin vai synkkään, lohduttomaan toiveeseen kadota maailmasta lopullisesti – näidenkin vaihtoehtojen ulkopuolelle jäävät kaikki ne lähdöt, joihin ihminen ei itse voi vaikuttaa. Onnellisia ne, joilla on varaa lentolippuun ja vielä onnellisempia ne, jotka tosiaan uskovat lentolipun ratkaisevan kaikki ongelmat.

Korhosen esikoisromaanissa arkipäivän lähiömaisema oli vanginnut sisälleen ihmisiä, joilla ei liiemmälti tällaisia mahdollisuuksia ollut. Useammassa kuin yhdessä ihmiskohtalossa toistui vaihtoehdottomuuden mukanaan tuoma kyvyttömyys nähdä ympäristöään uusin silmin.

Tämä sama todellisuus vallitsee myös suurta osaa tuoreesta runokokoelmasta, mutta runojensa avulla Korhonen antaa lukijalle avaimet siihen maailmaan, josta tämä tahtoo – kenties aivan turhaan – päästä pois. Savumerkkejä lähtöä harkitseville näyttää totutun todellisuuden uudessa valossa – ehkä kliseinen ja harvoin paikkansapitävä ilmaisu, mutta tässä tapauksessa erittäin kuvaava. Rakkautta, kuolemaa tai ihmisyyttä on mahdotonta paeta, mutta sanattomuuteen sulkeutuneen, yksitoikkoisena toistuvan todellisuuden voi uudistaa katselemalla sitä kielen avulla tuoreesta näkökulmasta.

Lumovoimaista ilmaisua

Savumerkkien paikoitellen suorastaan maaginen tunnelma syntyy kuin vaivihkaa runojen kätköistä löytyvien yllättävinä leimahtelevien ja läikähtelevien ilmaisujen myötä. Hyviä esimerkkejä ovat muun muassa ”vereväkuve” (”Kerran halu risti”) ja ”yövesiolento” (”Hotellin ammeesta puuttuvat”). Yllättävät, lumovoimaiset ilmaisut muistuttavat elävästi unkarilaisista 50- ja 60-luvuilla uransa aloittaneista modernisteista kuten László Nagy tai Ferenc Juhász. Taidokkaasti tekstin sekaan säännösteltyjen, kotimaiselle runoudelle epätyypillisten kuvien käyttö on vaikea laji ja saattaa helposti lipsahtaa korniuden puolelle, mutta Korhosen tyylitaju pitää ja runojen tunneskaala laajenee aivan kuin huomaamatta.

Kolmannen sarjan aloittava runo ”Luukas syntyy ja” on erinomainen esimerkki runouden peruselementteihin kuuluvien rytmiikan ja metaforiikan hallinnasta. Tämänkaltaisten proosarunoutta edustavien pätkien kohdalla rytmin käyttö osoittautuu usein kaikkein hankalimmaksi; tavallaan voitaisiin sanoa, että saadakseen lukijan hengästymään ja rauhoittumaan juuri oikeilla kohdilla suorasanaisen kerronnan on luotettava täysin sanojen hypnoottisuuteen ja pärjättävä ilman korostettuja metrisiä rakenteita tai rivinvaihdoilla ja sarkaimilla paperille tulostettuja topografisia maamerkkejä. Runossa syttyy kolmannen jakson tapahtumia hallitseva metsäpalo. Äkillisesti kiihtyvä tapahtumasarja sieppaa lukijan mukaansa paniikkiin, joka syntyy runon päähenkilön sytyttämän tulen räjähtäessä valtavaksi metsäpaloksi ja laantuu runon lopussa elokuvamaiseen, lähes ajattoman hitaana leijuvaan tilanteeseen.

Savumerkkejä lähtöä harkitseville käyttää monipuolisesti hyväkseen useita erityyppisiä kielellisiä rekistereitä. Toisen sarjan runo ”Imuri” on hyvä esimerkki tällaisesta ilotulituksesta – kolmen sivun aikana runo siirtyy ironian ja huumorin sävyttämästä alusta seesteiseen rakkaudentunnustukseen ja siitä surun ja pettymyksen kautta tuskaiseen kauhuun. Vaikutelmaa tehostavat yllättävät, nopeasti vaihtelevat rinnastukset: kodin siivoamista kuvatessa viitataan yhtenä hetkenä lajimuistin pohjalla lepattaviin hämäriin kuviin kaukaisten maailmankausien oudoista olioista, ja seuraavassa lauseessa vaihdetaan sujuvasti aikamme epäkielten kultamitalisijalla röhnöttävään konsulttijargoniin. Ilmaisutyylien ja erilaisten rinnastusten runsas vaihtelu luo arkisia kokemuksia kuvaaviin runoihin huikean tilantunnun.

Näkymättömän maailman löytyminen tavanomaisten ja arkipäiväisten kokemusten takaa on Savumerkkien suurin ansio. Hiotun ja tarkan kielenkäytön tuloksena Savumerkkejä lähtöä harkitseville on itse asiassa hyvin eloisa teos. Lukija voi retkeillä teoksen maailmassa vapaasti, pelkäämättä paperin reunan tulevan vastaan minä hetkenä hyvänsä seuraavan puun, rakennuksen tai ihmisen takaa. Kahden ja yhden yön tarinoissa esiintyvän väkinäisiä runojaan ilottomasti punnertavan tuntemattoman runoilijan kahleet eivät ole ilmestyneet sitomaan kirjailijaa itseään.

Dela artikeln: