Romaanin tieto. Kirja ja kirjailija tiedon tuottajina

Artikkelikokoelma vie tiedon tasoihin 2000-luvun kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Romaani kirjallisuudenlajina pystyy tarjoamaan varsinkin kokemuksellista tietoa.

Romaanin tieto -teoksen kirjoittajat asettuvat laajan ja kunnianhimoisen kysymyksen äärelle: millaisia romaani ja romaanikirjailija ovat tiedon muodostajina nykysuomalaisessa kirjallisessa kulttuurissa? Teoksen merkitystä perustellaan sillä, että ”romaanin muoto ja kirjailijan ammatillinen rooli ovat murroksessa” (s. 10) eikä romaanin tiedollista muotoa ole toistaiseksi kartoitettu. Suomalaisen nykykirjallisuuden olemusta on kyllä luodattu viime vuosina muutamissa teoksissa (esimerkiksi Markku Eskelisen ja Leevi Lehdon toimittamassa esseekokoelmassa Suo, kuokka ja diversiteetti, 2018), mutta romaanin tiedolliseen merkitykseen ei ole varmastikaan syvennytty Romaanin tiedon tarkoittamalla tavalla.

Artikkelikokoelma jakautuu neljään osaan. Ensimmäisen osan artikkelit tarkastelevat tiivistetysti aiheita, jotka tulevat esiin laajemmin ja rikastetummin seuraavissa osissa. Tältä pohjalta toimittajat käsittelevät aluksi kirjailijan roolia intellektuellina ja julkisena toimijana ja romaanin merkitystä tiedon tuottajana. Markku Lehtimäki tutkii kolmesta nykyromaanista (Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa, Jari Tervon Layla, Sofi Oksasen Koirapuisto), miten didaktisuus rikkoo niissä mimeettistä eli todellisuutta jäljittelevää kerrontaa. Kirjallisuuskritiikissä näkyy usein oppositio kirjallisuuden esteettisen ja tiedollisen puolen välillä, mutta Lehtimäki kannustaa ylittämään tämän vastakkainasettelun. Samuli Björninen analysoi, miten ei-fiktiivinen aines yhdistyy kaunokirjalliseen ilmaisuun Antti Hurskaisen Kuihtumisessa ja Katja Raunion romaanissa Sinun päiväs koittaa. 

Seuraavassa osassa artikkeleita yhdistävä teema on kirjailijan toimijuus ja julkiset roolit. Hanna-Leena Määttä nostaa valokeilaan Koko Hubaran toiminnan, jossa kirjallisuus ja aktivismi liittyvät yhteen. Määttä analysoi myös Hubaran teoksia Ruskeat tytöt ja Bechi ja niiden vastaanottoa. Kristina Malmio kertoo artikkelissaan kirjoittajakoulutuksen tilanteesta suomenruotsalaiselle kentällä. Ralf Kauranen luo näkymää ”sarjakuvatyön ulottuvuuksiin” Ville Rannan toiminnan ja teosten kautta. 

Kolmannen osaston punaisena lankana toimivat tietämisen narratiivit eli kertomusten tavat muotoilla tietoa. Mika Hallila analysoi tässä tarkoituksessa nykyautofiktioita, Joonatan Tolan Punaista planeettaa ja Jukka Viikilän Taivaallista vastaanottoa, joissa tieto osoittautuu ambivalentiksi. Anna Helle avaa näkymää aikamme suomalaisten romaanien Neuvostoliitto-kuvauksiin Anita Konkan Mustan passin, Antti Tuurin Ikitien ja Katja Ketun Yöperhosen muodostamalla kolminaisuudella.

Helinä Ääri tarkastelee pienkanaloiden, eläinoikeuskeskustelun ja monilajisen yhteiselon esiintymistä uusissa lastenromaaneissa. Sanna Karkulehto laajentaa käsittelyä ekologisiin aspekteihin ja kestävyyskriisiin ja hahmottelee ”ihmisen jälkeistä etiikkaa” luennassaan kotimaisista nykyromaaneista. Kohteina ovat Anni Kytömäen Kultarinta ja Margarita, Iida Turpeisen Elolliset ja Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät.

Neljännessä osassa artikkelien teemana toimivat romaanin intermediaaliset eli medioiden väliset ilmaisukeinot. Laura Piippo syväluotaa Jaakko Yli-Juonikkaan eksessiivistä ja multimodaalista Jatkosota-extraa, joka sisältää valtavan määrän erilaisia tekstilajeja graafisine piirteineen. Elina Arminen analysoi vertaillen romaanin ja tietokirjan tiedon muotoja. Hänen aineistonaan ovat Katja Ketun Rose on poissa sekä Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän Fintiaanien mailla. Lopuksi Ralf Kauranen nostaa tutkimuksen keskiöön Tiitu Takalon Memento Mori -sarjakuvan.

Tiedon monet lajit

Mitä romaanin tieto siis voisi olla? Yksi vastaus on esimerkiksi ekologisuutta edistävä luonnontieteellinen tieto, joka on lisääntynyt nykyromaanien muodoissa ja sisällöissä. Lisäksi se on historiallista tietoa, jota ei julkisen muistamisen piirissä tai alan tutkimuksessa vielä huomioida tai joka ei tutkimusten kautta välity laajemmalle lukijakunnalle. Romaanit voivat antaa myös lääketieteellistä tai mielenterveyttä koskevaa tietoa huomattavasti lukijaystävällisemmällä tavalla, kun kirjailijat kertovat ”itsestään ja omista vaikeista kokemuksistaan” (Hallila, s. 255). Kaunokirjallisuuden välittämä tieto voi näin olla myös kokemuksellista.

Lehtimäen huomion mukaan aikamme kotimaisessa kirjallisuudessa on ilmestynyt yhä enemmän romaaneja, jotka ”pyrkivät fiktion muodossa välittämään lukijoille tietoa muuttuvasta maailmasta” (s. 46). Hallilan katsannossa romaanin tieto voi olla ristiriitaista sikäli, että faktapohjaiseen kerrontaan yhdistetään sepitteellisiä aineksia. Yleisemmällä tasolla ”romaanin tieto on kokemuksellista ja kuvaamansa maailman merkityssuhteita jäsentelevää” ja romaani pystyy kuvaamaan ”inhimillistä kokemusmaailmaa sisältäpäin”, kuten toimittajat Rita Felskiä seuraten luonnehtivat (s. 16). Kaikkiaan romaanien kautta välittyvä tieto on jotain, mikä muovaa aina käsityksiämme käsiteltävästä aiheesta.

Muuttunut kenttä 

Romaanin tiedon yhtenä keskeisenä ajatuksena on, että kirjallisuuden kenttä on muuttunut. Tuolla kentällä esiintyy erilaisia kulttuurisia ja etnisiä vähemmistöjä edustavia kirjailijoita, jotka haastavat näkemystä perinteisestä suomalaiskansallisesta valkoisuudesta. Tähän kytkeytyy luontevasti näkemys kirjailijan roolin muutoksesta. Mahdollisen julkisen intellektuellin roolissa toimiminen ei voi perustua enää niin sanottuun erillisyyteen. ”Nykyisessä julkisuudessa, joka muodostuu monista erilaisista medioista ja niihin sisältyvistä toiminnallisista ja tekstuaalisista käytännöistä, kirjailijoilla on monia yhtäaikaisia ja päällekkäisiä rooleja”, kuten toimittajat sanovat johdantoartikkelissaan (s. 19). Tämä edellyttää myös useiden erilaisten mediavälineiden hallintaa.

Kentän muutokseen viitaten onkin perusteltua nostaa Hubara esiin ”intellektuaalisena aktivistina ja kirjallisena vaikuttajana” (s. 133). Määttä taustoittaa Hubaran toimintaa intersektionaalisessa ja ylirajaisessa kontekstissa keskittyen sitten Hubaran teksteihin. Hubara on nostanut näkyvästi keskustelunaiheiksi normatiivisen valkoisuuden ja rodullisten representaatioiden esiintymisen suomalaisessa yhteiskunnassa. Artikkelin kohdalla kylläkin ihmettelen, miksi Ruskeat Tytöt tulee myös käsitellyksi. Sehän ei ole varsinaisesti romaani vaan esseekokoelma.

Tuoreuttavia näkymiä

Artikkelikokoelmassa käytetään pääasiassa kertomusteoreettisia ja kirjallisuussosiologisia tutkimusmetodeja, jotka on laitettu myös vuoropuheluun keskenään. Tekijät tuovat esiin käsitteitä, jotka eivät ole vielä esiintyneet laajasti yleisessä kielenkäytössä. Käsitellessään suomenruotsalaisia kirjailijakoulutuksia Malmio viittaa digitaaliseen pääomaan, joka tarkoittaa kykyä hyödyntää digitaalisia välineitä omassa toiminnassa. ”Sairautta, kuolemaa ja autofiktion tietoa” luotaava Hallila mainitsee puolestaan performatiivisen biografismin. Siinä kuka tahansa kirjailija voi tehdä elämästään paljastuksia, joilla hän pyrkii herättämään voimakkaita reaktioita ja saamaan aikaan ”laajaa yhteiskunnallista keskustelua” (s. 257). 

Kirjan tekstit avaavat yllättäviä, samalla tuoreuttaviakin näkymiä tämänhetkiseen suomalaiseen kirjallisuuteen. Elina Arminen nostaa esiin kulttuurisia hybridejä käsittelevää tietoa valitsemistaan fintiaani-aiheisista kirjoista. Tässä yhteydessä voisi jälleen kriittisesti kysyä, miksi hän on ottanut analysoitavaksi myös Fintiaanien mailla -tietokirjan, jos artikkelikokoelman tarkoituksena on tutkia nimenomaan romaanien välittämää tietoa.

Tuoreuttaviin näkymiin kuuluu sarjakuvan osuus Romaanin tiedossa. Viimeisessä artikkelissa Kauranen nostaa keskiöön Takalon tuotannosta valitsemansa Memento Mori -sarjakuva-albumin, joka kuvaa tekijän aivoverenvuotoon sairastumista ja siitä toipumista. Kaurasen tavoitteena on syväluodata albumi kontekstuaalisilta yhteyksiltään, ilmaisutavoiltaan ja tiedonvälityksellisiltä ulottuvuuksiltaan. Tavoite on tarkka ja kunnianhimoinen, joskin herättää samalla kysymyksen, yritetäänkö teoksesta repiä liiankin paljon irti.

Perinpohjaisella analyysilla albumista saadaan yhtä kaikki esiin runsaasti sisältöä. Kauranen asemoi Memento Morin yhteyksiinsä erilaisiin sarjakuvalajeihin. Hiukan avoimeksi asiaksi jää, mitä lajia teos edustaisi eniten. Olisiko se terveyssarjakuva vai jotain muuta? Kaurasen visuaalinen ja graafinen analyysi on yksityiskohtaista ja näyttää, miten Takalo muuntelee esimerkiksi kristillistä ikonografiaa.

Kauranen löytää teoksesta Takalon kriittiset kannanotot terveydenhoitojärjestelmää kohtaan ja samalla tekijän selviytymistarinan. Aivoverenvuodon kokenut taiteilija toipuu koettelemuksestaan ja jatkaa elämäänsä, mutta tähän kaikkeen on tarvittu ympäristön antamaa tukea.

Kokonaiskuvan rikastusta  

Romaanin tiedon kirjoittajat ovat meritoituneita kirjallisuudentutkijoita suomalaisista yliopistoista. Artikkelikokoelma sisältää runsaasti teosanalyyseja ja tavoittelee laajaa katsantokantaa. Tämän kaiken avulla avautuu näkymiä sellaisiinkin teoksiin, jotka eivät ole tavoittaneet monia lukijoita.

Nykykirjallisuudesta muodostuu uudistava ja tuulettava kuva. Ympäristö- ja eläinoikeuskysymykset ovat lisänneet merkitystään kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Erilaiset teksti- ja viestintälajit lyövät kättä nykyfiktion kanssa, eikä ”kansallinen ja valkoinen katse” (s. 35) ole enää ainoa hallitseva tekijä kotimaisen kirjallisuuden kentällä. Autofiktio eli kirjallisuuden laji, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä tai on muuten mukana todellisuutta ja kuvittelua yhdistelevässä kertomuksessa, on edelleen suosittua.  

Kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen kentällä Romaanin tieto kuuluu niihin yllättävän harvalukuisiin kirjajulkaisuihin, joilla yritetään ottaa koppia laajalla perspektiivillä tuoreimmasta suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta. Sen lähimpiä sisaruksia ovat suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin tämänhetkistä tilaa tarkasteleva Metamodernismi. Kirjallisuuden ja kulttuurin muutos 2000-luvun Suomessa sekä kirjallisuussosiologisemmin painottunut Kirjallinen elämä markkinaperustaisessa mediayhteiskunnassa. Viimeksi mainittu teos pureutuu siihen, miten digitalisaation, markkinaistumisen ja globalisaation kehitysprosessit ovat muuttaneet kirjallista kulttuuria meilläkin.

Romaanin tiedon tehtävänä on selvittää, miten suomalainen nykyromaani osallistuu tiedon tuottamiseen ja millainen suhde sillä on eri tiedon muotoihin. Tähän liittyen pyritään myös saamaan selville, millainen asema romaanikirjailijalla on tiedon muodostajana tämän hetken kotimaisessa kirjallisessa kulttuurissa. Mielestäni näissä tehtävissä se onnistuu hyvin.

Kirjan toimittajista Laura Piippo kuuluu Kiiltomadon toimitusneuvostoon.