Aki Salmela kirjoittaa suomentamansa, amerikkalaisen Russell Edsonin (1935-) tuotantoa viideltä vuosikymmeneltä kokoavan runovalikoiman esipuheessa, että Edsonin lajityyppi, proosaruno, jää ainakin Yhdysvalloissa ”ikään kuin marginaalin marginaaliin” ja että Edsonille on täten luonnostaan langennut paikka ”koulukuntien ja kirjallisten klikkien ulkopuolella”.

2000-luvun suomalaista runoutta pintapuolisestikin tunteva lukija kokee kuitenkin Edsonia lukiessa tuttuuden välähdyksiä, siksi vahvasti osaksi runouden valtavirtaa tämä lajityyppi on meillä institutionalisoitu. Marginaalinen asema myöskään harvoin estää klikkien muodostumista, voisi jopa väittää että rajanvedot kärjistyvät marginaaleissa.

Proosarunon marginalisointi lienee voittopuolisesti ”perinnetietoisten” runokoulukuntien aikaansaannosta: jos runous luopuu säkeistä ja keskittyy kertomukseen, mikä piirre enää tekee siitä runoutta? Runoyhteisön ulkopuolelle puolestaan proosarunoja on varmastikin helpompi markkinoida kuin usein vaikeaksi koettua abstraktia säemuotoista lyriikkaa.

Tapahtuman runoutta

Lajityyppikeskusteluista huolimatta Russell Edson on ennen kaikkea tunnistettava, yksilöllinen kirjoittaja, jonka tekstit ovat myös otollisia käännettäväksi. Ne eivät elä syntaksin tai rakenteiden tasolla, eivät koettele kielen ja ilmaisun rajoja, vaan käyvät suorasanaisesti käsiksi asiaan itseensä: ”Oli kerran nainen, jonka isä oli vuosien saatossa muuttunut häräksi. Nainen kuuli kuinka hän öisin mylvi yksin huoneessaan.”

Nimeämällä esikoiskokoelmansa The Very Thing That Happens (Juuri se mikä tapahtuu, karkeasti suomentaen, ei aivan Mitä tapahtuu todella?) Edson onnistui jo varhaisessa vaiheessa määrittelemään oman runoilijanlaatunsa. Mitä sitten tapahtuu? Muodonmuutoksia, yllättäviä näkökulmanvaihdoksia, toistoa, kohtauksia tavallisen amerikkalaisen ydinperheen elämästä – keittiöstä, autosta, sängystä.

Härkä ei ole vsin itsepäinen tyranni-isä vaan myös oman härkyytensä uhri.

Proosasta Edsonin tekstit erottaa se, että ne toimivat täysin omalakisesta universumistaan käsin, kuitenkin ilman mitään suoranaista yhteyttä toisiinsa. Ei niin, että ensin kuvataan tavallista perheidylliä, johon vähitellen hiipii oudoksuttavia tai yliluonnollisia piirteitä. Kaikki on aina jo alusta asti jotenkin väärin, mutta samalla oikein, usein havaitsijasta riippuen: ”Minut on valittu olemaan minä – KUINKA MONEN MUUN OHITSE?!”

Edsonin lakonisessa tyylissä tapahtumia ei koskaan kyseenalaisteta – runojen minätkin, jos sellaisista voi puhua, hyväksyvät erikoiset kohtalonsa mukisematta. Usein Edson kuvaa miten todellisuuden rakenteet tekevät väkivaltaa yksilölle. Kun aiemmin siteeraamani runon häräksi muuttuneelle isälle huomautettiin matolle ulostamisesta sanomalehteä lukiessa, ”hän mylväisi surullisesti ja nousin hitaasti portaat ylös huoneeseensa, missä hän vietti yön alakuloisesti äännellen”.

Edsonin maailmassa ei ole selkeitä sortajia ja sorrettuja, vaan kommunikaation puute tai mahdottomuus tuottaa kärsimystä yhtäläisesti kaikille osapuolille. Härkä ei siis ole yksinomaan itsepäinen tyranni-isä, vaan myös oman härkyytensä uhri.

Kotimaisia runosukulaisia?

Edsonin proosarunoille on esimerkiksi suomentaja Salmelan teoksista tutuista piirteistä huolimatta vaikea löytää suoranaisia vastineita kotimaisesta traditiosta.  Hän nojaa kertovaan, toiminnalliseen kieleen, jonka fokus on yleensä hyvin rajatussa tapahtumasarjassa. Kotimaisen 2000-luvun standardiproosarunon kappaleen mittaan jäsennettyyn sisäsiistiin ilmeeseen verrattuna Edson on arvaamattomampi ja katkonaisempi, hänen lyhyet lauseensa putoilevat kuin kivet omille riveilleen.

Esimerkiksi syksyn esikoiskirjailija Jermu Koskinen on hengenheimolainen viehtymyksessään havaitun todellisuuden absurdiin uudelleenjärjestämiseen, mutta hänen tekstinsä virtaavat vuolaammin, tavallaan runollisemmin, tilanteesta ja kuvasta toiseen, jolloin niiden fokus on enemmän hajallaan. Niin erikoisia kuin Edsonin runot puolestaan ovatkin, lähes jokaisesta on helppo yhdellä lauseella todeta mistä se kertoo. Tässä sänky pelkää korkeita paikkoja, tuossa taas auton ohjaamo on muuttunut suureksi valtaistuinsaliksi. Tuolla Iso-nimistä olentoa pyydetään vuorotellen tulemaan ovesta sisään ja menemään ulos.

Lukemistani kirjailijoista lähimmäksi Edsonia osuu jo aiemmin suomennettu Charles Simic (Ääni aamulla kello kolme, WSOY 2008), joka myös luo runoissaan oman maailmansa, olkoon vaikka saman aurinkokunnan viereistä rataa kiertävä planeetta. Kummankaan runot eivät ole erityisen kiinnostuneita kielestä ja sen mahdollisuuksista, minkä vuoksi ne ensilukemalta vaikuttavat turhankin yksinkertaisilta.

Edsonin ja Simicin läheisyys ei tule yllätyksenä, sillä Edson-valikoiman takakannessa on suositus Simiciltä, ja onpa Russell myös omistanut Charlesille pari runoaan. Simic viljelee kuitenkin runsaasti metaforia ja ankkuroi runonsa usein realistisemman oloiseen maailmaan. Jos Simicille kirjoituksen keskiössä on kuva, niin Edsonille se on teonsana.

Intuitiivisen matkan parhaat tekstit sisältävät purevaa valtasuhteiden analyysia, joissa toisenlaisia lakeja totteleva maailma valottaa omia sosiaalisia ja hierarkisia kipupisteitämme. ”Lampaiden laskemista” -runossa tiedemies on luonut koeputkellisen pieniä lampaita, joille hän ei kuitenkaan keksi mitään käyttöä. ”Hän miettii, olisiko mahdollista kutistaa jotakin kokonaan olemattomiin. (…) Hän miettii, olisiko parempi vain hieraista ne punaisiksi tahnaksi sormiensa väliin?”

Runo onnistuu nostamaan esiin tärkeitä kysymyksiä tutkimuksen ja luomisen vastuusta, eikä lukijakaan voi kokea ylemmyyttä selkeiden vastausten haltijana. Tiedemies ei ole hirviö, hän on vain uteliaisuuttaan luonut jotain, mitä on vaikea kohdella vastuullisesti. Ehkä on parempi tuhota lampaat, niin ettei moisia synny ainakaan lisää, tai ehkä ne ansaitsevat huolenpitoa. Edsonin luoma pelkistetty toiminnallinen tyyli sallii pureutumisen ongelmiin, joiden käsittely lyriikassa on harvinaista.

Russell Edsonin proosarunot ovat tärkeää nykykirjallisuutta, ja Savukeidas on tehnyt pienimuotoisen runokulttuuriteon kustantamalla niitä suomeksi. Sekava, sopimattomin geometrisin kuvioin töhritty kansi sekä taittojälki liian kapeine marginaaleineen ansaitsevat kuitenkin moitteen. Verrattuna kustantamon moneen aiempaan niteeseen Edson-valikoima on paksumpine kansipahveineen kulutusta kestävän oloinen.

Dela artikeln: