Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Näytelmäkirjailija Sabina Bermanin (s. 1955) esikoisromaanissa Kaliforniaan emigroitunut Isabelle perii sukunsa tonnikalajalostamon ja palaa kotiseuduilleen Meksikoon pelastamaan kuolevaa liiketoimintaa. Kalastusalusten ja tonnikalapurkkien mukana tulee kuitenkin myös autistinen sisarentytär, joka on kasvanut villinä sukutalon kellarin raunioissa. Seuraa tarina erilaisista tavoista kokea maailmaa, tonnikalateollisuuden julmuuksista ja eläinten oikeuksista sekä ennen kaikkea ihmetyksestä inhimillisen epäoikeudenmukaisuuden edessä.

Satuin lukemaan peräkkäin Bermanin menestysromaanin ja viime vuonna suomennetun, vielä menestyneemmän Muriel Barberyn Siilin eleganssin (L’Élégance du hérisson, 2006), enkä voi olla toteamatta miten samankaltaiset lähtökohdat teoksilla on. Molemmat ovat oivaltavaa ja kauniisti soljuvaa kaunokirjallisuutta ihmisistä, jotka ovat älyllisesti poikkeuksellisia mutta sosiaalisesti rajoittuneita ja näkevät siksi maailman vähän eri tavoin kuin muut. Lisäksi molemmissa turvaudutaan filosofian historiaan yrityksenä ymmärtää ihmisten toimintaa ja käyttäytymistä – ja asetetaan erityisesti Japani ja japanilainen kulttuuri verrokiksi länsimaiselle.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (La mujer que buceó dentro del corazón del mundo, 2010) on kuitenkin huomattavasti osoittelevampi kuin ranskalainen sisaruksensa, ja etenkin teoreettinen ajattelu on hiipiä irrallisina palasina romaaniin. Luonnonsuojelun ja eläinten oikeuksien teema kestää onneksi jonkin verran paatosta, ja Bermanin hyvä oivallus on, että autismin esiin tuomat toisenlaiset tietoisuudet avaavat samalla toisenlaisia tapoja tarkastella maailmaa. Lopputuloksena on romaani, joka puhuu tärkeistä asioista viihdyttävään ja sydämellisen ymmärrettävään tapaan.

Toinen tietoisuus

”Tiedän, että standardinomaisissa älykkyystesteissä yllän johonkin idiootin ja imbesillin välille, mutta minulla on 3 hyvettä ja ne ovat merkittäviä. En osaa valehdella. Minulla ei ole mielikuvitusta. Tarkoitan että asiat, joita ei ole olemassa, eivät aiheuta minulle murhetta eivätkä huolta. Ja tiedän että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, ja sellaista on paljon enemmän, olen varma etten sitä tiedä.” (s. 22.)

Romaania kertoo Karen, joka on älyllisesti ”simpanssin” tasolla, jos pitää projisoida omia näkemyksiä toisiin, hahmottaa käsitteitä tai muodostaa nopeasti johtopäätöksiä. Samalla hänen muistinsa, avaruudellinen hahmottamiskykynsä ja visuomotorinen tarkkuutensa ovat kuitenkin parempia kuin suurimmalla osalla ihmisväestöstä. Autismi aiheuttaa ongelmia sosiaalisessa maailmassa mutta rakentaa myös aivan uniikin tavan hahmottaa todellisuutta.

Isabelle-täti ottaa tehtäväkseen silottaa Karenin matkaa muiden ihmisten parissa – ja keskittyä niihin Karenin kykyihin, joissa tämä on huippuluokkaa. Tädin innovatiiviset pedagogiset menetelmät repivät tytön jaettuun todellisuuteen ja esimerkiksi harjoittelemaan omien tunteiden esittämistä ilmeiden kautta (tätä kuvataan romaanissa hymiöillä).

Samalla paljastuu sosiaalisten suhteiden rakentumisen tapoja ja puretaan ilmiöitä, joita ”standardi-ihmiset” pitävät itsestäänselvyyksinä.

Karenin anarkistista lähestyvä näkemys on yhtä aikaa humoristinen ja kirjaimellisen vakava.

Karen huomaa, että tädille, niin kuin suurimmalle osalle maailman ihmisväestöstä, todellisuus muodostuu yksilöistä, ihmisten välisistä suhteista, kielestä ja kommunikaatiosta. Minä on toiselle sinä ja myös toinen on itselleen minä; kieli kuvaa maailmaa ja kielen avulla voidaan tavoittaa toisen yksilön kokemuksia. Tämä ei kuitenkaan mahdu Karenin päähän:

”Minun ei tarvitse kuin muistella meidän raivoisia Minä ja Sinä -oppituntejamme, kun päätäni alkaa taas särkeä. [—] Nyt, 32 vuotta myöhemmin, epäilen edelleen, että kukaan muu kuin Minä voisi todella olla Minä”, Karen tuskailee (s. 19.).

Täti on väärässä myös sanoista ja niiden suhteesta todellisuuteen:

”hän luulee, että sanat ovat maailman asioita, kun taas Minä tiedän, että ne ovat vain äänenpätkiä ja maailman asiat ovat olemassa ilman sanojakin.” (s. 22.)

Sanat eivät ole muuta kuin nimilappuja maailman asioille, eikä asioiden merkitys riipu siitä, miten kirjaimet järjestetään, Karen ajattelee filosofin tapaan.

Tädin ja Karenin suhteessa arkiajattelu kohtaakin orastavan kriittisen ajattelun, joka ei ota mitään ajatusmallia, ideologiaa tai käsitystä itsestään selvänä. Tämä luo romaaniin mukavan jännitteen ja toimii myös komiikan lähteenä.

Eläinten oikeudet

Karen kohtaa kaiken aikaa hankaluuksia ”ihmisten” maailmassa, ja hänelle toisia ihmisiä loogisemmin toimivia ovat maailman eläimet ja oliot.

”Meren eläimet ovat hiljaista väkeä, siksi Minä viihdyn niiden parissa. Ne eivät puhu, eivätkä ne siksi myöskään keksi asioita, joita ei ole.” (s. 43.)

Ei olekaan ihme, että minän ja sinän välinen ero hahmottuu hänelle lopulta suhteessa kissaan eikä kehenkään toiseen ihmiseen – ja jälleen Karen on vähän eri linjoilla muiden ihmisten kanssa, tähän tapaan:

”Täti kysyi, minkä nimen antaisimme kissalle, ja Minä sanoin: Sinä. Huono nimi, sanoi täti.” (s. 30.)

Romaanin kantavaksi teemaksi kasvaa eläinten asema ihmisten hyödykkeinä. Syyksi eläinten julmalle kohtelulle tuotantotaloudessa piirtyy Karenin mielessä vähitellen valistusfilosofi Descartes. ”Ajattelen, siis olen. Virke sai suuni loksahtamaan auki, sillä väitehän on mitä ilmeisimmin aivan uskomaton. Riittää että on 2 silmää päässä, jotta voi nähdä, että kaikki, mikä on olemassa, on olemassa ensin ja tekee muita asioita vasta sitten.” (s. 39.)

Se, että ihmiset ”ajattelevat” tai ovat ”järkevämpiä” kuin eläimet ei riitä mitenkään Karenin silmissä oikeuttamaan eläinten alistamista.

Parhaimmillaan romaani on oivaltava kuvaus siitä, miten kritiikittömästi ihmiset suhtautuvat annettuina pidettyihin ilmiöihin ja käytäntöihin ja miten näkökulman muutos tuottaa eettisiä visioita. Huonoimmillaan se kuitenkin lakastuu populaarifilosofiseksi sanailuksi, joka nojaa filosofian historian sloganeiden kliseisiin tulkintoihin.

Karenin näkökulma tulee kuitenkin useimmin hätiin ja oikeuttaa romaanin esittämän teoreettisen kehittelyn ylilyönnit. Karenin anarkistista lähestyvä näkemys on monesti yhtä aikaa humoristinen ja kirjaimellisen vakava. Tonnikalanpyydystyksen kuvausta vielä järkyttävämpää on teoksessa kuvattu yliopistomaailma, jossa ”eläintuotantotaloudessa” käytetään filosofian klassikoiden sanomisia perustelemassa eläinten alistettua asemaa. Niiden esittämän ajattelun, hypoteesien ja epävarmuuden todellisuutta vastaan maailma on Karenille äärimmäisen yksinkertainen, läpinäkyvä ja konkreettinen:

”Kuinka paljon onnellisempi paikka maailma olisikaan, jolleivät ihmiset käyttäisi metaforia. Eivätkä eufemismeja. Metafora: sanotaan yhtä kun tarkoitetaan toista. Eufemismi: naamioidaan jokin valtava asia pieneksi; tai naamioidaan jokin karmea asia hyväksi. Esimerkki. Luentosarja eri tavoista tappaa erilaisia eläimiä oli nimeltään ”Lihateollisuus (perusteet)”. Esimerkki. Luentosarja siitä, miten eläinten tappamisella tai niiden tai niiden osien (nahan, sisälmyksien, silmien sarveiskalvojen, sorkkien, karvojen, hampaiden, rauhasten) myymisellä voi ansaita rahaa, oli nimeltään ”Lihateollisuustalous ”.[—] Esimerkki. Luentosarja, jolla selitettiin miksi homo sapiensilla on lupa tappaa eläimiä, oli nimeltään ”Ihmisen älykkyys.” (s. 86.)

Aistien todellisuus

Karenin maailmassa ”todellisuus täyttää jo kaiken” eikä mielikuvitus, monimutkaiset ajattelukuviot tai pohdinnat tietoisuudesta ja sen suhteesta maailmaan tuo siihen mitään lisää. Tärkeintä on oleminen maailmassa kaikkine aisteineen, ei muu.

Vähitellen Karenin kokema aistien todellisuus rinnastuu kuitenkin kuviteltuun, ajateltuun ja tulkittuun todellisuuteen – eihän hän muuten tarinaa kertoisikaan.

Ajattelun kautta siirrytään eettiseen visioon ja haluun jakaa tämä visio toisten kanssa. Lopulta onkin sama, syntyykö kaiken olemassa olevan arvo ja arvokkuus siitä, että ihmisellä on kyky kuvitella ja samaistua vai siitä, että se voidaan aistein havaita, niin kuin Karen kokee.

Tärkeimpiä ovat syntyneen maailmasuhteen seuraukset: halu elää rinnakkain vahingoittamatta ja tulematta vahingoitetuksi. Tämä havainto kasvaa Karenille moraaliseksi imperatiiviksi, joka on myös miljoonien muiden eläinaktivistien pohdinnan tinkimätön lopputulos: ”että ei anna todellisuuden tappaa itseään [—] että ei tapa.”

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on romaani, joka keskustelee kauniisti eläinten oikeuksista ja etiikasta, ja pienistä heikkouksistaan huolimatta se on kannattavaa luettavaa kaikille asiaa pohtiville.