Heräämisten poetiikkaa. Lajeja ja intertekstejä Arvid Järnefeltin romaaneissa Isänmaa, Maaemon lapsia ja Veneh’ojalaiset

Arvid Järnefelt oli hörhö, vannoutunut maailmanparantaja. Vaikka Järnefeltin edustama tolstoilaisuus ei enää lukeudu idealistien käyttämien iskusanojen joukkoon, sen keskeiset teesit kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta, yksinkertaisesta elämästä ja pyyteettömästä lähimmäisten auttamisesta sopisivat monen nykyäänkin suositun aatteen rakennusaineiksi.

Saija Isomaan väitöskirja Heräämisten poetiikkaa osoittaa hienosti, että Järnefelt oli muutakin kuin yhden aatteen mies, nimittäin kelpo kirjailija. Hänen teoksissaan riittää yhä sävyjä, vivahteita ja ristiriitoja tutkittaviksi – ja miksei myös lukijoiden nautittaviksi.

Lajit tulkinnan avaimina

Isomaan tutkimuskohteina ovat Järnefeltin niin sanotun yhteiskunnallisen kauden kolme romaania Isänmaa (1893), Maaemon lapsia (1905) ja Veneh’ojalaiset (1909). Samoihin aikoihin ilmestyneet Veljekset (1900) ja Helena (1902) tutkija on rajannut pois siitä syystä, että aatteellisessa tendenssimäisyydessään ne eivät ole ”taiteellisesti yhtä monitasoisia” kuin kolme muuta romaania. Vaikka ratkaisu on työekonomisesti perusteltu, sen perusteet herättävät hienoisia epäilyjä.

Tutkimuksen kysymykset lähtevät liikkeelle lajiteoriasta, jonka esittelynä Isomaan tutkimuksen laaja johdanto toimii erinomaisesti. Lyhyesti sanottuna kyse on siitä, että lajit nähdään historiallisesti muuttuvina kirjallisen kommunikaation koodeina. Lajit voi ajatella välineiksi, joiden avulla tuotetaan ja tulkitaan kirjallisuuden merkityksiä. Kysymyksenasettelu saattaa kuulostaa turhan akateemiselta, mutta Isomaan käyttämänä lajiteoria palvelee hyvin Järnefeltin teosten ominaislaadun analyysissa.

Tutkimuksessa Järnefeltin teoksia luetaan osana laajempaa kirjallista kenttää. Intertekstuaalisia eli tekstienvälisiä suhteita jäljittämällä, tunnistamalla ja analysoimalla Isomaa tekee näkyväksi monia sellaisia kytköksiä, joita nykylukija ei välttämättä tunne. Tässä mielessä tutkimus toimii myös oppaana Järnefeltin teoksiin ja niiden julkaisuajankohdan aatemaailmaan.

Rakkaudesta isänmaahan

Isänmaata on tulkittu niin kehitysromaanina kuin aateromaaninakin. Se kertookin samalla kertaa sekä yksilön että yhteiskunnan tarinaa. Maalta kaupunkiin muuttavan Heikki Vuorelan vaiheet kuvastavat laajempaa yhteiskunnallista murrosta, joka näkyy Heikin kotiseudulla metsäteollisuuden vaikutuksena perinteisiin elinkeinoihin ja joka sysää yksilöidenkin identiteetit liikkeelle.

Kehitysromaani (Bildungsroman, ”oppivuosiromaani”) kertoo yleensä nuoren miehen vaiheet oppipojasta kisälliksi ja lopulta mestariksi. Se on usein myös kertomus siitä, kuinka henkilöhahmo löytää paikkansa yhteisössä. Koska Heikki onnistuu teoksen lopussa yhdistämään toisiinsa itsensä toteuttamisen ja yhteiskunnan hyväksi toimimisen, kirjoittaa Isomaa, ”Bildungsromanin kaksi ristiriitaista impulssia, itsetoteutus ja sosialisaatio, yhdistyvät hänen elämässään harmonisesti”.

Se, mikä pätee yksilötasolla Heikkiin, toteutuu yhteiskunnallisella tasolla siinä, että teoksessa hahmotellaan ”kansakunnan aikuisuuden ehtoja”. Isänmaata onkin luontevaa tulkita snellmanilaisittain kansalliskirjallisuutena, eikä vain siksi, että Snellman esiintyy teoksen sivuilla niin henkilöhahmona kuin muiden henkilöhahmojen puheissa ja ajatuksissa.

Heikki Vuorelan kokeman isänmaallisen heräämisen kautta teosta voi lukea myös kertomuksena kääntymyksestä. Tätä puolta teoksesta Isomaa valottaa sen sisältämien raamattuviittausten kautta ja vertaamalla sitä muihin Järnefeltin omiin ja joidenkin aikalaisten, kuten Leo Tolstoin ja Juhani Ahon, kääntymystarinoihin.

Kiinnostavia ovat myös Isomaan pohdinnat Isänmaasta tendenssimäisenä teesiromaanina, vaikka teoksen sisältämä ideologinen sanoma ei olekaan aivan yksiselitteinen. Isomaa kiinnittää huomiota kertojan ironiseen tapaan kuvata erilaisia aatteita ja päätyy siihen, että ainoa aatteellinen näkemys, jota kertoja ei kiistä tai kritisoi, on Heikin teoksen lopussa omaksuma rakkaudellinen näkemys isänmaallisesta työstä.

Maaemon utareilla

Maaemon lapsia kuvaa yhteiskunnallista murrosta. Siinä on kaksi tarinalinjaa, joista toisessa kerrotaan torppari Janne Kinturista ja hänen isännästään ja toisessa maalla kesäänsä viettävästä Edvardista. Siinä missä ahkeraksi kuvattu Kinturi häädetään torpastaan, kaupunkilaisherra kokee voimakkaan heräämisen torpparijärjestelmän epäoikeudenmukaisuuteen. Kirjoitusvaiheessa Järnefelt kutsui romaaniaan ”torpparin historiaksi”. Aiheensa ja teemojensa puolesta romaani onkin Järnefeltin pamfletin Maa kuuluu kaikille! (1907) sisarteos.

Isomaa aloittaa teoksen tulkinnan analysoimalla sen myyttistä, symbolista ja allegorista tasoa. Teos nimittäin alkaa eräänlaisella myyttisellä kehyskertomuksella, jossa valloittajat saapuvat maahan ja käännyttävät heikon kansan alamaisekseen. Valloittajien mukana maahan saapuu myös Totuuden Henki, joka ei hyväksy valloituksen aiheuttamaa eriarvoisuutta ja joka valtuuttaa jumalat puhumaan ihmisten sydämille, kunnes herrat luopuvat vallastaan ja kahtiajakautunut ihmiskunta eheytyy jälleen yhdeksi. 1900-luvun alun murros enteilee ennustuksen toteutumista.

Torppari Kinturi ostaa teoksen alussa mekaanisen hiirenloukun, jonka symbolinen merkitys on helppo havaita. Sitä on aiemmin tulkittu upotuksena eli nk. mise en abymena, joka heijastaa pienoiskoossa koko kertomuksen teemaa. Isomaan mukaan kertojalle hiirenloukku on yhteiskunnan symboli, sillä sen symboliikka mukailee ”myyttikehyksen ajatusta vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen kieroutuneisuudesta ja osoittaa pettävän pohjan vaanivan kaikkialla yhteiskunnassa”.

Toisaalta Kinturi itse on loukku (kinturi = loukku, sadin), edustaahan hän sitä osaa kansasta, jonka tilanteen takia maa on luisumassa ongelmiin. Hänen loukkunsa viritettiin jo vuosia aiemmin, kun torpan hallintaoikeudesta ei koskaan solmittu kirjallista sopimusta. Koska Kinturilla ei ole esittää todisteita oikeudestaan viljelemäänsä maahan, isäntä häätää hänet torpastaan.

Isomaa laajentaa allegorista tulkintaansa koskemaan ajankohdan suurta poliittista kysymystä Suomen ja Venäjän suhteesta. Autonomisen Suomen tilanne on siinä suhteessa samanlainen kuin Kinturin, että silläkään ei ole esittää paperia keisarille, jolla todistaa laillinen omistusoikeutensa maahan. Tällaista tulkintaa vahvistavat Järnefeltin toiseen painokseen tekemät muutokset.

Nimen kirjalleen Järnefelt löysi yhdysvaltalaisen poliittisen taloustieteilijän Henry Georgen tekstistä. Isomaa käsittelee seikkaperäisesti romaanin kytkentöjä Järnefeltin ihaileman Georgen ajatteluun. Koska George on nykylukijalle melko tuntematon tapaus, tällaisten intertekstuaalisten suhteiden esiin kirjoittaminen auttaa ymmärtämään Järnefeltin yhteiskunnallista viestiä aikalaiskontekstissaan.

Vaikka Maaemon lapsia ei ole mikään paksu opus, on se tekstinä yllättävänkin rikas. Lajianalyysissaan Isomaa keskittyy paitsi teoksen luonteeseen teesiromaanina myös havaitsemiinsa traagisiin ja satumaisiin piirteisiin. Satumaisuuteen viittaavat esimerkiksi aikakauden realistisesta kirjallisuudesta poikenneet kerronnalliset ratkaisut, kuten se, että eräässä kohdassa tarinaa kerrotaan mehiläisten ja kottaraisten näkökulmasta.

Järnefelt elää!

Maaemon lapsia -teoksen lailla myös Veneh’ojalaiset käsittelee Järnefeltille läheistä maakysymystä, ja myös se alkaa myyttisellä, vanhahtavaan sävyyn laaditulla historiakuvauksella. Teoksen lajipiirteet kuitenkin muuttuvat tarinan edetessä, sillä alun jälkeen se alkaa muistuttaa kauppiassukuromaania – tosin parodisessa valossa – ja saa lopulta myös vallankumousromaanin piirteitä.

Teoksen intertekstuaalisista viittauksista Isomaa tarttuu Faust- ja Job-tematiikkaan sekä nietzscheläiseen ajatteluun. Toisin kuin Maaemon lapsissa, jossa kritiikin kohteena ovat alistavat rakenteet, Veneh’ojalaisten kysymyksenasettelut ovat nimenomaan yksilöeettisiä.

Kirjallisuudentutkijana olen sikäli jäävi arvioimaan Isomaan väitöskirjaa, etten voi tietää, avautuuko se tieteenalan kysymyksenasetteluihin ja erityiskieleen tottumattomille. Uskoisin kuitenkin, että se palkitsee Järnefeltistä kiinnostuneen lukijan, sillä siinä pyritään mallikelpoisesti selittämään niin teoreettinen kehys kuin käytetyt käsitteetkin.

Yhdessä Juhani Niemen vuonna 2005 julkaistun Arvid Järnefeltin elämää ja tuotantoa käsittelevän teoksen kanssa Isomaan tutkimus tarjoaa kiinnostavia näkökulmia nykyään aivan liian vähälle huomiolle jääneen kirjailijan tuotantoon. Arvidin tinkimättömässä hahmossa on ehdottomasti jotain nykyaikaan sopivaa. Kansalaistottelemattomuuttakaan kaihtamatta Järnefelt saarnasi paremman maailman puolesta, mutta kirjoitti myös kirjoja, joissa riittää ihmeteltävää vielä 2000-luvulla.