Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus

Antologia Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus kertoo enemmän avantgardesta ja kokeellisuudesta kuin kirjallisuudesta. Se opettaa puhumaan näistä ilmiöistä mutta ei juuri tarjoa tulkinnallisia apuvälineitä. Silti teos on arvokas lisä poetiikasta ja estetiikasta käytävään keskusteluun.

Avantgarden ja kokeellisuuden marginaali on leventynyt mennä vuosina jo ihan silminkin nähtäväksi kirjallisen kulttuurin osa-alueeksi. Kehityksen taustalta löytyvät esimerkiksi runouslehti Tuli & Savun linjaukset ja viimeaikaiset käännökset (kuten John Ashbery, Charles Bernstein, André Breton, Stéphane Mallarmé ja Tomaž Šalamun).

Lisäksi näitä piirteitä näkyy esimerkiksi Teemu Mannisen, Aki Salmelan ja Juhana Vähäsen kokoelmissa. Huomionarvoisia ovat myös blogeissa ilmestyvä runous sekä internetin mahdollisuuksia luotaava ja vain netissä ilmestyvä runous (vaikkapa Marko Niemi).

Aihepiiriä käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita on ilmestynyt mukavasti, mutta vasta Sakari Katajamäen ja Harri Veivon toimittama Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus esittelee näistä tärkeimmät yksissä kansissa. Koska kirja myytäneen loppuun ja sen ajankohtaisuus ja merkitys ovat selviä, varaan itselleni paikan muutamaan motkotukseen.

Antologian kirjoittajista miltei kaikki ovat käsitelleet samoja aihepiirejä jo aiemminkin. Tästä on myönteisiä mutta myös negatiivisia seurauksia. Laajan tutkimusmateriaalin kiteyttäminen parinkymmenen sivun artikkeleiksi muodostaa notkeita ja sujuvasti eteneviä kirjoituksia. Pitkäaikainen asiantuntemus on kuitenkin johtanut korkeaan abstraktiotasoon: turhan monet klassikkotekstit ja -kirjailijat jäävät vain maininnan tai syntyneen ja kuolleen nimen varaan.

Edellisestä johtuen kirjassa on suhteellisen vähän esimerkkejä, joita lukemalla ja analysoimalla kirjoittajat ovat päätyneet näkemyksiinsä. Näin lukijat eivät voi rakentaa niiden avulla kovinkaan kattavasti omia aihepiiriin liittyviä taitoja ja tiedollisia oivalluksia: Miten lukea? Miten lähestyä totutusta poikkeavia tekstejä, kuten Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon ansaitusti voittaneen Henriikka Tavin runoutta?

Mielestäni tämä on harmi, sillä avantgardetekstit ja kokeellisuus liittyvät uusiin lukutapoihin tai lukemista koskevien oletusten uudelleenarviointiin. Juuri tätä taitoa tämänkaltaisen kirjan toivoisi lisäävän – nyt painottuvien avantgardeliikkeiden historioiden lisäksi.

Vähän uutta

Toinen edelliseen liittyvä pieni miinus on sisällön ohuehko uutuusarvo. Vaikka aihepiiriä ei ole käsitelty juuri samalla nimenomaisella rajauksella (kirjallisuus), on siitä kiinnostuneen ollut mahdollista lukea kirjoittajien aiempia julkaisuja ja artikkeleita. Mikäli teosta tarkastelee aiheeseen perehdyttävänä yleisesityksenä, oppikirjana, tämä ei tietenkään ole ongelma.

Kirjassa kuitenkin tuntuu hetkittäin lukemista vaikeuttava jännite oppikirjaluonteen mukaisen yleisesityksen ja toisaalta oletetun asiantuntijayleisön välillä. Esimerkiksi jotain kulttuurisesti tunnettua asiaa saatetaan käydä hyvinkin perusteellisesti läpi. Välillä tekstistä taas kohoaa termejä kuten ”mobile-muoto” tai ”new sentence”, jotka voivat jäädä selitystä vaille.

Aivan yleisiä edellä mainittujen termien ei voi katsoa olevan, sillä kumpaakaan ei löydy Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjasta. ”New sentence” tosin saa ymmärrettävän selityksen, mutta vasta useamman sivun päässä kohdasta, jossa termiä on käytetty ensimmäisen kerran. Kirjasta puuttuva asiasanahakemisto olisi paitsi ratkonut tämänkaltaisia tilanteita myös lisännyt kirjan käyttöarvoa hakuteoksena. Esitelläänhän siinä nyt käytävän keskustelun kannalta olennaisia mutta huonosti tunnettuja ilmiöitä, kuten flarf-runoutta.

Kattava rajaus mahdottoman laajaan

Teoksen ensimmäinen osasto hahmottelee avantgarden laajoja linjoja. Irmeli Hautamäki aloittaa sen avaamalla termiä kuvataidetta koskevan keskustelun avulla. Hän nostaa esiin avantgarden keskeiset hahmotustavat ja klassiset teoriat. Näihin kuuluvat esimerkiksi kysymykset instituutioiden roolista, marginaalista sekä taiteen ja elämän välisen eron hävittämisestä.

Seuraavaksi Päivi Mehtonen käsittelee herkullisesti avantgardeen keskeisesti kuuluvien manifestien retoriikkaa. Toisinaan ne voivat olla tekstityyppeinä jopa kiinnostavampia kuin liikkeiden sisällä syntyneet teokset. Mehtonen osoittaa, kuinka manifesteissa toistuvat uuden ja vanhan keskinäinen arvottaminen ja näitä koskevat kielikuvat ja kuinka ”me ja te” -asetelmat noudattavat puhetaidon vakiintuneita konventioita.

Toisessa ja kirjan laajimmassa osiossa käsitellään sekä avantgarden keskeisimmät historialliset liikkeet että kokeellisen kirjoittamisen tunnetuimpia suuntauksia. Mari Häränmaan (italialainen futurismi), Tomi Huttusen (venäläinen avantgarde), Jouni Koposen (dada), Timo Kaitaron (surrealismi), Sami Sjöbergin (lettrismi) ja Hanna Meretojan (uusi romaani) artikkelit kuvaavat näiden ryhmien elinkaaria, luonteita ja kirjallisuutta koskevia ajatuksia.

Kokeellista kirjoittamista koskevat artikkelit tuovat edellisiä enemmän uusia avauksia. Sakari Katajamäki tarkastelee konkreettista runoutta sen historian ja konkreettisten runojen kieleen liittyvien yleismaailmallisuuden, mekaanisuuden ja selkeyden periaatteiden kautta. Artikkeli juurruttanee suomalaiseen keskusteluun ”verbivokovisuaalisen” käsitteen kuvaamaan runoutta, jossa merkitysten välittämisen sijaan korostuu kielen materiaalinen taso eli kielen visuaaliset ja äänteelliset peruselementit.

Harri Veivo esittelee kokeellisuuden teorian ja käytännön kannalta merkittäviä Tel Queliä ja OuLiPoa, mahdollisten kirjallisuuksien työpajaa. Hän erittelee Tel Quel -ryhmän käsityksiä kirjallisuuden rakenteisiin liittyvän kumouksellisuuden näkökulmasta. OuLiPoa esitellään ryhmän toimintaperiaatteiden ja sen kehittämien kirjoitustekniikoiden kautta. Molempia tarkastellaan vivahteikkaasti ja syvällisesti. Artikkeli muistuttaa, että OuLiPon kohdalla erilaiset tekstiä tuottavat mekanismit ja periaatteet olivat toteutunutta kirjallisuutta tärkeämpiä. Tästä huolimatta muutama lisäesimerkki olisi kasvattanut artikkelin antia.

Leevi Lehto hälventää Language-runouteen tarkentavalla artikkelillaan monia ajankohtaiseksi puhutun liikkeen poetiikkaa ja lähtökohtia koskevien oletusten vaahtoa. Osion päättää Vesa Haapalan ajantasainen sekä unohtuneita että vasta nousemassa olevia nimiä vilisevä kartoitus suomalaisen kirjallisuuden avantgardesta ja kokeellisuudesta.

Mistä puhumme kun puhumme kirjallisuudesta?

Teoksen viimeinen osasto laajentaa avantgarden ja kokeellisuuden kenttiä ulottumalla muihin taiteenlajeihin: kuvataiteisiin (Anita Seppä), teatteriin (Pentti Paavolainen) ja elokuvaan (Henry Bacon). Tämäkin osio on eittämättä kiinnostava, mutta se myös kirvoittaa muutamia kriittisiä kysymyksiä.

Kun antologia otsikoidaan kirjallisuuden joksikin, olettaisi, että sen artikkelit työstäisivät tätä jotakin verrattain keskitetysti juuri kirjallisuuden näkökulmasta. Tietysti avantgarde ja kokeellisuus ylittävät samassa kirjallisuuden kuin muidenkin taiteiden rajoja, kuten tuodaan esille. Silti tulee mieleen ainakin kaksi huomiota:

Ensiksikin sama sivumäärä olisi ollut motivoidumpaa käyttää esimerkiksi kirjallisuuden erilaisten kokeellisten tekniikoiden tai niiden tulkintaan liittyvien kysymysten ja/tai ongelmien laajempaan esittelyyn.

Toiseksi: jos ja kun esitellään muita taiteenlajeja, tuntuu perusteettomalta, että sarjakuvan avantgardea ja kokeellisuutta ei ole otettu mukaan. Sarjakuva kuuluu kirjallisuuden opetuksen ja tutkimusintressien piiriin. Myös tietoverkkoja hyödyntävän ja yhä näkyvämmän kirjallisuuden olisi olettanut saavan muutamaa hajamainintaa laajemman käsittelyn.

Kehujen ja moitteiden välissä

Antoisan ja monipuolisen teoksen kirjoittajat ovat kiistämättömiä asiantuntijoita ja taitavia kirjoittajia. Silti he puhuvat paljolti siitä ja sillä tavalla kuin mistä juuri heidän näiden kysymysten vakiintuneina asiantuntijoina olettaakin puhuvan. Ehkäpä avantgarden manifestien hengessä voisi hieman kärjistää ja esittää, kuinka akateemisessa kirjoittamisessa ja sen pakotteissa on jotain oulipolaista: periaatteet ovat valmista tekstiä tärkeämmät.

Juuri tämän kirjan kohdalla selkeyden ja käsitteellisen tarkkuuden hyveet kääntyvät asteen paheen suuntaan. Esimerkiksi avantgarden moni-ilmeisyydestä ja sisäisistä esteettisistä ristiriidoista on teoksessa useita mainintoja. Tämä on vaarassa unohtua kirjaa lukiessa, sillä artikkelit sulkevat kuvaamansa ilmiöt suvereenisti ymmärryksen ja omien kysymyksenasetteluidensa piiriin. Ehkä runsaammat esimerkit, muutama innokas opiskelija tai vähemmän nimekäs tutkija olisi voinut tuoda tätä kokemusta esille vaikkapa nyt ulkopuolelle jääneen amerikkalaisen postmodernin proosan kautta.