Amok. Tutkielma Hoellessa

Tarkovskipilkku jota en edes siedäpilkku sanookaksoispiste kokolainausmerkkiTaiteilija ei etsi keinoja sinänsä estetiikan vuoksi vaan on tuskien kautta pakotettu keksimään keinotpilkku jotka oikealla tavalla kuvaisivat tekijän suhdetta todellisuuteenpistekokolainausmerkki  

Amok jatkaa Sami Liuhdon tinkimättömällä ja yksinäisellä linjalla, jossa rankat henkilökohtaisuudet yhdistyvät tiukan muodollisiin ja käsitteellisiin lähtökohtiin ja tekotapoihin. Amok on määritetty Sielunhistorialliset muistelmat -sarjan toiseksi osaksi, ensimmäinen oli romaani Sotaanlähtö (ntamo 2015). Omakohtaisuus ja kipeät muistot sävyttävät Amokiakin, jossa on samoja henkilöitä kuin Sotaanlähdössä. Yhteistä on myös koulu- ja nuoruusmuistojen, henkisten tuskien, panojuttujen ja ryyppäämisen muodostama temaattinen noidankehä. Temaattisista yhteyksistään huolimatta Amok eroaa huomattavasti Sotaanlähdön helposti virtaavasta proosasta.

Konseptuaalisessa teoksessa on usein yksi motivoiva rakenteellinen tai metodinen idea. Monesti taustalla on myös lähdeteksti tai tekstivarasto, joka joutuu jonkinlaisen operaation kohteeksi. Mukana kulkevat usein myös suuret tekstimassat ja niihin liittyvät lukukelvottomuuden, lukijaa koettelevan maksimalismin asetelmat. Amok toteuttaa kaikki nämä, mutta siinä missä konseptuaalisuuden kotimaisissa nykyklassikoissa yhteys kirjoittajan persoonaan on yleensä etäännytetty, Liuhto hakee tietoisesti omakohtaisuuden ja kokeellisuuden, samoin kuin negatiivisten tunteiden ja yliviritetyn kirjallisen muodon välisiä hankauskohtia. Amokin omakohtaisessa tarinoinnissa kuona läväytetään kunnolla pöytään, eikä helpolla pääse kukaan. Tekstistä voi erottaa kaksi kertojaa tai kirjoittajaa: alkuperäisen, lähdetekstinä toimivan tekstin kirjoittanut (aikaisempi) Liuhto sekä toimittaja-kirjoittaja, joka ulkoistaa ja vaikeuttaa suhdettaan lähdetekstiin, lopputuloksena Amok. ”Tämä on kertomus romaanistapilkku joka ei ole romaanipilkku joka hävisipiste”. 

Teoksen tunnusmerkillisin, silmiinpistävin ja dominoivin piirre on typografisten välimerkkien (pilkku, piste, kaksoispiste, kaarisulkumerkki oikealle, kaarisulkumerkki vasemmalle, kokolainausmerkki, ajatusviiva, huutomerkki, kysymysmerkki, nuoli) systemaattinen korvaaminen niitä vastaavilla sanoilla. Tavuviivoja lukuun ottamatta teoksessa (tai sen leipätekstiosuudessa) ei ole mitään muita merkkejä kuin kirjaimia ja numeroita. Kuten kustantamon esittely oivallisesti muotoilee: teoksen ”ilmeisin pakote on interpunktaation hoitaminen itse välimerkkien sijaan niiden nimillä”. Niin: ovatko välimerkit kirjoituksessa jonkin ”toisen” aluetta, sanat tehdään ”itse” ja juuri siksi ne synnyttävät ja välittävät tekstin merkitsevät sisällöt? Välimerkit eivät sisällä ja välitä puhetta, vain lähinnä järjestävät sitä rytmisesti ja rakenteellisesti, ulkopuolelta. Niitä ei varsinaisesti lueta. Oikeastaan myös sanavälit ovat aineettomia välimerkkejä, mutta eivät kuulu Amokin rajoituksen piiriin.

Tässä sekoitetaan kokeellisuus mukaelämänkerrallisuuteenpilkku edellinen peittelee jäljempääpilkku sanottavan vähyyttäpilkku ja yhdysmerkki xxxxxxxxmerkityksettömyyttäpiste 

Amok on siis eräänlaista ”lisäävää” rajoitekirjoitusta, sukua lipogrammille, anagrammille, sananeliöille, joita myös on upotettu tekstiin. Käsityön sijaan luultavaa on välimerkkien litterointi tekstinkäsittelyssä etsi ja korvaa -toiminnolla. Oleellista on kuitenkin lopputulos, koska ilmeisin ja ensisijaisin litteroidun interpunktaation tavoite on lukemisen hankaloittaminen. Kirjoitetut välimerkit ovat esteitä eteenpäin soljuvan lukemisen tiellä. Toisin kuin monet muut kirjaimiin liittyvät keinot, ne kieltäytyvät tehokkaasti automatisoitumasta, häipymästä taka-alalle, kestoisankaan lukemisen aikana. Erityisesti tämä pätee kaksiosaisiin merkkeihin, sulkuihin ja lainausmerkkeihin, joiden jälkimmäistä yksikköä pitää hakea tekstistä työläästi, joskus kaukaakin, koska visuaalinen ja optinen hahmontunnistus on poissa pelistä. Lukija etsii keinoja läpäistä tekstiä ja kulkea sen uskomattomalta tuntuvaa lineaarisuutta jollain tavalla. Ensivaikutus on kieltämättä lannistava – tarkoituksella totta kai.

Leveä sivukoko kantaa kaksipalstaista, pienikirjaimista vyörytystä, kuten sanottu, ilman välimerkkejä (ja ilman sivunumeroita tai lukujakoja). Kertovaa tekstiä katkovat kirjoitettujen välimerkkien lisäksi muutkin tekstiesteet: sporadisen oloiset anagrammipurskeet, lyhyet koosteet isoja kirjaimia (Liuhdon sananeliöitä riveille purettuina) ja leipätekstiin nostetut alaviitteet. Säännöllisin välein on tekstistä poistettu jotain, mikä jättää riville tyhjän kohdan. Viittaukset toisiin teoksiin ovat hankalalukuisia ja muutenkin kryptisiä. Lainausten kohteet ovat kirjoja kirjailijoista ja taiteilijoista, ja ne liittävät Amokin mieskirjailijan henkistä tuskaa käsittelevän taiteilijaromaanin lajiin. Teoksessa viitataan lainaten esimerkiksi Thomas Bernhardiin, Kalervo Palsaan, Matti Pulkkiseen ja Jouni Tossavaisen teokseen Kuoharit I–III (ntamo 2018), joka käsittelee Pulkkista, Eino Säisää ja kirjallisia seurapiirejä.

En tiedä, kuinka autenttista Amokin muistelma-aines on. Ehkä tarkalla tiedolla ei ole väliäkään, ja mukana on varmasti siteeksi sepitettä, mutta jonkinlainen lupaus omakohtaisuudesta ja ei-fiktiosta kuitenkin on olemassa ja suuntaa lukemista. Se on lupaus siitä, että tekstisisällön röyhkeys saa laittamaan myös kirjoittajan itsensä peliin. Teos pelaa lukijan ihmettelyn, tirkistelyn tai todistamisen halulla sekä moraaleilla ja moralismeilla.

uneni ovat hirvittäviäpilkku ellei niissä nussita sukulaisia niin ainakin on paska housussapiste 

Jouduin punatiilisen rakennuksen varjoon ja kävelin väkisellä koska jos nyt pysähtyisin niin en enää milloinkaan kykenisi kävelemäänpilkku vaan kuolisin tähän paikkaan josta minut rahdattaisiin sukuhautaan johon en halunnutpilkku vaikken ollut aivan varma joutuisinko sukuhautaan kun en ollut lainkaan mieleen suvullenipiste He vihasivat minua mitä raivokkaimminpilkku koska kirjoissani olin kertonut heistä totuudenpiste Mutten voinut muuta kuin kertoa totuudenhuutomerkki Minulla ei ollut vaihtoehtoapilkku sillä olin kuolla ahdistukseenpilkku jonka aiheutti sukuni kaikenkieltävä hulluuspiste 

Mikäli Amok ”ei sitten ole autofiktiota. […] Tämä vain kirjallisuudentutkijoille tiedoksi”, ehkä se on avainromaani, jossa henkilöt ovat todellisia mutta nimet muutettu, kuten Jorma Ojaharjun Amok-romaanissa (1970), jonka samannimisyys tuskin on sattumaa. Ojaharjun Amok on kerronnaltaan notkea, sisällöltään (tuskin yllättävästi) tunkkainen romaani, jota voisi käyttää katkaisuhoidon tukimateriaalina. Vappu Karjalainen kirjoitti siitä vuonna 1971: ”Amok on osittain sitä, mitä moni ymmärtää ’nykykirjallisuudella’ […] Amok on rohkeasti ja voimakkaasti piirretty (oma)kuva tämän päivän kirjailijasta, lähes dokumentti siitä, miten monella rintamalla luova yksilö saattaa joutua taistelemaan voidakseen tehdä työtään ja voidakseen elää.”

Liuhdon Amokissa seikkailevat nuoruuden toverit ilmeisillä koodinimillä, mutta myös kustantajat ”Jarkko Spiste Tuusvuori” ja ”Lassi Lepso Leevi Lehto”. ”Hoelle” voi olla Hölle (saks. helvetti) ja kaupunkimaisuudessaan kenties tulevien sopupelaajien Hyvinkää (välillä ollaan Helsingissä). Sotaanlähdön aihelmaa jatkaen alkoholi näyttelee keskeistä osaa päähänpotkittuuden, henkisten tuskatilojen ja kaiken pahansisuisen mutta usein nautinnollisen ytimekkään verbaalisen saastan muodostamassa silmukassa. Ojaharjun kirjailijoidenvälisiin ryyppäämiskisoihin verrattuna Liuhdon Amokissa juopottelu on yksinäistä vaeltelua, jossa vastaantulijat, sananvaihdot, tapahtumat ja päässä hiertävät ajatukset kirjautuvat herkullisesti. 

Olin vasta neljännelläkymmenelläni ja aivan loppupiste Elämästä oli puolet ja ylikin jäljelläpilkku eikä minulla ollut enää mitään tekemistäpilkku olin palannut lapsuuteenipiste nuoli oikealle palan juna pura suu 41piste2piste Raittila 2006pilkku 149pilkku 155ajatusviiva156 ja 205ajatusviiva206piste A K A T K A N A A N U S T A S O Puhuin pulloilleni ja lattiallenipilkku kerroin olevani mennyt miespilkku mies lainkaanpilkku naisten naurattamapilkku naruttama ja pikapuoliin naruunnuttamapilkku silläpilkku kuten sanottupilkku hirttämisajankohta riippuu narustapiste Huvimajamme katto ei ruhoani kestäisipilkku minun ruhoanipilkku xxxxxxxxja sivistyneen miehenpiste Saatanahuutomerkki Olin ainoa Suomettulassapilkku joka oli lukenut ranskaksi Célinen Né cielpiste kaikki romaanit mutta silti päälleni tottumuksellisesti syljettiinhuutomerkki jos ei muuta keksitty niin käytiin minua vetämässä pataanhuutomerkki     

Musta huumori perustuu moraaliseen tunteeseen laajasta, läpitunkevasta epäoikeudenmukaisuudesta ja puhuttelee vaivautuvaa lukijaa. Muistelmien tasolla parasta antia ovat helvetillisen koulujärjestelmän ja sijaisopettajuuden kuvaukset. Niitä lukiessa itselleni syntyy vaikutelma, että välimerkkien kirjoittaminen yllättäen lisää kuvausten lakonista iskevyyttä.

Eivätkä keittäjämme sapuskat kaksisia olleetpiste Perunat osaa keittää kuka tahansapiste Lisäksi perunat olivat hajoamispisteen ohittaneessa tilassa toisin kuin Matti Pulkkisen Punkki malttienpiste romaanihenkilön Maxin eukollapiste Toisaalta oli hauska seurata tulevien linnakundien perunansyöntikilpailujapilkku johon opettajat ja keittäjä kannustivatpiste 

Tämän jälkeen minua kuritettiin toisen miesopettajan avulla opettajainhuoneessa siitä etten tiennyt virkistyspuistoapiste Eikä minulla ollut kanttia sanoapilkku että tiedätkö missä on Lepakkomiespiste Se on siinä Piritorinpilkku Ikuisen Vapun Aukion lähelläpilkku sekin on virkistyspuisto vitun mulkkupiste Koulun johtaja tai koulunjohtaja tai rehtori oli vielä nimeltään Siitoinpilkku mikä nyt ei ole yllättävää ensinkäänpiste  

Onko menetelmällä otaksuttavissa jotain psykologista motivaatiota? Estää lukijaa lukemasta teosta, joka kuitenkin oli pakko kirjoittaa ja (samalla myös) julkaista? Vai liittyykö motivaatio enemmän kirjoittamiseen, kirjoittajan ja tekstin luonnollisen yhteyden rikkomiseen? Liuhdon viehtymys keskeneräisyyteen, kirjoittamisen ehtojen kuvaamiseen ja metaviittauksiin tulee esille monin tavoin. Tekstiä katkovat jatkuvasti ”bugi”- tai ”bug”-sanat, jotka tulkitsen liittyväksi korjausvedoksiin tai vastaaviin. Lukukelvottomuutta alleviivaamaan on vielä koko tekstin alle taitettu harmaa tausta, LUONNOLLISESTI-sanan toistosta syntyvä graafinen matto, joka häiritsee mustan tekstin vaivatonta erottumista valkealta sivulta, mikä lienee tekstin taiton yleinen pyrkimys. Tekstipinta on silppuisaa, rakeista, ahdettua. Kaikki on vaivalloista ja vittumaista, Amok henkii.

Entä lukemisen motivaatio? Kirjallisiin konseptuaalisuuksiin liittyy usein viihdyttävyys, joka voi olla yksiulotteisesti hahmotetun, oletetun ”lukukelvottomuuden” kääntöpuoli. Aluksi tuntuu, että Amok pyrkii kaikin keinoin estämään viihtymisen tai nautittavuuden, kytkemään sieluhistoriallisten muistelmien negatiivisen energian ja henkisen vaikeuden lukemisen kognitiiviseen vaikeuteen. Silti yhdistelmässä on kuitenkin jotain lukemista ruokkivaa. Mitä pidemmälle Amokilla raatelee silmiään ja mieltään, sen outo palkitsevuus voimistuu.