Naara

Sanakirjamääritelmän mukaan naara on ”haarakas naarausväline, hara”. Sillä etsitään vedenpohjasta hukkuneita, tukkeja tai muita pohjalle joutuneita. Tämä sanasemantiikka taustoittaa Sanni Purhosen esikoisteoksen seksuaalisuuden, naiseuden, kivun ja kuoleman teemoja. Naara-sanalla on kokoelmassa myös ilmeisiä assosiatiivisia yhteyksiä kirjoitusasultaan läheisesti samankaltaisiin sanoihin ’naaras’ ja ’haara’, jotka limittyvät osaksi teoksen tulkinnallista viitekehystä.

Runot ovat lyhyitä ja pelkistettyjä, sanastoltaan turhankin niukkoja. Perustunnelmassa on tummasävyistä uhkaa, ei kuitenkaan pelkoa vaan pikemminkin kivun todellisuutta, synkkää ja rajua kokemusmaailmaa, jossa ihmisiä pidetään raudoissa, leikellään, parsitaan kokoon. Runojen sairaalamaailmaan kuitenkin sisältyy uhmakasta toiveikkuuttakin, kun sairaalasängyssä nukutuslääkkeiden vaikutuksen alaisena oleva runominä miettii: ”kunhan pääsen ylös tästä”.

Realistisen oloisissa sairaalakokemuksen kuvauksissa voisi nähdä tiettyä sukulaisuutta esimerkiksi Timo Harjun Kastelimme heitä runsaasti kahvilla -kokoelman vanhainkotikontekstiin, mutta Purhosen vähäeleinen kirjoitustyyli jättää lukijan paljon etäämmälle inhimillisestä, yksilöllisestä kokemuksesta kuin Harjun teos. Purhosen runot eivät tunnu kertovan riittävästi siitä kokemuksellisesta kontekstista, josta ne kuitenkin antavat pieniä vihjeitä.

Paikoin monimerkityksisyys tiivistyy yksinkertaisissa sanapareissa ja lauseissa hienosti: ”halu kirjoittaa yön vaakarivit”. Purhonen luo monitulkintaisuutta pienillä liikahduksilla. Ihmisten välinen tunne- ja kosketuspinta on samanaikaisesti yhteen liittävä ja sietämättömän kipeä: ”kanssasi / ompelukoneen neulan alla”.

’Aurora’ kokoelman ensimmäisen osion nimenä on monimerkityksinen. Aamuruskoa merkitsevänä sanana aurora olisi runokielessä käytettynä yltiöromanttinen ja kulunut sana, mutta Aurora on myös nimi, eikä ainoastaan naisen vaan myös sairaalan nimi – sairaalan, joka tunnetaan etenkin lasten ja nuorten psykiatrisista osastoistaan. Purhonen johdattaakin lukijan pelkistetyn rajuihin sairaalakokemuksiin, joissa repivyys ja uhkan sävyttämä seesteisyys vuorottelevat.

Kokoelman toisen osion nimi ’Irstas talvi’ tuntuu onnahtavalta ja liian suoraan seksuaalisuusteemaa alleviivaavalta, jopa tahattoman koomiselta. Kolmannen eli viimeisen osion nimenä toistuva kokoelman nimi ’Naara’ ei sekään oikein innosta. Nimettyihin osioihin jakaminen tuntuu tämän kokoelman kohdalla tarpeettomalta ja hieman väkinäiseltä.

Sanastoon olisin kaivannut lisää vaihtelua ja runsautta. Seksuaalisuuden kuvaamiseen käytetty sanasto jää oman sanomisen tarpeensa vangiksi. Runojen maailmassa salaperäiseksi luonnehdittu irstas talvi on häiritsevän etäinen ja sulkeutunut. Aiheissa toistuu jalkojen levittäminen, ja myös nais-seksuaalisuus-symbolina yleinen eläin, hämähäkki, mainitaan.

Minusta kokoelma on liian lyhyt. Tässäkö tämä jo oli, mietin lopussa – olisin halunnut lukea kiinnostavista teemoista enemmän, laajemmin. Purhosen runoista on aistittavissa potentiaalia laajempiinkin feministisiin teemoihin. Nyt kokevan runominän ääni tuntuu vielä jäävän suppeaksi ja varovaiseksi, kuin lopullista sanomisen uskallusta vaille, ja tämä pätee niin yksittäisiin runoihin kuin kokonaisuuteenkin. Purhosen yksilöllinen runoilijanääni ei ehdi oikeastaan päästä vielä kunnolla vauhtiinkaan, kun teksti jo loppuu. Kokoelma jää välähdyksenomaiseksi inhimillisen kivun kuvaukseksi, mutta ehkä niin oli tarkoituskin, sillä sellaistahan kipu voi toki olla.