En ole sinun

Tuomas Kilven toimittama ja suomentama kokoelma amerikkalaisen Sara Teasdalen (1884–1933) runoista on ensimmäinen suomennos, joka on ilmestynyt hänen tuotannostaan. Kirjan esipuheessa mainitaan, että Teasdale oli 1900-luvun alun tärkeimpiä naisrunoilijoita. Verbin aikamuoto on tässä toteamuksessa tärkeä havaita, sillä suhteellisen kattavistakin englanninkielisistä antologioista on vaikeaa löytää Sara Teasdalen nimeä. Teasdale on siis painunut pitkälti unholaan kotikonnuillaankin, vaikka olikin suosittu 1900-luvun alkupuolella ja vaikka hänen teoksiaan oli myynnissä vielä 1970-luvullakin.

Runoilijaa voisi luonnehtia uhriksi säädyllisyyden ja intohimon välisessä kamppailussa.

Ensimmäinen hakuteos, jossa törmäsin Teasdalen nimeen, oli Claude J. Summersin toimittama Gay and Lesbian Literary Heritage vuodelta 1997. Tämä löytö tapahtui ennen kuin olin edes alkanut lukea En ole sinun -teosta, mutta myönnettävä on, että tulkinnan kannalta mainittu havainto oli luonnollisesti todellinen kultakimpale. Se nimittäin avaa aivan uuden tulkintahorisontin Teasdalen tekstiin.

Summersin toimittama lähdeteos kertoo Sara Teasdale -artikkelissaan, että runoilijaa voisi luonnehtia uhriksi säädyllisyyden ja intohimon välisessä kamppailussa, jota käytiin myöhäisviktoriaanisella ajalla. Cheryl Walker, amerikkalainen tutkija, luonnehtii muiden muassa Teasdalen tekstejä kirjassaan Masks Outrageous and Austere : culture, psyche, and persona in modern women poets (1991) siten, että niissä puhuu himokas neitsyt. Kun hän kertoo kaipauksestaan, kielikuvat ovat usein luontoon liittyviä. Niiden todellinen sisältö on aikuisiän seksuaalisuus ja kaipaus siihen. Tämä käy hyvin ilmi myös käsillä olevan kokoelman suomennetusta runosta Kaipaus (s. 10), josta seuraava säkeistö on peräisin:

”En sure tätä sielua
vaan ruumista jonka pitää maatua
pienenä mullanhippuna
vailla iloa jonka se halusi kokea.”

Suomennokseen ei valitettavasti ole otettu seuraavaa säkeistöä Teasdalen kokoelman Rivers to the Sea (1915) runosta After Parting:

”I set my shadow in his sight
And I have winged it with desire,
That it may be a cloud by day
And in the night a shaft of fire.”

Tässä himokas neitsyt on eksplisiittisimmillään. Hän ei aseta rakastajansa katseen alle ruumistaan, vaan häveliäästi varjonsa, joka tosin sekin lentää halun siivittämänä. Päivisin hän on vain pilvi taivaalla, mutta yöllä se muuttuu tuliseksi keihääksi. Näissä säkeissä kiteytyy myös jo mainitsemani säädyllisyyden ja intohimon välinen kamppailu. Suomennetussa kokoelmassakin on tästä esimerkkinä säepari ”vaiti kuin rakkautta odottava nainen, / maailma odottaa kevättä” (Keskuspuisto hämärässä, s. 34).

Ketä runoilija oikeasti rakasti?

Sara Teasdalen elämä oli kamppailua taiteilijuuden ja naiseuden välillä siinä merkityksessä, että 1900-luvun alkupuolen naiskuvaan kuului myöhäisviktoriaanisuuden tapojen mukaisesti toisaalta siveys, toisaalta avioliitto ja äitiys. Teasdale oli naimisissa liikemies Ernst Flisingerin kanssa, jolle tuli myös raskaaksi. Runoilija päätyi kuitenkin aborttiin ja myöhemmin erosi miehestään, koska ei katsonut voivansa sovittaa yhteen äitiyttä ja kutsumustaan runoilijana. Näin Teasdale (Huuto, s. 12):

”Voi, on silmiä joita hän voi katsoa
ja käsiä joita hän saa koskea
mutta rakkaalleni minun on oltava
vain pelkkä ääni kaukana.”

Mutta mitä tai ketä Sara Teasdale oikeasti rakasti? Älkäämme nimittäin unohtako, että löysin ensimmäisen maininnan Sara Teasdalesta homo- ja lesbokirjallisuuden antologiasta. Runoilijan varhaistuotannolle on tyypillistä, että runot on omistettu tietyille naisille, joiden henkilöllisyys on naamioitu. Hän on myös kirjoittanut sonetteja esimerkiksi biseksuaaliselle näyttelijä Eleonora Duselle ja nimennyt runoja muun muassa Troijan Helenalle ja Sappholle. Teasdale kirjoittaa myös eräästä nunnasta kertovassa runossa, kuinka rakkauden puute on katkerin kaikista.

Kenties Sara Teasdale oli päätynyt siihen, että oikea elämäntapa oli pidättäytyminen.

Ei ole täysin tiedossa, kuinka eksplisiittistä rakkautta Teasdale tunsi ihailemiansa naisia kohtaan. Tiedetään silti, että hän ei hyväksynyt joidenkin naisystäviensä kannattamaa julkista boheemia lesbiaanista liikettä, joka nosti päätään 1920-luvulla. Kenties naissuhteet olivat hänelle tärkeitä siksi, että niissä ei ollut pelkoa fyysisistä seurauksista kuten raskaudesta. Kenties Sara Teasdale oli päätynyt sisäisessä kamppailussaan siihen, että oikea elämäntapa oli pidättäytyminen:

”Minulle riittää että päivällä
saan astella tätä maata hänen kanssaan
että yöllä molempien yllä
on sama katos tähtitaivaan.”
(Tarpeeksi, s. 11)

”Rauhani on hänen rinnassaan piilossa
minne en koskaan pääse,
rakkaus tulee tänään kaikille
mutta ei minulle.”
(Mutta ei minulle, s. 40)

Suomentaja Tuomas Kilpi on nähnyt suuren vaivan, kun hän on kääntänyt runot osin loppusoinnullisiksi alkuperäisteoksia mukaillen. En ole aivan varma, kuinka tarpeellista se on ollut, sillä epäilen loppusointuvaatimuksen hieman kaventavan suomentajan mahdollisuuksia. Ne Kilven suomennokset, joita vertasin alkuperäistekstiin, ovat kuitenkin kelpo suorituksia.

Runojen sanoma on selkeä ja suora, niistä puuttuu kielellinen koukeroisuus ja tekotaiteellisuus.

Teasdalen runojen visuaalinen muoto muistuttaa kotimaisista aikalaisista esimerkiksi Saima Harmajaa. Säkeet ovat yleensä lyhyehköjä, ja runokokonaisuudet muistuttavat laulutekstejä, sillä muutaman säeparin muodostamia säkeistöjä on usein kaksi tai kolme. Ei siis ole pelkästään sattumaa, että suomalainen Jussi Chydenius on säveltänyt muutamia Teasdalen runoja. Runot vaikuttavat toisinaan hyvin yksinkertaisilta, niiden sanoma on selkeä ja suora, niistä puuttuu kielellinen koukeroisuus ja tekotaiteellisuus. Sen vuoksi onkin helppo ymmärtää, että Teasdale oli aikanaan erityisesti nuorten naislukijoiden suosikki. Tässäkin vertaus Saima Harmajaan vaikuttaa oikeutetulta.

Teasdale kutsui itse monia runojaan lauluiksi. Niissä laulaa himokas neitsyt. Lauluissa kuuluu 1900-luvun emansipoituvan naisen oma ääni. Tuo ääni on naisen, joka omistaa oman ruumiinsa ja tunteensa.