Flamingopaikka

Sari Vuoriston Flamingopaikka on hämäävä novellikokoelma. Kannesta kanteen luettuna se tuntuu suurentelulta, ikään kuin koko ajan täytyisi lyödä rumpua ja töristää torvea, jotta novelli kulkisi. Novellit kertovat Kauniiden ja rohkeiden maailmasta: on pettämistä, lapsen kuolemaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, sekavia perhesuhteita. Jatkuva forte fortissimo ja Suuri Draama ärsyttävät.

Kun sitten tätä arvostelua varten aloin etsiä novelleista saippuaoopperakäänteitä, niitä ei löytynytkään.

On vain omenapuiden ympäröimässä talossa asuva nainen, jonka lapsi lähtee yöllä ulos harhailemaan. Totta kyllä samalla paljastuu, että mies pettää häntä, mutta se ei ole melodraamojen tyylistä pettämistä vaan viinin höystämää nyhjäämistä puutarhatuoleissa. Toisessa novellissa nuoren rakastajan syliin hairahtuva keski-ikäinen nainen kyllä ”hymyili salaisuuksilleen aamiaispöydässä”, mutta hänkin joutuu toisen miehen sänkyyn vahingossa. Vaikka Finnjetille pakomatkalle lähtevä Reko paljastuu syylliseksi veritekoon, hänenkin tekonsa on jollain tavalla lattea: ei suunniteltua murhaa, vaan mustasukkaisuutta, ja sitten yksi harkitsematon töppäys.

Flamingopaikan kahtalainen tunnelma – pienen elämän ääni, joka kuulostaa pauhulta, vaikkei sitä olekaan – selittyy Vuoriston tavalla kirjoittaa. Vuoristo onnistuu pysähtymään niihin tavallisen elämän hetkiin, joissa on draaman siemen. Sitten hän istuttaa siemenen novelliin ja – kas kummaa – kasvattaa ympärillä näkyvästyä elämästä maailmanluokan draamaa.

Kielen ja rakenteen taitoa

Kasvatustempaus onnistuu vain hyvän kielen avulla. Jo esikoiskokoelma Irti (1998) sai Helsingin Sanomien Putte Wilhelmssonin toteamaan kokoelman ensimmäisestä virkkeestä että ”kuulostaa aivan oikealta kirjallisuudelta.” Samaa tarkkaa työtä Vuoristo jatkaa nyt.

Flamingopaikka on jaettu neljään osaan. Viimeinen osa käsittää ainoastaan kokoelman niminovellin, muut kolmesta neljään kertomusta. Teknisesti mielenkiintoisin kokonaisuus on kokoelmassa toisena. Siinä Vuoristo kuvaa kolmen perheenjäsen näkökulmia, jokaista omassa kertomuksessaan. Haaste ei ole liian iso, vaan Vuoristo onnistuu hyvin valottaessaan saman perheen sisällä olevia erilaisia elämäntilanteita, luonteita ja kieli- ja ajattelutapoja. Isä, äiti ja tytär eivät kuulosta liikaa toisiltaan tai Vuoristolta.

Kaikesta kirjoittamisen loistosta huolimatta toisten 1960-luvulla syntyneiden sarien, Sari Mikkosen (Pakkasyön odottaja) tai Sari Malkamäen (Sunnuntaina kahdelta), novellikokoelmista on jäänyt paljon kirkkaampia muistikuvia kuin Vuoriston kokoelmasta. Malkamäen lapsettomuuskuvauksen pystyn palauttamaan mieleeni, mutta

Flamingopaikan Kipukynnys-novelli typistyy naiseksi, joka haluaa lyödä helistimellä lujempaa. Novellin muun sisällön joudun tarkistamaan kirjasta uudelleen ja uudelleen.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Vuoriston novellit tuntuvat haihtuvan mielestäni ilman jälkiä. Koin saman jo Irti-kokoelman luettuani: tämähän oli hieno kirja, mutta mitä siinä oikein tapahtui?

Minua siis uhkaa kiusallinen tilanne. Vaikka Flamingopaikka on hienostunut kirja, jossa on hyvää kieltä ja hienoja rakenteita, siitä huolimatta siitä ei jää mitään mieleen.

Voi olla, että novelliharrastuksestani huolimatta olen yhteensopimaton juuri Vuoriston kirjoitustyylin kanssa. Tai sitten voi olla niin, että kaikesta taituruudesta huolimatta Flamingopaikasta puuttuu jotain olennaista. Jonkinlainen kipinä, ehkä?