Seppo Järvisen (s. 1936) runokokoelma alkaa siitä, mihin VR:n kyvyt loppuvat. Runon minä on matkalla raiteilla Vaasasta Jyväskylään, mutta junat ovat myöhässä ja vaihdeviat enemmän sääntö kuin poikkeus. Valtion junalaitosta sivalletaan runoissa, kun konduktöörin sananpartta parodioidaan: ”Ähtärin aseman matkustavaisia / pyydetään ystävällisesti käyttämään aseman varastosta / löytyviä resiinoita Haapamäelle saakka.”

Näin alkaa matka Järvisen yhdeksännessä kaunokirjallisessa teoksessa, jossa tärkeä merkitys on myös kuvan ja sanan liitolla: kannen ja teoksen kuvat ovat kuvataiteilija Outi Heiskasen (s. 1937) työtä. Järvisen nomadimainen runon minä liikkuu, vaikkei hänen allaan aina olekaan moderni kulkupeli. Aina voi nytkyttää eteenpäin muistinsa resiinalla ja välillä voi jopa poiketa raiteilta kauas pois. Runon minä matkustaakin teksteissään sulavasti niin konkreettisissa paikoissa, kaunokirjallisuuden kuvaamissa kohteissa kuin mielentiloissakin. Sulavaa liikkumista aiheesta toiseen korostaa myös se, että runoissa käytetään todella vähän välimerkkejä.

Veden painoa voi pitää matkarunoelmana. Juuri aiheensa takia se kytkeytyy Järvisen edelliseen teokseen, prosaistiseen Pikajuna Mumbaihin -teokseen (2006). Kotimaan junamatkailusta kylliksi saatuaan runon minä matkustaa niin Pietariin, Tšekkiin, Intiaan, Valamon luostariin kuin Tartossa sijaitsevaan KGB:n museoonkin. Nomadimainen minä on kosmopoliitti, joka puhuu maailmasta marginaalista käsin, yhteisön ulkopuolelta tarkkaillen. Matkoilla minää pohdituttavat esimerkiksi uskonto ja ihmisen suhde pyhyyteen.

Runon minä harrastaa myös mielen matkailua menemällä kauas kirjalliseen, myyttiseen ja historialliseen menneisyyteen. Paavo Haavikon (1931–2008) Agricola ja kettu -näytelmän (1968) tavoin puhutaan Kuolemanjärven jäälle kuolevasta Mikael Agricolasta (n. 1510–1557), ja samassa runossa pohditaan Agricolan elämänuraa ja valintoja.

Ihmisen elämänkaari nousee runon minän pohdinnan kohteeksi. Tärkeää ovat nimenomaan sen alku- ja päätepisteet. Minä pakenee myös menneisyyteensä. Lapsuuteen pakenevissa runoissa on sekä realistista otetta että romanttisesti sävyttynyttä nostalgiaa. Realistissävyisen ”Vakavia toimituksia” -runon minä muistelee, kuinka oli kavereittensa kanssa pienenä poikana syönyt ullakolta löytämiään kyyhkysenmunia ja tappanut eläviä pulunpoikia.

Teot vievät mietiskelemään, ovatko lapset niin viattomia, kuin millaisina heidät usein kuvataan enkelipostikorteissa. Lapsuuden kääntöpuolena löytyy kuolema, johon suhtaudutaan monivivahteisesti. Viimeisen osaston avausruno alkaa: ”On paskapuhetta jokainen pelkää kuolemaa / se on sellainen kaveri joka ei anna bonuksia”.

Pohdintaa kielestä ja runoilijan tehtävästä

Veden painossa Järvistä askarruttavat hänen aikaisempien runokokoelmiensa tavoin kielen rooli ja runoilijoiden tehtävä. Realistissävyinen ote ja runoilijan roolin avoin pohdiskelu muistuttaa aikalaiskirjailijoista Arja Tiaista, vaikkeivät runoilijan roolin taloudelliset reunaehdot Järvisellä olekaan niin paljon esillä kuin Tiaisella. Järvinen pistää ruotuun kriitikoita, mutta enemmän häntä tuntuu pohdituttavan sanojen riittämättömyys.

Toisen osaston avaavassa runossa runoilijaa vaivaa black out, joka ”on kuin / musta pyövelin myssy / pölkyn päässä”. Joissakin runoissa esiintyy tunnistettavasti omaelämäkerrallista pohdintaa runoilijuudesta: ”Mitä miettii runoilija / kun on elänyt tätä elämäksi kutsuttua ilveilyä / yli seitsemänkymmentä vuotta? / Hän miettii sataako huomenna.”

Runoilijasta on tullut kielen puutarhuri, joka harrastaa pilvien tarkkailua: hän ”katselee ja kastelee palsternakkaa, / juolavehnää tai perunamaata”. Runon voi lukea metaforisena kuvauksena kieliammattilaisen työstä. Sen voi myös nähdä konkreettisena kuvauksena puutarhurin työtä harjoittavasta runoilijasta.

Jälkimmäinen lukumahdollisuus vahvistuu vierekkäisten runojen vuoropuhelun kautta: aukeaman toisella puolella oleva runo on omistettu kollega Väinö Kirstinälle (1936–2007), joka harrasti aktiivisesti puutarhanhoitoa, mistä hän on kertonut muun muassa esseistisessä Puutarhassa-teoksessaan (2003). Kirstinän lisäksi Järvinen on osoittanut runoja myös muitten kollegoittensa, kuten Jarkko Laineen (1947–2007) ja Raimo Kanervan (1947–1991), muistolle.

Oodi runokokoelman loppumiselle

Järvinen päättää kokoelmansa kolmeen oodiin: ”Oodi vanhenemiselle”, ”Oodi maalliselle” ja ”Oodi vanhalle painokoneelle”. Näistä ensimmäisessä runon minä käy aluesairaalan sisätautipoliklinikalla. Tehosairaalan käytävillä nyky-yhteiskunta ja vanhustenhuolto saavat purevaa kritiikkiä osakseen: ”Oi kultainen nuoruus / Koukkuniemessä lirauttavat vapaasti vaippoihin / sitä kutsutaan arvokkaaksi vanhuudeksi”. Laitosmainen kuolema tuntuu huolettavan ja pelottavan vanhenevaa runon minää.

Kokoelman päättävä runo ”Oodi vanhalle painokoneelle” leikittelee asiaankuuluvasti erilaisilla typografisilla keinoilla, kun siinä käytetään lukuisia kirjainlajeja. Vanhaa painokonetta puhutellaan sinänä. Runo päättyy profeetallisiin säkeisiin: ”Enkelit suojelkoot / kirjanpainajien heimoa / aina digitaalisen ajan / bittiavaruuden / mustaan / aukkoon / katoamiseen saakka!”. Runous ja runoilijat saavat säkeissä elämää suuremman ylistyksensä.

Järvisen runokokoelma on tyyliltään ja aiheiltaan turhan monikoosteinen, ja tuntuu, että siinä olisi aineksia moneenkin eri kokoelmaan. Käsiteltyjä aiheita lähestytään niin kaihoisan melankolisesti kuin riemukkaastikin. Positiivista on, että kuvauksesta välittyy usein eletyn elämän ääni ja sen tarjoama suhteellisuuden taju.

Dela artikeln: