Idänsydänsimpukka

Elokuvaohjaajana tunnetuksi tullut Simo Halinen on esikoisromaanissaan Idänsydänsimpukka sukeltanut suoraan miehen ja naisen välisen suhteen karikoihin ja oman identiteetin löytämisen merkitykseen. Välillä sekä hyvää että pahaa aikuisten satua muistuttava perheen kasvukertomus palauttaa lopulta uskon ihmisten kykyyn jakaa yhteistä elämää.

Kuin Pandoran lippaan avaamista on Idänsydänsimpukan lukeminen, sillä Halisen käsittelemät teemat ovat monisyiset: ydinperheen hitaan hajoamisen loppumetrien raivokkuus, tunteiden petollisuus ja epäluotettavuus sekä ihmisen tapa käyttää muita ihmisiä oman minänsä prosessoimisessa, seksi vallan näyttämönä, keski-iän kriisi porvarillisen elämän kulissien hajottajana jne. Pelkistetysti Idänsydänsimpukassa on kyse mieheyden kriisistä, joka kiertyy identiteettikysymysten ympärille ja ulottaa vaikutuksensa parisuhteen kautta koko perheeseen. Vaikka tarinaa kerrotaankin kolmen minäkertojan näkökulmasta, Eeron, hänen vaimonsa Ellan ja tämän siskon Astan, Eeron kokemus on romaanin ytimessä. Hänen mahdollinen eheytymisensä on ratkaisevassa asemassa perheen tulevaisuuden kannalta. Muutaman kerran saa myös Eeron ja Ellan tytär Siiri sanoa muutaman sana, mikä kuvastaakin hyvin lapsen minimaalisia mahdollisuuksia saada ääntään kuuluviin isän ja äidin kiertoratojen eriytyessä.

Lukija joutuu siis kuuntelemaan ja katsomaan sivusta keskeisimmäksi henkilöksi nousevan Eeron räpiköintiä ja mielialojen läikähtelyä: keski-ikää lähestyvän perheellisen miehen itsensä etsimistä, kokemusta siitä, että toisenlaisetkin valinnat voisivat olla mahdollisia, että uusi elämä voisi olla käsien ulottuvilla. Välillä romaania lukee tuskastuneena, kun Eero tuntuu tippuvan jokaiseen kuoppaan, johon elämästään ulospääsyä etsivä vain voi pudota – kuten kuvittelemaan, että on olemassa se oikea ja että itsensä voi pelastaa rakkauden kautta. Idänsydänsimpukka muistuttaakin välillä aikuisten satua tai pahimmillaan miehistä versiota naisten viihdekirjallisuudesta:

”Tutkin kuvaa aikani. Sitten tajuan: minun nuorikkoni kasvot! Asta, se olet sinä! Nainen, jolla ei ole koskaan ollut kasvoja ja kuitenkin olen tiennyt, millaiset niiden on oltava! Voisiko se olla totta? Tuo antiikin ajatus, että olimme maailman alussa kokonaisia kunnes suututimme jumalat ja he leikkasivat meidät kahtia, niin että siitä lähtien elämämme on ollut kadonneen puolikkaan etsintää.” (s. 137)

Idänsydänsimpukan oveluus piilee siinä, että se on kasvukertomus, joka ei päästä lukijaa yhtään tapahtumien edelle. Kaikki tunnekuohut, naiivit ratkaisuyritykset ja ajatukset joutuu kokemaan yhtä aikaa päähenkilöiden kanssa. Tässä suhteessa romaani antaa hyvin inhimillisen ja paljaan kuvan ihmisestä. Näin lapsellisia me varmasti olemme kaikki, sillä mikä muu selittäisi sen, miksi elämme erilaisten idealististen rakkauskäsitysten ympäröiminä?

Kirjallisessa maailmassa Eero asettunee Kari Hotakaisen kotirintamamiehen kanssa samaan juoksuhautaan pehmomieheksi, joka kaipailee takaisin aikaan, jolloin miehet tiesivät, keitä olivat: metsästäjä-kalastajia ja talon isäntiä, jotka pitivät naiset herran kurissa ja nuhteessa. Syyttävä sormi osoittaa vaimoon, joka on kenties liikaa dominoinut perheen ratkaisuja. Mies on lopulta ajautunut omaan hiljaisuuteensa, kunnes vahingossa kuultu repliikki saa aikaan särön kammion pintaan, ja epätoivoinen ratkaisujen etsintä alkaa. Ei ainoastaan Eero kaipaa miehisyyden mallia, vaan myös hänen vaimonsa Ella nauttii, kun mies vihdoinkin näyttää hänelle kaapin paikan – vuoteessa. Hallitsemisesta ja alistumisesta ei silti lopulta ole onnellisen parisuhteen avaimeksi. Arkaaisiin malleihin eläytyminen on vain yksi etappi tässä kasvutarinassa.

Halinen kuljettaa tarinaansa välillä nopeittenkin kertojanäänen vaihteluiden kautta. Jossain vaiheessa lukija kaipaa hieman pitempiä lukuja, syventymistä, mahdollisuutta pohdiskella ja kuunnella kerrontaa ja kieltä eikä pelkästään seurata juonta, kääntää sivua ja kuvitella tapahtumia. Idänsydänsimpukka ei välttämättä onnistu saamaan lukijaa haltioitumaan ja haluamaan palata romaaniin uudestaan, mutta taitavaa käyttökirjallisuutta se lienee silti. Kielenkäyttö on sulavaa ja rakenne hiottua, tarina etenee jouhevasti. Tulee mieleen, että se etenee melkein elokuvallisesti, sillä kohtauksia, nopeita leikkauksia, on helppo nähdä mielessään. Tarinan loppuhuipennukseksi Halinen ottaa käyttöön romantiikan hengessä luonnonvoimatkin. Myrskyisässä saaristossa loputkin salaisuudet setvitään perheenjäsenten väliltä, ja oman identiteetin vahvistuminen saa sadunomaisia piirteitä. Katharsikseen, puhdistumiseen, Halinen lukijansa kuljettaa ja jättää päähenkilönsä uuden elämän kynnykselle kuin Feeniks-linnun ikään.

Mikä on idänsydänsimpukka? Netin mukaan kyseessä on Itämeren murtovesialueen oma simpukka, jonka kuori muistuttaa sivulta katsottuna sydäntä. Romaanin ytimessä tahtia lyö siis tunteiden ikiaikainen symboli: sydän – ja sen ennalta arvaamattomat liikkeet, muutokset. Romaanin loppukaneetiksi nouseekin oivallus siitä, että muutosten hyväksyminen on edellytys uudistumiselle, yhteisen tahdin mahdolliselle löytämiselle uudelleen.