Niin kovaa se tuuli löi

”Makasin sen ruumiin päällä ja huusin. / Pistin hyasintin sen poskea vasten, / valkean hyasintin mustaa poskea vasten, / matkaa varten. / Kun hyvä lähtee tästä maailmasta, / sitä vain huutaa”, päättyy Sirkka Turkan (s. 1939) Niin kovaa se tuuli löi -kokoelman takakanteen päässyt runo. Siinä runon minä kertoo koskettavasti itselleen läheisistä eläimistä, Tuffesta, Tupusta ja Gunilla Rosasta, jotka hän on menettänyt kuolemalle. Turkan lyriikalle ominaiseen tapaan runon minän käsitys elämästä ja kuolemasta välittyy eläinten kokemien kärsimysten ja kuolemien kuvausten kautta.

Monet tuulet ovat ehtineet puhaltaa suomalaisessa lyriikassa sen jälkeen, kun Sirkka Turkka julkaisi esikoisrunokokoelmansa Huone avaruudessa (1973). Kuitenkin jo kritiikin avanneet säkeet runoilijan kahdennestatoista runokokoelmasta paljastavat Turkan tuotannon tuntevalle lukijalle samankaltaisen runoilija Sirkka Turkan kuin jo esikoinen. Uudessa kokoelmassa on runsaasti samaa kuvastoa kuin kirjailijan aikaisemmassa, 30 vuotta kestäneessä tuotannossa. Turkan runoissa aina tärkeät eläimet ovat nytkin keskeisessä roolissa ja kohoavat arvoasteikossa ihmistä korkeammalle. Eniten esille pääsevät koirat ja hevoset, mutta säkeisiin ennättävät myös esimerkiksi emon hylkäämä musta karitsa ja röhkiipä niissä saattohoidossa oleva sikamammakin. Vaikka eläinten osa on keskiössä, niiden kuvausten kautta lukijalle tarjoutuu mahdollisuus pohtia myös ihmisen elinkaarta ja kohtaloa.

Niin kovaa se tuuli löi -kokoelman runot ovat rytmikkäitä ja lyhyitä: jokainen runoista mahtuu yhdelle sivulle. Kokoelmasta onkin turha etsiä esimerkiksi sellaisia pitkiä tarinallisia proosarunoja, joita Turkka on kirjoittanut aikaisemmin, erityisesti Yö aukeaa kuin vilja -kokoelmassaan (1978). Uutukaisessa toistuvat sekä lyriikan että myös Turkan lyriikan kestoteemat: kuoleman pohdinnan lisäksi korostuvat yksinäisyys sekä pienten ja osattomien puolustaminen. Vaikka runoissa on raskaita teemoja, tekstien pohjasävy ei kuitenkaan ole pessimistisen synkkä. Kun runon minän eräässäkin runossa on jätettävä (eläin)ystävänsä ”haudan kylmään syliin”, lohdullista on että ystävän voi jättää ”syliin kumminkin”.

Edellä sanotusta huolimatta olisi äärimmäisen yksioikoista sanoa, että Turkan runot keskittyisivät vain eläimiin. Esille nousee välähdyksiä esimerkiksi suomalaisten sotahistoriasta, ”Taipaleen hangista”, ja Jeesuksen opetuksista sekä kohtalosta. Erityisesti kokoelman kolmannessa osastossa käytetään hyväksi maamme poliittista historiaa: osaston runoissa on esimerkiksi sekä suoria että epäsuoria viittauksia marsalkka Mannerheimin elämään. Osaston avausruno antaa myös poliittisen historian sävyttämiä virityksiä kokoelmassa kaikkialla läsnä olevaan kuolematematiikkaan: ”Sisäministeri Tandefelt ampui, Ritavuori ampui / ei, ammuttiin, siihen aikaan ammuttiin / paljon, Bobrikov oli ampunut jonkin verran. / Sen jälkeen kun koira oli ammuttu, piti ampua / Bobrikov, ja sitten itsensä.” Runossa viitataan Eugen Schaumanin vuonna 1904 tekemään kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaan. Samassa yhteydessä Schauman tappoi myös itsensä ja koiransa, englanninsetteri Lucasin. Sitaatissa on myös runon puhujan muistin epävarmuudesta kertova viittaus siihen, kuinka Ernst Tandefelt murhasi helmikuussa 1922 sisäministeri Heikki Ritavuoren.

Vaikka Turkka ammentaa uudessa kokoelmassaan samoista kuvista ja teemoista kuin usein aikaisemminkin, ei voida kuitenkaan sanoa, että hän toistaisi itseään. Niin kovaa se tuuli löi on nimittäin yllätysten, äkkikäänteiden ja vastakkainasettelujen siivittämää lyriikkaa. Niiden ansiosta (Turkan) lyriikalle ominaiset teemat tulevat julki yllättävissä valoissa. Kokoelman omaperäisyys ja kuvien yllättävyys perustuvat Turkan kirjoitustyyliin, josta voisi käyttää vaikkapa termiä ristikkäisyyden tai vastakkainasettelujen poetiikka. Turkan suosima tekniikka muistuttaa suomenkielisen nykylyriikan kentällä erityisesti Tomi Kontion runojen kuvatekniikkaa. Kontio onkin joissakin yhteyksissä jopa sanonut pitävänsä Turkkaa yhtenä merkittävänä lyyrisenä esikuvanaan. Turkan tavoin hän esimerkiksi rinnastaa arkisen ja ylevän nopeilla leikkauksilla, siirtymällä nopeasti aihepiiristä tai diskurssista toiseen.

Juuri yllättävät rinnastukset keventävät Turkan kokoelman raskaita teemoja. Niiden tuloksena on paikoin ironisia, paikoin myös humoristisia nyansseja: kun esimerkiksi suomenkielellä alkaneen runon katkaisee vieraskielinen säe, lukija saattaa hämmästyä. Yllättäviä reaktioita lukijassa synnyttää jo kokoelman avausruno, jossa Jeesus esitetään jopa hiukan banaalisti vertaamalla häntä hevoseen: ”ei tiennyt Jeesusrukka kelle kukoistaa, / vain kanniskeli ristiään, oli nätti kuin humma”. Myöhemmissä teksteissä Jeesus-hahmo nousee myös esille, ja ristikkäisyyden poetiikalle ominaiseen tapaan häneen – kuten myös muihin kuvattuihin hahmoihin ja teemoihin – liittyy aina uusia ja yllättäviä aspekteja, mikä saa aikaan sen, että Turkan runomaailma on jatkuvasti määrittelyjen tilassa. Rinnastusten avulla Turkka myös ottaa uudella tavalla haltuunsa esimerkiksi kliseiksi muuttuneita loppusointuja tai muita tokaisuja.

Niin kovaa se tuuli löi on elävä ja koskettava kokoelma juuri ennakoimattomuutensa takia. Turkka on yksinkertaisesti hyvä runoilija sen takia, että hänen runonsa antavat lukukerrasta toiseen aina jotakin uutta, mikä pitkälle johtuu ristikkäisyyden ja vastakkainasettelujen voimasta. Jos lukijan ensimmäinen ajatus Turkan runosta on, että siinä kuvataan kuolemaa, niin pian runo liikahtaakin asennostaan vaikkapa jonkun vieraskielisen sitaatin ansiosta, eikä edellisten säkeiden pohjalta virinnyt ajatus tunnukaan enää itsestään selvältä. Tämän takia on vaikeaa sanoa, mistä kaikesta Turkan runot puhuvat. Taitavasti ja lukijaansa innostaen ne tuntuvat puhuvan monesta koskettavasta asiasta, monelle aistille, monella kielellä.