Sirpa Kyyrönen on kolmekymppinen esikoisrunoilija, bloggaaja ja runoyhdistys Nihil Interitin puheenjohtaja. Kyyrönen käy runoteoksessaan Naispatsaita vaarallisille, paljon kuljetuille vesille, mutta luovii reittiään onnistuneesti eloisan ja sävykkään ilmaisunsa turvin. Palkitseva kokoelma tarjoaa naisrunoa, muttei sanan ummehtuneimmassa merkityksessä.

Kyyrösen runokuvat ovat feminiinisiä ja vahvan fyysisiä. Hänen runonsa esittävät naisruumiin kivun ja ahdistuksen paikkana, joka toisaalta venyy nautintoon ja ihmeisiin, uuden elämän luomiseen. Kokoelman keskeistä kuvastoa ovat meri, veri, iho, keho, vesilinnut ja metsät.

Kyyrönen tavoittelee ilmaisullaan autenttista, subjektiivista naiskokemusta. Kokijoita ja näkijöitä ovat naiset monessa polvessa: isoäidit, pikkutytöt, anorektikot, sairaat ja synnyttävät naiset. ”Sanot rakkaat, sanot raskaat,/ olet lasia, olet veitsi,/ olet veistetty, kokonainen torso”. Naiskokemuksen ydin on velvollisuuksista, ristiriidoista ja viiltävästä vajavaisuudentunteesta raskas.

Eletty ilmaisu saa laajemmaksi taustakseen kulttuuriset naiskuvat, patsaan kaltaiset katseen kohteet, jotka ”ovat säilyneet meren pohjassa satoja vuosia”. Kenties näiden kuvien uhrina voidaan pitää runojen syömishäiriöistä prinsessaa, joka ”hallitsi kaiken koska hallitsi lautasensa”. Prinsessan maailma säröilee kehon pettäessä. ”Hän herää ja heille järjestetään häät./ Hän ei herää ja heille järjestetään hautajaiset./ Planeetan kokoinen satu on kaikille tuttu.”

Elämänsatu taittuu päättyessään tummaan.

Merestä kutsuttu kaupunki

Kokonaisuutena Naispatsaita on plastinen ja elävä runokudos, jossa on myös tarinallisuuden säikeitä. Kyyrönen käsittelee tiuhaan toistettua kuvastoaan yllätyksellisesti ja omaäänisesti. Kokoelman luomiskertomuksessa kaupunkeja ihmiskohtaloineen edeltää hedelmällinen alkumeri.

”Hyppäämme linnun selkään joka taltutti valtameren,/ joka merestä kutsui kaupungin, merestä syvät siivet.”

Ihmisen kuvaksi ei riitä pelkkä huone tai talo, vaaditaan kokonainen kaupunki. Kyyrönen kuvaa rakkautta kahden kaupungin liittona. ”Tahdon kutsua sinua ruumiiksi./ Olet parittanut kaksi kaupunkia/ ja nyt sanahirviö kuin rakkaus juoksee kallioilla, tuulettaa.”

Kaupunki saattaa yhteen ruumiin ja sielun sekä historian aineelliset ja henkiset kerrostumat.

Kyyrönen ei juuri avaa kirjallisia esikuviaan. Nimeltä mainitaan arvoisat Runeberg ja satusetä Andersen. Runoissa vilahtavat naisnimet, Iiris, Aurora, Adalmiina ja Kastehelmi, viitannevat Sakari Topeliuksen, Anni Swanin ja Astrid Lindgrenin satujen sankarittariin. Saduista ovat myös prinsessan, haltijattaren ja merenneidon hahmot.

Syövästä ja syntymästä

Kokoelman kansikuvan pehmeät, punaiset puoliympyrät herättävät mielikuvan jostain makeasta ja tyttömäisestä, mutta runo haltijattaresta kertoo toisenlaista tarinaa. Kyyrönen pysäyttää: ”Tarvitsee sanoa vain kyhmy.”

Naisena eläminen voi olla kauhea, arpeuttava koettelemus. Kehoon ei voi luottaa, petturimaisesti se voi luoda ja saman tien tuhota kaiken: ”jumalani miten olen syntynyt / synnyttänyt oksille kynttilät ja seinille rikkonaisen rantaviivan.”

Prinsessa saa haltijakummilta lahjaksi rintaimplantin, joka korvaa syövän runteleman rinnan. Kuolemanpelko vuotaa runoihin voimakkaana vihana.

Kokoelman viides ja viimeinen osasto on valoisa ja vedenkirkas. Raskautta ja synnytystä kuvaavat runot tavoittavat sekä pinnan että syvyyden. ”Synnytin etanat ja kotilot, kuka merestä, kuka metsän sisältä siihen/ ja tiesin olevani syvällä kuin juuri,/ pinnalla kuin vasta avautunut lumpeenkukka.”

Viimeisen runosarjan naiskokija saavuttaa koettelemustensa jälkeen hetken rauhan, johon sisältyy järkyttävä tietoisuus kaiken päättymisestä.

Dela artikeln: