Argon lastu

Islantilaisen Sjónin (s. 1962) kolmannessa suomennetussa romaanissa Argon lastu voi nähdä kaksi tarinaa, päähenkilöä ja aikakerrostumaa. Kertomukset laajenevat toisiin kertomuksiin, ja romaani onkin kirjallisuusviittausten juhlaa.

Henkilöistä Valdimar Haraldsson edustaa tavallisia kuolevaisia. Alati muotoaan muuttava perämies Kaineus, jonka mottona voisi olla ”minun oli pakko muuttaa muotoani tai kuolla” taas on ikuisemman aspektin edustaja. Valdimar ja Kaineus kohtaavat rahtilaivalla.

Argon lastun juonta on vaikea selittää yksinkertaistaen tai keriä auki. Kehystarinan vierelle, väliin ja ympärille kietoutuu useita eri kertomuksia, joiden sisällä on uusia kertomuksia. Utelias lukija on helppo eksyttää mielenkiintoisille sivupoluille.

Fisk og kultur -lehteä toimittava islantilainen Valdimar on pyhittänyt elämänsä tutkimukselle, jonka mukaan kalansyönti on yhteydessä pohjoisen ihmisrodun kukoistukseen ja erinomaisuuteen. Valdimarin elämäntyö kauhistuttaa voimakkailla rotuopillisilla viittauksilla. Valdimarin meriseikkailu alkaa, kun hän pääsee kutsuvieraaksi rahtilaiva M/S Elisabeth Jung-Olsenille. Hän päivittelee lihasta koostuvaa menyytä, ja yrittää joka väliin hivuttaa saarnaa kalansyönnin erinomaisista vaikutuksista. Hän pitää miehistölle luennon aiheesta ja saakin sinnikkyytensä ansiosta laivakokin valmistamaan kala-aterioita.

Ulkopuolisena vieraana Valdimar on tarkkanäköinen mutta hieman epäluuloinen ja analyyttisyydessään huvittavakin tutkailija, joka seuraa vierestä laivahenkilöstön keskinäisiä suhteita ja päivittelee joka väliin ”vai sillä lailla”. Monet asiat tuntuvat olevan hieman liikaa hänen kotitalouskoulun käyneen ihmisen ymmärrykselleen.

Rahtilaivan jokailtainen rituaali epäilyttää aluksi Valdimaria, joka arvostaa korrektia käytöstä: Kummallinen, mutta kiehtova perämies Kaineus tarinoi iltaisin rahtilaivan miehistölle, joka kuuntelee lumoutuneena kertomuksia edeltäjistään. Kaineus asettaa puunpalan korvalleen ja alkaa lastun vaikutuksen alaisena kertoa merihenkisiä tarinoita argonauttien elämästä aluksella nimeltä Argo.

Lastun avulla myyttisistä kertomuksista paljastuu inhimillinen kertojanääni ja muinaiset tarinat heräävät eloon. Tunnelma vangitsee merimiessolmun otteella, kun maaginen linkki yhdistää eri aikojen merenkävijät toisiinsa. Myöhemmin selviääkin, miksi Kaineus kertoo vanhoja tarinoita minämuodossa.

Kalasaarnaajan rooli jää vähitellen pois, kun Valdimar alkaa ymmärtää elämän syvempiä lainalaisuuksia. Aikakaudet sekoittuvat toisiinsa, historiasta ja nykyisyydestä tulee suhteellisia käsitteitä.

Kuun valossa M/S Elisabeth Jung-Olsen miehistöineen näyttäytyy toisenlaisena kuin päivällä; moderni aika muuttuu antiikkiseksi, kun laiva vedetään kelloavaimesta toiseen aikakauteen. Merimatkan jälkeen Valdimar palaa kotiin muodonmuutoksen kokeneena. Ympäristö ja muut ihmiset leskirouva Lauritzen mukaan lukien näyttäytyvät uudessa valossa, ja Valdimar toteaakin: ”miksi matkustaa, jos siitä ei viisastu”.

”Halu on aina läsnä”

Argon lastun meriseikkailuissa on käytetty lähteenä niin modernin merikarhun matkakertomuksia kuin antiikin argonauttien legendoja. Sen minkä Ovidius kertoi ajanlaskumme alun aikoihin, kertoo nyt Sjón omalla tavallaan. Sjón yhdistelee rohkeasti eri aikakausien tarinoita saumattomasti toisiinsa ja lisäilee hiukan omiaan, kuten kunnon tarinankertojan kuuluukin.

Argon lastun lopussa kerrotaan, että se pohjautuu muiden muassa Euripideen Medeiaan ja Hypsipyleen sekä Ovidiuksen Muodonmuutoksiin. Lähteenä on myös Matthías Ϸórðarson frá Móumin Kotimaassa ja ulkomailla sekä Kalan kulutus ja kulttuuri. Kaksi osiota on nimetty Hrafn Valdimarssonin muistelmien Purjehdin mertani ja Yhä purjehdin mertani mukaan.

Perämies Kaineuksen tarinoissa tulee vastaan jos jonkinlaisia antiikin sankareita ja islantilaisten kansantarujen hahmoja tai nykyaikaisia merimiesheppuja. Niin tai näin, merillä ”halu on aina läsnä”.

Argonautit rantautuvat Lemnoksen saarelle, jossa on epäilyttävän autiota. Kuningatar Hypsipyleen saarella ei miehiä näy. Mustasukkainen Afrodite on langettanut Lemnoksen naisten ylle kirouksen, joka saa miehet karttamaan heitä. Sjonin kertomuksessa Afroditelle tapahtuu kömpelö ajatusvirhe ja kirous haihtuu pois, sillä ”käykin ilmi, että kostolahjaa suunnitellessaan ahkera rakkauden ja salamyhkäisyyden jumalatar oli unohtanut, että pitkä matkalla olo tekee kaikista naisista merimiehen silmissä samanarvoisia”.

Seksuaalisuus on läsnä primitiivisenä voimana ja myyttien kautta, ihmisluonto ja luonnonvoimat ovat samaa ainesta. Kaineuksen hallussa oleva lastu, Argon lastu, on peräisin muinaisten argonauttien laivan puhuvasta keulapuusta, jolla on jumalilta saatu kyky luotsata alusta merten myllerryksessä. Argon lastu pitää sisällään muodonmuutoksen voiman. Lastulla on myös muita kuin tarinankerronnan ominaisuuksia, se herättää kantajassaan eroottiset voimat. Tämän tulee huomaamaan myös vanhaherra Valdimar.

”Niin laiva heittelehti merellä keinuttaen miehistöään, ja sen nousut ja laskut matkalla pitkin hedelmättömän meren myrskyisiä väyliä muistuttivat Afroditeen lanteita tämän tasapainoillessa aallokossa simpukankuorella.

Niin, sellainen oli rakastajaa janoava syke, joka oli asettunut argonauttien roteviin vartaloihin purjehduksen aikana, sellainen oli tahti, joka ohjasi liikkeitämme, kun vihdoinkin saimme kuivaa maata jalkojemme alle purjehduksen jälkeen.”

Myyttiset hahmot, muodonmuutokset, halu ja huumori ovat läsnä myös Sjón aiemmissa romaaneissa Sinun silmäsi näkivät minut sekä Skugga-Baldur, joista ensimmäisessä arkkienkeli Gabriel kamppailee maallisten himojensa kanssa.

Vanhat jumalat aikamatkalla

Kirjailijan jälkisanoissa Sjón mainitsee Heinrich Heinen kirjoituksen ”Jumalat maanpaossa” ja viittaa Charles Baudelairen kirjoituksiin jumalien läsnäolosta ihmisten maailmassa. Hän puhuu ihmisten ja jumalten ajasta, Khronoksesta ja Khairosta, joiden pohjalta ovat syntyneet Argon lastun henkilöt Valdimar ja muotoaan muuttava Kaineus. Argon lastussa kulkee kaksi päällekkäistä tarinaa, jotka yhdistyvät toisiinsa samaksi todellisuudeksi ja silloin kuljetaankin ”porteista, jotka erottavat näkyvän maailman näkymättömästä”.

Uusinta uutta tavoittelevassa ajassa on vaarana kadottaa menneisyyden tuoma ulottuvuus. Sjónin kiinnostus ei kuitenkaan ole suuntautunut ainoastaan muinaisiin aikoihin, vaan romaanissa on myös purevaa yhteiskuntakritiikkiä, tai ehkä paremminkin hänen kerrontansa avaa silmät sille, että nykyaikainen ihminen ei ehkä ylenkatsoessaan menneisyyttä ole oppinut vielä kovinkaan paljon. Historian tapahtumat ovat käynnissä nykyäänkin, vain eri asuissa.

Sjón kommentoi kristinuskon vaikutuksia vanhojen jumalien kohtaloon. Mieleen tulee esimerkiksi monet Neitsyt Marian pyhätöt, jotka ovat ennen kuuluneet muinaisille jumalattarille. Sjón houkuttelee antiikkisia jumalia näyttäytymään myös meidän ajassamme ja mainitsee samalla 1800-luvulta peräisin olevan huhun, jonka mukaan itse Afrodite on nähty Pariisin ilotaloissa erotiikan asialla. Jumalaista on se, kuinka kauan todelliset tarinat säilyvät.

Sjónin tarinoissa aikakäsitys on enemmänkin syklinen kuin lineaarinen, samat henkien taistelut ja kolmiodraamat toistuvat, oli vuosiluku mikä tahansa. Vanhanaikaisesti voi käydä niin nykyajan ihmisille kuin muinaisille taruolennoillekin. Suurten kertomusten aika ei pelottelusta huolimatta ole ohi, ikuiset tarinat täytyy vain nähdä, niitä on kaikkialla. Sjón osaa nähdä asioiden ytimiin.