Antigone

Antigone-tragedian perustarina on yksinkertainen. Teeban uusi kuningas Kreon kieltää kuolemanrangaistuksen uhalla prinssi Polyneikeen hautaamisen, sillä Polyneikes oli hyökännyt Teebaa vastaan. Antigone uhmaa kieltoa, sillä Polyneikes on sentään hänen veljensä. Kreonille Polyneikeen hautaaminen on uhmakkuutta, uutta kuningasta vastaan kohdistuvaa kapinointia joka täytyy tukahduttaa kovin ottein heti alkuunsa. Hän tuomitsee Antigonelle erityisen julman rangaistuksen, hautaamisen elävältä.

Yksinkertaiseen perustarinaan liittyy kuitenkin monia sivujuonia, ja näytelmän juoni osoittautuu kiehtovan monitulkintaiseksi. Tämä ei tarkoita, että näytelmä olisi vaikea seurata, ei missään tapauksessa. Sofokleen ilmaisu on selkeää ja juonen seuraaminen helppoa.

Monitulkintaisuus on näytelmän hahmoissa, siinä miten voimme luonnehtia näytelmän henkilöitä. On mahdollista ajatella, että Antigone on täysin syytön ja viaton siihen, mitä hän joutuu kokemaan. Toisaalta voidaan kuitenkin ajatella, että hän ei ehkä sittenkään ole täysin hyveellinen hahmo joka toimii kaikissa tilanteissa oikein, sillä hän ei käyttäydy niin kuin kunniallisen ja hyveellisen naisen kuuluisi Sofokleen ajan Ateenassa käyttäytyä: hän kohtelee rumasti sisartaan Ismeneä ja käyttäytyy koppavasti kuningas Kreonia kohtaan.

Silti hän toimii jalosti haudatessaan veljensä. Katsoja on hänen puolellaan. Samoin näytelmän teebalaiset, jotka vastustavat kuolemanrangaistusta. Antigone ei missään tapauksessa ole lattea hahmo, ja se kai hänessä kiehtoo.

Oidipuksen tytär

Antigonen tarina liittyy osana laajempaa kertomuskokonaisuutta. Hänen isänsä on kuningas Oidipus, joka jätti Teeban sen jälkeen kun kävi ilmi, että Oidipus oli tappanut isänsä ja nainut äitinsä. Kaupungin hallitseminen jätettiin Oidipuksen kahdelle pojalle, Eteokleelle ja Polyneikeelle. Sovittiin, että nämä olisivat kuninkaita vuorovuosin ja että Eteokles hallitsisi ensin. Mutta kun vuosi oli kulunut, Eteokles ei halunnut luopua vallasta. Tämän seurauksena Polyneikes kokosi sotajoukon ja hyökkäsi Teebaan. Taistelussa kuolivat molemmat veljekset – tämä on aiheena Aiskhyloksen tragediassa Seitsemän Teebaa vastaan.

Poikien kuoltua kuninkaaksi nousi Kreon, joka on Antigonen setä. Tarkemmin ottaen hän oli Oidipuksen äidin Iokasten veli. Hän oli ollut Teeban kuninkaana jo kahdesti aiemmin: silloin, kun Oidipuksen isä, kuningas Laios, oli murhattu, ja silloin, kun kuningas Oidipus luopui vallasta.

Kreon oli aikoinaan julistanut, että se, joka tappaisi Sfinksin, saisi Troijan hallittavakseen sekä kuningatar Iokasten puolisokseen. Kreon on jonkinlainen Oidipuksen varjo. Hänellä on vaimo Eurydike (joka ei ole sama henkilö kuin Orfeuksen puoliso Eurydike) sekä poika Haimon.

Haimon on kihloissa Antigonen kanssa, ja Haimonin hahmon ansiosta tragediaan sisältyy myös murheellinen rakkaustarina, joka on rinnastettavissa Romeon ja Julian tarinaan (tai Pyramoksen ja Thisben tarinaan). Rakastetut saavat toisensa kuolemassa tavalla, joka varmasti kiehtoi romantiikan aikakautta: rakastavaisille hautajaiset ovat häät ja hautakammio on häähuone.

Hyvän ja pahan eturistiriita

Vaikka kreikkalaisessa mytologiassa on personifikaatio lähestulkoon kaikille elämän ilmiöille, pahan personifikaatiota ei sieltä löydy. Kreikkalaisessa jumalistossa ei ole paholaisen hahmoa eikä absoluuttisen hyvän ja absoluuttisen pahan taistelua. Pikemminkin kyse on erilaisten voimien keskinäisistä eturistiriidoista sekä kaaoksesta ja harmoniasta, jotka eri aikoina on käsitetty eri tavoin. Kreikkalaisessa mytologiassa on se viisaus, että siellä ei ole hyviksiä ja pahiksia.

Uudella ajalla Kreonin ja Antigonen välillä on nähty konflikti, jossa Kreon edustaa valtiota, yhteisöä tai virallisuutta ja Antigone edustaa yksilöä, kotia tai suvun ja ystävien muodostamaa ihmisen yksityistä elämänpiiriä. Kreonin näkökulmasta kieltojen rikkominen merkitsee yhteiskuntajärjestyksen horjuttamista.

Kun vallanpitäjä tajuaa tietäjän puhuneen totta, on liian myöhäistä.

Kreon ei ole paha. Hänen toimintansa Antigonessa on perusteltavissa. Hän on hallitsija jonka tehtävä on ylläpitää järjestystä. Näytelmän alkupuolella hän esittelee valtaan nousseen johtajan tavoin arvojaan, ja hän puhuu hienosti rahan valtaa ja lahjontaa vastaan. Hän haluaa nostaa rehellisyyden, viisauden ja muut sellaiset hyveet arvoonsa. Voidaan huomata, että Kreon vain haluaa kaoottisten aikojen jälkeen palauttaa kaupunkiin järjestyksen, jossa ihanteena ovat suorat, yksinkertaiset ja rehelliset perusarvot. Ja tämä on oikeastaan se perussyy joka johtaa katastrofiin.

Tietäjä Teiresias on vanha tietäjä, joka on sokea mutta joka näkee tulevaisuuteen. Linnut kertovat hänelle, miltä maailma näyttää jumalten näkökulmasta. Hän esiintyy monissa Teebaan sijoittuvissa tragedioissa ja niissä yleensä toistuu sama kuvio: Teiresias varoittaa vallanpitäjää, joka ei näe tilannetta oikein, ja vallanpitäjä väheksyy tietäjää jota hän pitää vain rahanahneena narrina (ja tietäjässä kyllä on jotain samaa kuin shakespearelaisessa narrissa). Ja kun vallanpitäjä tajuaa tietäjän puhuneen totta, on liian myöhäistä.

Silmille hyppivä nainen

Kreikan sana filia ei tragedioissa tarkoita vain ystävyys- ja sukulaisuussuhdetta eikä se ole ensisijaisesti emotionaalinen side vaan myös muodollinen suhde, johon kuuluvat tietyt oikeudet ja velvollisuudet. Lyhyesti sanottuna se on käytöskoodi. Kansalaisten yleisen oikeustajun mukaan Antigone voidaan nähdä hyveellisenä siksi, että hän hautaa veljensä kuten kuuluu. Toisaalta Sofokleen kuvaamassa kreikkalaisessa yhteiskunnassa kunnon nainen tottelee miestä.

Perusarvoihin kuuluu sekin, että miesten pitää olla miehiä ja naisten naisia. Antigone on nainen, joka hyppii Kreonin silmille sekä naisena että alamaisena. Kreonin mielestä Antigone uhmaa yhteiskuntajärjestystä, Antigonen näkökulmasta Kreon uhmaa jumalallista oikeudenmukaisuutta. Teiresias näyttää edustavan kantaa, että filia on kuitenkin tärkeämpi kuin valtaan perustuva yhteiskuntajärjestys, että parempi on sallia filiaan perustuvan toiminnan rikkoa lakia kuin tukahduttaa se.

Antigonelle filia on tekoja.

Kysymys voidaan viedä vielä yleisemmälle tasolle: jos johtaja käskee toimimaan moraalisesti väärin, niin kuuluuko silloin totella käskyä vai olla tottelematta? Antigonen ja hänen sisarensa Ismenen väliset keskusteluissa käy ilmi, että Antigone ei voisi antaa itselleen anteeksi jos hän jättäisi hautaamatta veljensä. Se on ehkä hulluutta, hän toteaa, mutta hän mieluummin kuolee kuin kärsii syyllisyydestä. Ismene taas on päättänyt totella vallanpitäjää ja kärsiä, mutta hän hyväksyy Antigonen teon ja kannattaa hautaamista.

Antigonelle filia on tekoja. Hän sanoo Ismenelle, että tämän filia on vain sanoja eikä hän sen vuoksi voi tuntea sisartaan kohtaan filiaa. Tavallaan Antigone toimii järjettömästi, tai ainakin ehdottomasti: sanoo irti sisaruutensa koska tämä ei toteuta sisaren velvollisuuksia kyllin paljon. Se, kumpi on oikeassa, vai onko kumpikaan, jätetään katsojan päätettäväksi (sikäli jos tämä haluaa päättää jotain).

Filia-kysymys koskettaa myös Kreonia suhteessa hänen poikaansa Haimoniin. Jos näytelmässä on naisasiaa, on siinä myös miesasiaa. Kreon siis kieltää Haimonilta avioliiton Antigonen kanssa. Näytelmän puolivälissä käydään Kreonin ja Haimonin välillä dialogi, jossa keskustelevat yhtä aikaa sekä isä ja poika että kuningas ja kapinallinen. Kreon ei sano suoraan, mutta hän on selvästikin huolissaan siitä, onko heidän välinen filia-suhde vielä voimassa (esim. 634) vai onko hänen ainoa hengissä oleva poikansa kääntymässä isäänsä vastaan.

Kun Haimon sanoo, että Antigonen kuolemaa seuraa toinen kuolema (751), Kreon luulee, että Haimon uhkaa kostaa teon isälleen, vaikka Haimon kaiketi ajattelee itsemurhaa. Kreonille filia on tärkeä arvo. Ilmeisestikin hän peruuttaa Antigonelle antamansa tuomion juuri siksi että hän lopulta tajuaa että Antigoneen teon motiivi ei ole uhmakkuus vaan velvollisuudentunto, filian toteutumista käytännössä.

Filosofien suosikkinäytelmä

Tragediaan kuuluvat oleellisena osana kuoron esittämät laulut (toisin kuin Aristoteles Runousopissaan antaa ymmärtää, tämä kun korostaa toiminnan, juonen, merkitystä eikä näytä juurikaan antavan arvoa lyyrisille osuuksille, joissa toiminta tavallaan pysähtyy). Antigone-tragediaan on siunaantunut useita kiehtovia kuorolauluja, siis ainakin tekstiensä osalta (säveliä ei ole säilynyt).

Yksi maailmankirjallisuuden helmiä on niin sanottu ensimmäinen stasimon (333-83), jossa puhutaan siitä, että ihminen on kyllä tehnyt kaikenlaisia hienoja keksintöjä, osaa purjehtia, viljellä maata sekä metsästää ja kalastaa, osaa suojautua kylmältä ja parantaa tauteja, rakentaa kaupunkeja ja säätää lakeja, mutta hyvän ja pahan ongelmaa hän ei ole pystynyt ratkaisemaan. Laulun alussa on vielä sanaleikki, jota on vaikea kääntää. Siinä sanotaan, että ihminen on deinos – sana ei tarkoita vain ihmeellistä vaan myös älykästä ja hirveää. Kun ajattelee näytelmää, voi todeta että siinä näytetään kuinka ihminen on deinos sanan kaikissa merkityksissä.

Uudella ajalla Sofokleen Antigone on ollut tavattoman suosittu. Sitä on esitetty paljon, sen pohjalta on tehty lukuisia oopperoita ja suosittuja näytelmiä, ja monet merkittävät filosofit ovat kirjoittaneet siitä. Kaiken lisäksi se on hyvä näytelmä.

Antiikin tekstien suomentaminen on hyvin haasteellista muun muassa siksi, että monien keskeisten käsitteiden kääntäminen suoraan on mahdotonta (kuten edellä mainitut filia ja deinos). Kääntäjällä on edessään monta tietä, ja viisainta lienee valita se, mikä tuntuu omimmalta.

Kirsti Simonsuuri on kääntänyt tekstin ilman kommervenkkeja, ja mielestäni se toimii hyvin. Ankarasti ottaen kyseessä ei ole runomittainen käännös, mutta se tapailee mittaa, ja välillä joukosta löytyy runomitallisesti puhtaitakin säkeitä. Ratkaisu toimii erinomaisesti. Samaan tapaan Rilke kirjoitti Duinon elegiat. Mitta ei hallitse mutta rytmittää. Suomennoksessa on myös rivinumerointi, mikä on hieno juttu, koska kirjallisuudessa tämä on vakiintunut systeemi.

Olisin toivonut kirjaan muutamia tekstiselityksiä, esimerkiksi Jälkisanoihin. Nyt jää lukijan varaan, jaksaako hän ottaa selvää tekstissä mainituista mytologisista hahmoista. Kysymys, miksi Antigone rinnastaa itsensä Niobehen (”Tantaloksen tytär” 825), olisi pohtimisen arvoinen asia.

Jälkisanat esittelee myös näytelmän aatehistoriallista vaikutusta, joka on niin huomattava, että lyhyt katsaus muuttuisi helposti pintaraapaisuksi ja raskaaksi nimiluetteloksi. Siksi on ymmärrettävää, että Simonsuuri keskittyy vain muutamaan.

Filosofisessa keskustelussa Antigone on ollut jatkuvasti esillä yli kaksisataa vuotta, eikä laantumista näy. Jotain siitä on ollut havaittavissa Suomessakin, sillä suomeksi on ilmestynyt Hölderlinin teos Huomautuksia Sofokleen kääntämisestä (suomentanut ja toimittanut Esa Kirkkopelto, Loki 2001), joka sisältää myös Lacoue-Labarthen Antigonea sivuavan artikkelin.

Kaiken kaikkiaan on hienoa, että Antigone on ilmestynyt toisen kerran suomeksi (ensimmäinen käännös on Elina Vaaran vuodelta 1966). Antigonen kaltaisista klassikoista pitäisi ilmestyä suomennos vähintään joka kymmenes vuosi, mutta tämäkin on hyvä – varsinkin jos ajattelee, ettei Aias-tragediasta ole saatavilla suomennosta lainkaan, ja se sentään oli Lönnrotilla Kalevalan Kullervo-episodin esikuvana.