Trakhiin neidot. Aias. Filoktetes. Elektra

Sankarit elävät tavallaan. Kun he haavoittuvat, heidän tuskansa ovat hirvittäviä. Kun he kuolevat, se ei jää keneltäkään huomaamatta. Vihassaan sankarit ovat leppymättömiä, ja he vihaavat usein. Sankarit, vaimot, tyttäret ja äidit ovat enemmän kuin ihmisiä: he ovat näyttelijöitä.

Ateenalaisen tragediankirjoittajan Sofokleen (n. 497–406 eaa.) elinvuosissa ei ole painovirhettä: yhdeksänkymmentä vuotta, ja niihin osuu ensimmäinen puolisko jälkimaailman Kreikan klassiseksi ajaksi kutsumasta epookista. Yhdessä vanhemman Aiskhyloksen (n. 525–456 eaa.) ja hieman nuoremman Euripideen (n. 480–406 eaa.) kanssa Sofokles tuotti sen, mitä me pidämme kreikkalaisen draaman kukoistuksena.

Kreikkalaiset hakkasivat metsät, mutta antoivat ihmissuhdeviidakon kasvaa.

Sofokleen oma uudistus oli kolmannen näyttelijän tuominen näyttämölle – aiemmin näyttelijöitä oli kuoron lisäksi vain kaksi. Uudistus on vertauskuvallinen: kreikkalaiset hakkasivat metsät, mutta antoivat ihmissuhdeviidakon kasvaa. Siinä mielessä länsimainen historia tosiaan periytyy antiikin Ateenasta – ja siinä, että tragedian näyttelijät olivat naamiokasvoisia miehiä.

Sofokles lienee kirjoittanut noin sata näytelmää. Kokonaisina niistä on säilynyt seitsemän. Antigone, Kuningas Oidipus ja Oidipus Kolonoksessa ovat olleet vanhastaan suomeksi luettavissa, vasta nyt tulee neljän muun vuoro. Asialla on, niin oletan, paras asiantuntemus: Kreikan kirjallisuuden dosentti Tua Korhonen (Traakhiin neitojen ja Filokteteen suomennos), suomentaja Tommi Nuopponen (Aias) ja kreikkalaisen teatterin tutkija Vesa Vahtikari (Elektra). Asiantuntemus näkyy jäljessä: uusi Sofokles on huolellisesti nootitettu ja varustettu taustoittavin essein, kartoin ja ääntämisohjein (lue ja ylläty!).

Friedrich von Schlegelin (1772–1829) mukaan Sofokleen näytelmien täydellisyys ja kauneus paljastaa meille Perikleen (495–429 eaa.) johtaman Ateenan kukoistuksen. Mutta miltä tuntuvat Sofokleen näytelmät nykysuomeksi nyky-Suomessa?

Kielen kirkkaus ja syvät varjot

Otto Manninen loi Homeros-käännöksiään varten uutta suomea: komeaa, mutta ei erityisen lukijaystävällistä. Pentti Saarikosken arkistavat mukaelmat ja proosallinen Odysseus eivät lakkaa kiehtomasta. Sekä Manninen että Saarikoski loivat ehtymätöntä kirjallisuutta.

Sofokleen suomentajat liikkuvat välimaastossa. Nykyajan standardien mukaan käännös on vapaamittainen. Kieli on tehokasta, ytimekästä, ekonomista – tekstin voisi kuvitella sellaisenaan näyttämölle, mikä lienee onnistuneen näytelmäkäännöksen vaikeasti saavutettava edellytys. Ennen kaikkea suomennos tuntuu luotettavalta; on vaikea kuvitella että Korhonen ja kumppanit panisivat sekaan omiaan tai ottaisivat liikaa vapauksia.

Olen lukenut kaksi ja puoli tuhatta vuotta vanhaa tekstiä enimmäkseen nautinnokseni ja välillä ihmetellen ja ihaillen. Suomennos toimii ennen kaikkea tekstin rakenteen tasolla, mutta seassa virtaa myös peilikirkkaita lauseita. Joki kosii Deianeiraa ”lähdeveden vuot pulppuillen sen syvävarjoisesta parrasta” (s. 35). Lähteen kirkkaus ja varjojen syvyys tulevat kuvanneeksi myös Sofokleen kielen.

Herakles puhuttelee Kreikan kansaa (näytelmän yleisöä): ”teidän vuoksenne puhdistin meriä ja metsiä hirviöistä” (s. 84). Kun Aias herää hulluudestaan, hän kauhistuu itseään ja tekemiään tekoja: ”Hän heittäytyi kuolleiden / lampaiden sekaan, jäi istumaan ruhojen viereen / ja raastoi ja kynsi pitkää tukkaansa kaksin käsin” (s. 134).

Olen lukenut kaksi ja puoli tuhatta vuotta vanhaa tekstiä enimmäkseen nautinnokseni ja välillä ihmetellen ja ihaillen.

Jotkin kohdat kuulostavat korvissani alavireisiltä. Kenties runoilija olisi kääntänyt toisin? Neoptelemos, Akhilleuksen poika, luennoi saaren erakolle Filokteteelle ”moraali rapistuu” (s. 234) ja heti kohta ”kärsimyksenne näyttivät viittaavan” (s. 259). Herakleen airut sanoo: ”en ole liiemmälti tehnyt mitään tiedusteluja” (s. 50), ja hänen taloutensa lastenhoitaja: ”lahja on aiheuttanut meille ei niinkään vähäisiä onnettomuuksia” (s. 77). Miksi he puhuvat kuin kehyskunnan sosiaalijohtaja?

Onko tahallista vai tahatonta huumoria se mitä Herakles lausuu vaimonsa kuolemasta: ”No voihan! Itsemurha. Minunhan se olisi pitänyt hänet murhata” (s. 90)?

Pakko ja mahdollisuus

Meille Sofokles edustaa muinaisuutta, ja sitä hänen tragediansa edustivat jo aikalaisille. Hän ei kirjoita kaupunkivaltionsa elämästä – tai kirjoittaa siitä vain kierrättämällä sen menneisyyden, myyttien ja mytologian kautta. Troijan sota riehuu, ja näytelmien henkilöt elävät kuin pysyväksi muuttuneessa sotilasleirissä. Heidän mielensä on sen mukainen: ”Poika pitää heti opettaa kuten varsa oman isänsä / raaoille tavoille! Pitää koulia luonne samaksi”, sanoo Aias (s. 147).

Elämä ja sen lait ovat ankaria, syyn ja seurauksen ketju pitkä ja rikkomaton. Niin kuin teatteria ohjaavat teatterin säännöt, ohjaa tekoja välttämättömyys. Orestes sanoo: ”Kuoleman täytyy olla rangaistuksena kaikille, / jotka haluavat toimia lakien ulkopuolella” (s. 397). Ihmiset ovat ”vain kuvajaisia tai haipuvia varjoja” (s. 127), eivätkä jumalat muuta hyväksy. Pahinta on hybris. ”Ennustajan mukaan liian suuriksi kasvaneet, / hyödyttömät miehet lankeavat jumalten antamiin / raskaisiin vastoinkäymisiin” (s. 155).

Troijan sota riehuu, ja näytelmien henkilöt elävät kuin pysyväksi muuttuneessa sotilasleirissä.

Mutta näyttämölle hiipii myös neljäs näyttelijä, epäilys. Filoktetes sanoo: ”Mitä siitä pitää ajatella – miten sen voi hyväksyä – / että jos tutkimme jumalten tekoja, niin havaitsemme, / että jumalat ovatkin ilkeitä?” (s. 234). Olisiko toisenlainen moraali, toisenlainen maailma mahdollinen? ”Voi teitä: tuhon partaalla ei pidä olla liian jyrkkä”, opastaa Neoptelemos (s. 290), ja kun tällaiset ajatukset lausutaan, ollaan jo matkalla myyteistä historiaan, ehdottomuudesta sopimiseen, näyttämöltä maailmaan.

Pelkistä ”rivimiehistä” koostuva sotilaskuoro laulaa: ”Olisi sietänyt alkujaan hävitä [- – -] sen miehen, joka meille opetti / kammottavien aseiden käytön [- – -] Hän tuhosi ihmiskunnan” (s. 178). Rohkea tulkinta olisi kuulla tässä Sofokleen oma ääni, maltillisempi tulkinta on kuulla siinä kirjallisuuden ääni.

Ajan arvoitus

Sofoklesta lukiessa tulee ymmärtäneeksi sen, mitä Nietzsche (1844–1900) kirjoittaa Wagnerin tapauksessa (1888): ”Antiikin draama oli kiinnostunut suurista pateettisista kohtauksista – siinä ei ollut sijaa toiminnalle (toiminnan paikka oli ennen alkua tai kohtauksen takana)” (suom. Risto Korkea-aho). Sofokleella kaikki on heti käsillä: odotetaan uutisia kaukomailta, ja ne kuullaan. Poikaa odotetaan palaavaksi kotiin, ja katso, tässä hän on. Käsitys ajasta ja sen kulumisesta on ratkaisevasti erilainen kuin meillä. Ei tekemistä, vaan tapahtumista, sanoo Nietzsche.

Päättäjät, lukekaa Sofoklesta, ja muistakaa mikä uhkaa liian suuriksi kasvaneita miehiä ja naisia…

”Suurin hallitsija on oikea ajoitus”, kuuluu Oresteen elämän- ja näyttämöohje. (s. 318). Kreikkalaisten kairoksella, oikealla hetkellä, on sotaisa etymologinen lähtökohtansa: oikea hetki, jolloin nuoli on ammuttava jännitetystä jousesta. Seurauksena on yhden voitto ja toisen häviö, kunnes toinen jännittää jousensa ja kokee oikean hetken. Tämän väkivallan kierteen Sofokleen tragediat vastaansanomattomasti dokumentoivat. On toinenkin etymologia: kairos on hetki, jolloin kangaspuissa sukkula syöstään vireen poikki. Tämä kehitykseen, jatkuvuuteen ja rauhaan viittaava ajatus antanee toivoa: jälleen myyttien ehdottomuudesta kurkotetaan kreikkalaisuuden toiseen puoleen: filosofiaan, tieteeseen, politiikkaan. Kurkotetaan apolloniseen – ja ”länteen”, jos pystymme vielä käyttämään käsitettä ”länsi”. Ennen kaikkea: jos kykenemme antamaan ”lännelle” vielä jonkin positiivisen sisällön…

Traagista on myös se, että Korhosen, Nuopposen ja Vahtikarin hieno ja oppineisuutta monin tavoin juhlistava suomennos julkaistaan hetkellä, jolloin Helsingin yliopiston klassisen arkeologian aineeseen ja sitä kautta koko antiikin kulttuurin opetukseen ja tutkimukseen kohdistuu vakavia uhkia. Päättäjät, lukekaa Sofoklesta, ja muistakaa mikä uhkaa liian suuriksi kasvaneita miehiä ja naisia…