Unta kymmenen yötä tarjoaa japanilaiselta klassikolta kaksi tiheää lastukokoelmaa sekä perusteelliset suomentajan jälkisanat.

Klassikkokirjailijat ovat siitä miellyttäviä, että jos heidän teoksiaan pystyy lukemaan suhteellisen vähäisin ennakko-odotuksin ja jättää ennakkoperehtymisenkin maltilliseksi, mieli alkaa väkisinkin paitsi rakennella konteksteja ja lokeroja teokselle myös värkätä ihan muuta. Moni vanhan ja hyväksi todetun kirjan suomennos tuntuu nykysilmin lajihybridiltä, väliinputoajalta, outolinnulta. Asialta, jolle ei ole selvää paikkaa kauppiaan hyllyssä tai kriitikon kirjanpidossa. 

Hyvä niin. Kirjallisuus ei ole ensisijaisesti kirjateollisuutta, ja kauppiaan pitäisi olla lukijan palveluksessa eikä toisin päin. Kirjailijan puolestaan ei täydy olla lukijan palveluksessa. Meidän pitää osata nöyrtyä sen verran. Anna mitä annat, minä koetan kiinnostua, yritän ymmärtää.

Kirjailijan ei täydy olla lukijan palveluksessa.

Sōseki Natsumen kohdalla se on helppoa. Mahahaavaan suhteellisen nuorena kuollut Natsume (1867–1916, alkuperäiseltä nimeltään Kinnosuke Natsume) kirjoitti modernia proosaa aikana ennen modernismia. Hänen julkaisualustanaan olivat sanoma- ja aikakauslehdet, mutta mitta ei tuottanut puristavaa yksiulotteisuutta vaan vapauttavan rajauksen. Vaikka monien muidenkin kirjailijoiden klassikkoromaaneja julkaistiin aikoinaan jatkokertomuksina lehdissä, niiden laveutta Natsumen tarinoissa ei ole eikä ollut tarkoituskaan. Hän kirjoitti tiiviisti ja tiheästi. Klapiproosan tasamittaisten kirveeniskujen sijaan Natsume suostui vähän maalailemaankin. Tekstit hengittävät, huokoisissa hetkissä on hienovaraista huumoria.

Natsumen tausta on mielenkiintoinen. Hän ehti syntyä Edossa vuonna 1867, mutta jo vuotta myöhemmin kaupungin nimi muuttui Tokioksi. Siitä tuli maan uusi pääkaupunki, kun keisarivalta palautettiin. Japani alkoi modernisoida ja länsimaistaa yhteiskuntaansa ulkoisten paineiden vuoksi. Muutosprosessi heijastui myös taiteiden kehitykseen. 

Natsume löysi paikkansa ensin englannin kielen ja kirjallisuuden opettajana eri puolilla Japania, sitten stipendiaattina Lontoossa. Se ei kuitenkaan tuntunut riittävän, vaan ”kulkukoirana keskellä susilaumaa” (s. 156) itseään pitänyt Natsume teki runoja pöytälaatikkoon ja haaveili enemmästä. 

Ensimmäisen julkaistun tarinansa hän kirjoitti vuonna 1903, ja hiljalleen tarinoita alkoi syntyä eri lehtiin monipuolisesti. Käänne uralla tapahtui vuonna 1907, jolloin Natsume lopetti opettajan työnsä yliopistolla ja solmi sopimuksen Asahi Shimbun -sanomalehden kanssa. Hän työskenteli lehden kirjallisuuskriitikkona, mutta kirjoitti sinne itse fiktiota.

Natsumen kirjallinen ura oli käytännössä noin kymmenen vuoden mittainen, mutta sitäkin tuotteliaampi ja painavampi. Tulevina vuosina hän kirjoitti Asahi Shimbuniin koko lailla vuosittain jatkoromaanin. Lehdelle tehdyistä suosituista teoksista vain Kokoro on aiemmin suomennettu (Tammi 1985). Sen käänsi Kai Nieminen, nyt asialla on Japaniin erikoistunut väitöskirjatutkija Aleksi Järvelä. 

Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia on siis ensimmäinen suomennos Natsumelta lähes neljäänkymmeneen vuoteen. Se sopii laatunsa tasaisen tasokkaana pitäneeseen Baabel-sarjaan erinomaisesti. Kirja koostuu kahdesta lyhyestä tarinakokoelmasta, Unta kymmenen yötä ja Kevätvalon tarinoita. Niiden kertomukset ilmestyivät alun perin vuosina 1908–10.

Tuohon aikaan unet kiinnostivat yleisöä lähes yhtä paljon kuin ajatus yläilmoihin kohoamisesta eri välineillä.

Kirjan ensimmäinen osa koostuu unitarinoista, jotka ilmestyivät Asahi Shimbunissa heinä–elokuussa 1908. Tuohon aikaan unet kiinnostivat yleisöä lähes yhtä paljon kuin ajatus yläilmoihin kohoamisesta eri välineillä. Unitarinoissa ei Freudin painolasti tunnu eikä nonsense-kirjallinen absurdi juhli, mutta silti päällimmäisenä on tunne, että mitä vain voi käydä. 

”Seitsemäs yö” esimerkiksi kuvaa suorastaan eksistentialistista unta suuren laivan kyydissä:

En tiennyt milloin jalkani saisivat koskettaa maata. En edes tiennyt minne olin matkalla. Tiesin varmaksi vain tämän loputtoman aaltojen halkomisen ja mustan savun puskemisen. Aallot olivat valtavan suuria. Meri näytti ehtymättömältä sineltä, aina välillä purppuraksi muuttuen. Ainoastaan laivan ympärys kuohui alati vitivalkoisena. Olin niin tavattoman yksinäinen. (s. 29.)

Niitä täydentävät Kevätvalon tarinat, jotka kuvaavat enemmänkin arjen havaintoja ja sattumuksia, toki hiotun kirjallisessa muodossa. Tyyli ei eroa radikaalisti unikuvista. ”Mona Lisan” hän aloittaa näin:

Sunnuntaisin Ibuka tapasi kietoa kaulaansa huivin ja lähteä kädet kimonon hihoihin sullottuna käyskentelemään vanhan tavaran kaupoissa. Hän valitsi aina kaikkein surkeimman kaupan, sellaisen, jossa oli ainoastaan edellisen sukupolven tarpeettomana poisheittämää romua, jota hän sitten pyöritteli käsissään, kenties tämä, mutta entäpä tuo. (s. 97.)

Aleksi Järvelä kertoo tasokkaissa jälkisanoissaan, että Unta kymmenen yötä ”jää usein Sōsekin runsaan tuotannon suurteosten varjoon, mutta puolustaa paikkaansa pienenä suurena teoksena. Unta kymmenen yötä on kaikin tavoin omalaatuinen teos. Sille ei löydy suoraa ennakkotapausta, mallia, josta se ammentaa.” (s. 160.)

Toisaalta nopeita välähdyksiä, toisaalta piinaavia houreita.

Nyt suomennetun kokonaisuuden kertomukset ovat kahdentyyppisiä: toisaalta nopeita välähdyksiä, toisaalta piinaavia pieniä houreita. Romaanin laveuden sijaan Natsume tavoitteli lastujen (Järvelän mukaan japaniksi shōhin, ei todellakaan romaani eikä aivan novellikaan vaan pikkuteksti, s. 151) hetkellisyyttä ja väliaikaisuutta. Joukossa on sekä omakohtaisen oloisia kuvauksia että selkeämmin fiktiivisiä tarinoita. Järvelän mukaan monet nyanssit eivät käänny suomalaiselle lukijalle: juuriltaan oli revitty yksilön lisäksi koko Japani, kokivat monet. 

Natsume ei ole suomalaisten kärkipoliitikkojen peräänkuuluttama unilukkari, jumalanpalveluksiin nukahtaneiden herättelijä. En näe Natsumen palvelevan Jumalaa enkä käyttävän kovia otteita herättämiseen. Hän ei mielestäni halua niinkään havahduttaa elämään brechtiläisessä vieraannutushengessä kuin upottaa elämänunen silmäkkeisiin. Tyylilaji ei ole ärhäkkä vaan miltei meditatiivisen rauhoittava. Ei kaikkia myrskyn silmässä ahdista, vaan olo voi olla suhteellisen tyyni. Tässä olemme, keskellä muutosta, ja joskus kaikki muuttuu vuorostaan joksikin toiseksi. 

 

Dela artikeln:

 

Ville Hänninen

Kirjoittaja on kriitikko ja kirjailija, jonka uusin teos on Sarjakuvan paikka. Nykysarjakuva suomalaisen taiteen kentällä (Kutikuti ry 2024).