Siistimättömiä mietelmiä

Puolalainen Stanisław Jerzy Lec (1909–1966) ei suostunut määrittelemään itseään: ”Kirjoitanko aforismeja, epigrammeja, lyriikkaa vai satiiria? En mitään niistä; kirjoitan itseäni, pidän kirjaa itsestäni.” Ei minullakaan siis ole oikeutta määritellä häntä. Tuntuu oikeastaan vääryydeltä arvottaa aforismeja. Saako ajatuksia arvostella, saako asettaa oivallukset ja johtopäätökset paremmuusjärjestykseen ja tuomita, mitkä ajatukset ovat hyviä ja mitkä eivät?

Aforismikokoelma Siistimättömiä mietelmiä on laajin suomenkielinen Lec-julkaisu tähän asti. Lec on piikikäs, ironinen ja tarkkanäköinen. Pessimistinen ja jyrkkä, kyllä, mutta myös hauska. Hän toteaa: ”Kun ajattelen vakavissani, näen maailman kaikessa huvittavuudessaan.” Mustan huumorin sävyttämät aforismit saavat kysymään samaa kuin islantilaisen Hugleikur Dagssonin karmeat sarjakuvat. Mille kaikelle saa nauraa?

Lec vastaa: kaikelle, luultavasti myös naurulle itselleen. Nauru pakottaa näkemään. Lec on itseironian kuningas, eivätkä satiirikotkaan säästy hänen piikeiltään. Yhteiskunta ja sen epäkohdat nousevat aforismien aiheista näkyvimmiksi, mutta syvimpänä teemana hehkuu ihmisen julmuus. Lec oli ammatiltaan lakimies, mutta lain ja oikeusjärjestelmän tuntemus vain vähensi hänen luottamustaan oikeuden toteutumiseen: ”Jo pykälän merkki on kidutusvälineen näköinen.” Uskontoakin Lec pilkkaa samoin kuin sanoja ja kaikkea sitä, mitä niillä yritetään peittää.

Pelottomasti loppuun asti mietityt ajatukset ovat tunnusomaista Leciä. Hänen kirpeät mietelmänsä osoittavat, että ajatteleminen on uskaltamista, tulenarkojen ajatusketjujen saattaminen loppuun asti paitsi mielenkiintoista myös rohkeaa. On tutkittava tarkkaan niitä kivijalkoja, joiden päällä oma ajattelu lepää. Imperatiivi on keskeinen: kriittisyys on velvollisuus, sillä ajattelun rohkeus on elintärkeää yksilön ja hänen maailmankuvansa ja itsearvostuksensa kannalta.

Ajatteluun Lec luottaa: ”Me vaadimme kahdeksantuntista ajattelupäivää.” Ajatteluun, kirjoittamiseen, ajatusten julki tuomiseen. Lec ei silti olisi Lec, jos hän ei irvailisi ajattelunkin kustannuksella: ”Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.”

Toki Lec oli rohkea myös yhteiskunnallisessa mielessä. Piilotetusti tai avoimesti poliittiset mietelmät ja vastarintaliikkeissä vaikuttaminen veivät häneltä vallanpitäjien myötämielisyyden ja toivat tilalle toisinajattelijan vaikean elämän. Lec eli maailmansodan ja joutui keskitysleirille, josta hän pääsi pakenemaan kovalla hinnalla – surmaamalla teloittajansa. Millaiset arvet tämä kaikki jätti? ”Miten harjoittaa muistia niin että oppii unohtamaan?” Lecin elämänvaiheet eivät jätä ihmettelemään, mistä kielteisen elämänkatsomuksen perusta ehkä löytyy.

Lahjoja lukijalle

Lec sanoo vähässä paljon. Mietelmiä ei voi tiivistää, sillä niihin kiteytyy tiiviyden käsite puhtaimmillaan. Kieli on korutonta ja yksinkertaista, ajatukset lyhyitä ja karsittuja. Vaikka Lec pitääkin ihmistä turmeltuneena, hän arvostaa lukijaansa eikä selitä itseään pilalle. Lukija saa lahjan, joka on hetkellisen tyrmistyneisyyden jälkeinen oivaltamisen tahaton ilo – ilo, vaikka oivallus olisikin karmea.

Lecin aforismit koostuvat järjestään kahdesta ajatuksesta, jotka näennäisesti kumoavat toisensa: ”Kavahtakaa aiheita joista ette pääse eroon.” Lec osoittaa, että ristiriita ei ole yksiselitteinen käsite; vastakohdat voivat olla olemassa yhtä aikaa. Tai ehkä hän ei pyrikään osoittamaan ristiriitojen näennäisyyttä; ehkä hänen suurin tavoitteensa on antaa lukijan huomata, miten irrationaalinen maailma on ja miten vaikeita itse olemme.

Jotkut ristiriidat ovat kieleen rakennettuja. Kielelliset, käsitteelliset ristiriidat ovat looginen seuraus kielen kuvaaman todellisuuden tosiasiallisesta ristiriitaisuudesta. Ihme: paradoksaalinen maailma ei olekaan kokonaan vailla logiikkaa.

Jokainen kieli taipuu aforismeiksi omalla tavallaan. Mitä ytimekkäämpiä aforismit ovat, sitä suuremmaksi kasvavat kielen vaatimukset. Siksi Lecin suomentajan – tai oikeammin suomentajien – tehtävä on ollut haastava. Siistimättömiä mietelmiä on kolmen suomentajan yhteistyö. Kokoelman ensimmäinen osa koostuu Ville Revon ja Tuomas Anhavan aikaisemmin julkaistuista suomennoksista. Toisen osan on kääntänyt Veikko Suvanto, joka on kirjoittanut myös kokoelman kiinnostavan esipuheen.

Aforismit ovat kokoelmassa suurimmaksi osaksi kronologisessa järjestyksessä. Temaattiset kokonaisuudet saattaisivat toimia paremmin lukijan kannalta. Tällöin yksittäiset aforismit vertautuisivat tehokkaammin toisiin, samaa aihepiiriä käsitteleviin mietelmiin. Vaikkapa totuutta ja valhetta analysoivat mietteet löytäisi mielellään läheltä toisiaan.

Siistimättömiä mietelmiä ei kannata lukea yhdeltä istumalta, hedelmällisempää on nauttia niitä vähän kerrallaan. Muuten pessimismi ottaa voimille. Lecin sanat ovat kirpeää lääkettä, jota liikaa juotuaan alkaa voida pahoin. Painavat ajatukset vaativat ympärilleen hiljaisuutta, aforismit pääsevät oikeuksiinsa, kun niiden väliin jättää tilaa lukijan omille ajatuksille. Tästä tilasta Lec itsekin kirjoittaa: ”Sanatko käyvät tarpeettomiksi? Mihin sitten sijoitetaan se mikä on rivien välissä?”