Läpi yön

Norjalaisen Stig Sæterbakkenin (1966–2012) viimeiseksi jääneen teoksen suomentaminen on kulttuuriteko – vaikka toisenlaisessa maailmassa se ehkä olisi itsestäänselvyys. Norjalaisia kirjailijoita on viime vuosina käännetty ihan lupaavasti – Karl Ove Knausgårdilta, Per Pettersonilta, Linn Ullmannilta ja tänä vuonna pitkän tauon jälkeen myös Dag Soltstadilta on julkaistu erinomaisia teoksia. Sæterbakkenin vahva, ehdoton ääni on tervetullut lisä tähän seuraan. Kääntäjä Aki Räsänen selviää hänen polveilevista virkkeistään enimmäkseen kunnialla, vaikka ”kukintavalmiin puun” (s. 65) kaltaisia ilmauksia olisi voinutkin etäännyttää alkukielestä.

Aikanaan 18-vuotiaana runoilijana Oslon underground-musiikkiskenestä ponnistanut Stig Sæterbakken jätti jälkeensä mittavan tuotannon romaaneja, esseitä, kritiikkejä sekä käännöksiä ruotsista ja slovakkista. Hän profiloitui eksistentiaalisen kriisin kirjailijana, joka etenkin esseissään kuvasi elämän umpikujia ja groteskia yksinäisyyttä hyvin henkilökohtaisesti. Itsemurhan tehnyt kirjailija oli eläessään monen kiistan keskellä puolustaessaan ”moraalitonta kirjallisuutta”, joka pitää lähtökohtanaan ajatusta pahuuden inhimillisyydestä. Kuoleman jälkeen hänen elämänsä ja teoksensa vaikuttavat kietoutuneen toivottomasti yhteen, niin kuin usein käy. Etenkin postuumisti julkaistun Läpi yön -teoksen vastaanottoa kirjailijan kuolema on leimannut.

Sæterbakken on kirjailijana tavanomaista valmiimpi ylittämään kulttuurin määrittämiä rajoja ja kysymään tärkeitä, epäkorrektejakin kysymyksiä.

Sæterbakken toimi Norsk Litteraturfestival -nimisen kirjallisuusfestivaalin taiteellisena johtajana vuodesta 2006 vuoteen 2009. Hän kutsui festivaalille esiintymään holokaustin kieltäjänä tunnetun David Irvingin, mikä sai lukuisat kirjailijat ja organisaatiot boikotoimaan tapahtumaa ja festivaalin johdon perumaan kutsun. Syntynyt kohu johti lopulta Sæterbakkenin eroon. Hän kategorisoi boikotoijat ”helvetin pelkureiksi”, minkä voi nähdä kuvastavan paitsi kyseenalaista arvostelukykyä, myös erästä positiivista piirrettä hänen elämäntyössään: Sæterbakken on kirjailijana tavanomaista valmiimpi ylittämään kulttuurin määrittämiä rajoja ja kysymään tärkeitä, epäkorrektejakin kysymyksiä. Absurdin kielellistäjänä hän sijoittuu lähelle Thomas Bernhardin, Samuel Beckettin ja Knut Hamsunin rehellistä mestariluokkaa. Ennen kaikkea hän on vahvojen intensiteettien luoja, jonka teokset usein ovat rakenteellisesti epätasaisia.

Hammaslääkärin pako

Läpi yön kuvaa hammaslääkäri Karl Meyerin kujanjuoksua pois tutusta elämänpiiristä. Laukaiseva tekijä alussa on tragedia: Meyerin teini-ikäinen poika Ole-Jacob on kuollut ajettuaan humalassa isänsä autolla päin rekkaa. Kirjan ensimmäinen puolisko kuvaa Meyerin elämää tähän pisteeseen asti erilaisten takaumien kautta. Hän tapaa vaimonsa Evan kiinalaisessa ravintolassa, ja näkee heti tulevan elämänsä sisällön edessään, lapsiperheen arjen petettyine lupauksineen, vaikeuksineen ja voittoineen: ”eräänä päivänä voisimme todeta, että olimme vahvempia kuin koskaan, että sen jälkeen kun olimme altistuneet tällaisille koettelemuksille ja selvinneet niistä ehjin nahoin, ei voisi tapahtua enää mitään, mitä emme kestäisi.” (s. 33)

Karlin perhe-elämä ei todellisuudessa osoittaudu näin kestävätekoiseksi. Häntä vaivaa epämääräinen kaipuu kohti jännitystä ja uusia alkuja, halu kadota näkyvistä ja ilmestyä uutena ihmisenä. Hän tapaa juhlissa nuoren opiskelijan nimeltä Mona, jolla on hammaslääkäripelko ja jolle soittamista hän alkaa pohtia ”[k]uin viattomana leikkinä, vaarattomana päiväunena”. (s. 53) Mona käy Karlin vastaanotolla, ja askel askeleelta heille kehittyy suhde. Eva huomaa Karlin poissaolevuuden, ja Karl tunnustaa heti kaiken yhtenä ryöppynä. Pian porvarillinen kahden lapsen  isä asuu yksin pienessä asunnossa ja tapailee viisitoista vuotta nuorempaa naista, jonka ystäviin ei pysty lainkaan samaistumaan.

Elo Monan kanssa ei niin yllättäen osoittautuu pettymykseksi, ja Sæterbakken kuvaa hienosti ikäeron läpi nähdyn nuoruuden tavoitteettoman laiskuuden: ”Nyt hän istui siinä, jalka toisen päällä, ja tuijotti valoisaan kesäiltaan. Heilutti kättään viuhkana kasvojensa edessä. Veti sormet kuin kamman hiusten läpi. Raapi itseään vatsasta. (…) Aivan kuin hän olisi ollut itsekseen, sellainen kuin hän oli yksin.” (s. 99) Karl palaa kotiin, jossa kaikki on helvettiä: Eva ja Ole-Jakob eivät puhu hänelle, ja jälkimmäinen vetäytyy ennen kuolemaansa yhä enemmän kuoreensa. Karl ei koskaan saa hairahdustaan anteeksi.

Tämän melko tavanomaisen asetelman pohjalta Sæterbakken kehittelee psykologisen syväsukelluksen, jossa Karl hylkää elämänsä Norjassa ja lähtee matkalle kummallisten hahmojen täyttämään Eurooppaan vain kahden lapsensa numerot tallella puhelimessaan: (oletettavasti) hengissä olevan Stinan ja menehtyneen Ole-Jakobin. Sæterbakken hylkää realismin viimeistään romaaninsa toisella puoliskolla, ja samalla teos vapautuu asetelmansa (perhetragedia) kahleista. Paradoksaalista on, että tämä vapaus tarkoittaa lopullista umpikujaa romaanihenkilö Karl Meyerin kannalta. Hänen kirjailijaystävänsä on kertonut myyttisestä talosta Slovakian maaseudulla, jonne pääsee maksamalla rahaa tietyille henkilöille ja jossa kohtaa elämänsä pahimmat pelot. Eräät ”väittivät käyneensä talossa ja tulleensa ulos kevein mielin, parantuneina kaikesta, mikä oli painanut heitä, hilpeinä ja iloisina (…) Toiset (…) olivat palanneet kasvot rumina ja vääristyneinä, niin että heidän läheisilläänkin oli vaikeuksia tunnistaa heitä.” (s. 17) Tämän talon löytämisestä tulee Karlin elämän ainoa päämäärä, tosin hän matkustaa sinne saksalaisen ”joulukaupungin” Redenburgin keinotekoisen piparkakkuidyllin kautta.

Katse olennaiseen

Romaania olisi helppo arvostella perinteisillä mittapuilla epäuskottavaksi ja sen sivuhenkilöitä ohuiksi. Feministinen kriitikko voisi nähdä naiset ohuina ja stereotyyppisinä, näkyvinä ainoastaan kimppuna ominaisuuksia suhteessa kaiken nielevään kertoja Karl Meyeriin. Tällainen kritiikki menee kuitenkin ohi maalin, sillä Sæterbakken ei kirjoita aihelähtöisesti eikä pyri kertojanäänellään objektiivisuuden illuusioon. Koska hän on rajannut aiheensa tarkoin ja karsii ylimääräistä matkan varrella loppuun asti, katse kohdistuu tarkasti itse ytimeen, ihmismieleen. Kun Karl joulukaupungissa ryntää sillalle pelastamaan heittäytyvää naista, käykin ilmi, että nainen oli vain valokuvaamassa, ja Karl onnistuu samalla pudottamaan hänen kameransa. Absurdin kohtauksen jälkeen heille on kehittyä suhde, mutta Karl jättää jälleen kaiken taakseen. Romaani kertoo yhteyden luomisen vaikeudesta ja kommunikaation mahdottomuudesta, ja saa lukijansa ymmärtämään Karl Meyerin itsekkäältä vaikuttavaa käytöstä edes hieman. Tämä voi kuulostaa vähältä, mutta on enemmän kuin yleensä uskallan hyviltäkään romaaneilta vaatia.

Sæterbakken ei kirjoita aihelähtöisesti eikä pyri kertojanäänellään objektiivisuuden illuusioon.

Slovakian talo ei lopulta ole mikään kummituslinna tai yliluonnollinen ympäristö, tai jos onkin, niin se on toissijaista. Kohtaukset, joissa Karl vaeltaa talon pimenevissä, ränsistyneissä huoneissa ovat kirjan vahvimpia, eikä niiden vetovoimaa ole kovin helppo selittää. Romaanin traagiset tapahtumat ja väärät valinnat saavat ikään kuin konkreettisen hahmon täynnä kadonneen elämän jälkiä olevassa tilassa. Suurinta kauhua on juuri arkipäiväinen, banaali tila, jossa kaikki nimet ja merkit ovat vaihdettavissa, kuka tahansa voi korvata kenet tahansa: ”Talossa ei ollut tapahtunut mitään kauheaa, oli vain suunnattoman suuri määrä yksinkertaisia, inhimillisiä askareita, loputon sarja edesmenneitä päivittäisiä tapahtumia.” (s. 240)

Jatkuvasti ahtaammaksi käyvässä tilassa solipsismi tulee täydelliseksi, eikä lukijalla enää ole muuta kuin romaanihenkilö Karl Meyer, vaikka kirjan alussa oli vielä aivan johdonmukainen maailma ja tarina. Lopulta tämä ahdas paikka, ihmisen eristetty tajunta, joka lopussa vielä kerran täyttyy kieroilla fantasioilla perhe-elämän onnesta, on tietyn asenteen johdonmukainen lopputulos. Jos luulet olevasi muista erillinen, saat itsellesi hyvin ahtaan maailman: ”Mieleni on vapaa, voin itse valita millainen maailmani on. Mutta siinä onkin kaikki. Se jää minuun. Kaikki jää minuun. Maailma on minussa. Se elää ja kuolee minun mukanani. Aivan kuin se elää ja kuolee muissa ilman, että minussa oleva ja muissa oleva yhdistyisivät toisiinsa.” (s. 244)