Hiljaista vettä

Runoteos tarkastelee verkkovihaa sen kohteen näkökulmasta. Käsin kirjoitettu ja lumella häivytetty teksti asettuu kontrastiksi verkkovihan reaktiivisuudelle ja saa pohtimaan kirjoittamiseen liittyvää vastuuta.

Taiteilija ja tutkija Susi Nousiaisen toinen runoteos Hiljaista vettä on tarvepainatettu kustanne ja erittäin kiinnostava ja omaperäinen lisä suomalaiseen nykyrunouteen. Teos on syntynyt taiteelliseksi jatkeeksi osana tutkimushanketta Aktivismi taiteen ja tieteenteon välineenä: ’’tutkivismia” vaikuttavasta vastapuheesta suomalaisessa verkkoyhteisössä. Teos käsittelee hankkeen lailla verkkovihan ilmiötä ja sen vastustamisen keinoja. Nousiaisen esikoisrunoteos Muovikauris (2021) lähestyi myösyhteiskunnallista aihetta, transmaskuliinia kokemusta suhteessa yhteiskunnallisiin normeihin. Nousiainen sanoittaa yhteiskunnallisia paineita ja diskursseja runoudessaan eikä vierasta tutkimuksellisen aineiston koplaamista runouden metodiseen avoimuuteen. 

Aihelähtöinen Hiljaista vettä käsittelee verkkovihaa sen uhrin näkökulmasta. Puhunta vaikuttaa henkilökohtaiselta, ja siihen risteää oletettavasti tutkimusaineistosta peräisin olevia toteamuksia ja tiivistyksiä. Verkkoviha on itsessään kiinnostava lähtökohta runoteokselle, sillä verkossa tapahtuva vihapuhe koostuu puheakteista, joiden esittäjä kätkeytyy. Verkkoviha ja vihapuhe ovat ehkä käsitteellisesti hieman eri asioita, mutta luentani ottaa tukea vihapuheen tarkastelusta, jolloin vihapuhe näyttäytyy verkkovihan kattokäsitteenä. Molemmissa ilmiöissä vihan affekti kohdistuu ihmiseen, jota vihan uhri ei henkilökohtaisesti tunne. Vihapuhe kohdistuu tavanmukaisesti vähemmistöihin ja toiseutettuihin, jolloin viha ei kohdistu heihin yksilöinä vaan ennen muuta kulttuurisiin mielikuviin heistä. Vihapuhe lujittaa ja vahvistaa näitä negatiivisia mielikuvia. Voisin ja haluaisin kuvitella, että runous voi keinojensa avulla erottaa mielikuvan affektista ja tarkastella molempia erillisinä, jolloin esimerkiksi vähemmistön kokemusta voidaan sanoittaa myönteisemmin ja vapaammin, vailla alistamisen epäsymmetrioita. Nousiainen tuntuu tietävän, miten tämä eronteko tehdään, vähintään teoksen oman logiikan sisällä. Hiljaista vettä peräänkuuluttaa vihan kohteen tunteiden merkityksellisyyttä, ja sillä on siten eettinen ja humaani päämäärä. Usein vihapuhekeskustelussa painottuu pohdinta vihapuheen syistä, jolloin sen kohteen näkökulma jää vähemmälle huomiolle. 

Ruman tunteen liike 

Vaikka teos purkaakin – myöhemmin mainitsemillani tavoilla – vihapuheen kokemuksellisuutta, vihapuheen toimintalogiikkoja on tarpeen tarkastella, jos haluaa ymmärtää teoksen poetiikkaa ja sen poeettisia päämääriä syvemmin. Tutkimuskirjallisuutta vihapuheesta löytyy kosolti, mutta tekstini rajaamisen nimissä viittaan lähinnä Sara Ahmedin teokseen Tunteiden kulttuuripolitiikka (2004, suom. Elina Halttunen-Riikonen 2018) ja Sianne Ngain teokseen Ugly Feelings (2005).  

Ngai kirjoittaa niin kutsutuista dysforisista affekteista, jotka ovat hänen mukaansa psyykkinen polttoaine, jolla kapitalistinen yhteiskunta toimii. Ngai tiivistää Paolo Virnon ajatteluun viitaten, että negatiivisista affekteista on tullut funktionaalisia, sillä yhteiskunta on sisäistänyt ne osaksi aineenvaihduntaansa ja tekee niistä jopa työvoimaa järjestävän voiman tekemällä työläisistä ahdistuneita, kyynisiä ja keskittymiskyvyttömiä. Tällainen dysforia on omiaan tuottamaan osattomuutta, jota tunnetusti on vihapuheen taustalla. Kun ajattelee vihan yhteiskunnallista käyttökelpoisuutta ja sen sulautuneisuutta osaksi yhteiskunnallista aineenvaihduntaa, viha yhtäältä normalisoi itsensä ja toisaalta samentaa omat perusteensa – sen vaikutus sen sijaan ei samennu. Toisin sanoen verkkovihan ambivalenssi yhdistyy sen vastaansanomattomaan iskuvoimaan: viha saavuttaa kohteensa heti ja välittömästi, mutta vihan alkuperä jää piiloon, jolloin viha ei ole missään ja se on kaikkialla.  

Ngai kuvaa, miten ’’rumat tunteet” ovat semanttisesti negatiivisia sikäli, että ne on kyllästetty yhteiskunnallisesti stigmatisoivilla merkityksillä, ja samaan aikaan nämä tunteet ovat syntaktisesti negatiivisia, sillä ne jäsentyvät torjumisen ja hyljeksinnän liikkeeksi sen sijaan, että ne toisivat asioita toistensa lähelle. Tällainen taisteluhaluinen tunnejoukko ohjautuu kielellisiin tekoihin, joita eivät perustele merkitykset eivätkä liioin arvot. Sen sijaan tunteet ohjautuvat ’’välttämisen, poissulkemisen ja kieltämisen toimintaan’’ (suomennos omani). Vihapuheen affektit hajottavat arvoperustalle rakentunutta yhteiskuntaa sisältä käsin.   

Feministifilosofi Sara Ahmed kirjoittaa samansukuisesti tunteiden liikkuvuudesta tunnetussa teoksessaan Tunteiden kulttuuripolitiikka. Erityisen kohdalliseksi nousee teoksen inhoa käsittelevä osio, jossa Ahmed kuvaa, miten objektit tulevat merkityksellisiksi inhoreaktioissa, eivät vain vastustaessaan ’’minua’’ vaan myös yhdistyessään toisiin objekteihin. Sana kontakti liittyy etymologiansa tasolla sanaan kontingenssi, joka ehdottaa satunnaisuutta, ehdollista riippuvuutta. Inhottavaa objektia siis inhotaan, koska sillä on yhteyksiä toisiin. 

Viha yhtäältä normalisoi itsensä ja toisaalta samentaa omat perusteensa.

Tahmaisesta virtaavaan 

Kuten Ngai ja Ahmed kirjoittavat, yhteiskunnallinen affekti ei siis synny asioiden olemuksesta käsin vaan asioiden välisessä liikkeessä ja kontaktissa. Ahmed omistaa osion kirjassaan tahmaisuuden käsitteelle. Tahmaisuus ei ole lähtökohtaisesti negatiivinen piirre, vaan se voi sekä liittää asioita toisiinsa että tarrata ne yhteen. Nousiainen onnistuu näyttämään erinomaisen toimivin keinoin, millä tavalla jokin pysyväksi mielletty alkaa kerryttää tahmaisuutta ympärilleen, kun ympäristö kertyy siihen kosketuksina. Teoksen keskivaiheilla oleva runo kuvaa kiveä, jonka pinnalle kertyy ensin levää, sitten limaa, kunnes limainen peite alkaa houkuttaa luokseen muita eliöitä: ”Limaiseen kiventurkkiin tarttuu satunnainen ohikulkija, / asettuu taloksi ja pesii, / alkaa elellä tässä. // Ohi kulkee toinen, ottaa kiinni ensimmäisen, syö, / ui toisaalle.”Lopuksi liman ympärille on kehittynyt kuhisevaa moneutta, kun ’’[p]arvi ahvenia viivähtää kiven leväpinnalla yhä useammin.” Luonnossa myös liikkumattomat objektit, kuten kivet, voivat kosketuksen myötä muuttua osaksi dynaamista virtausta, jolloin niiden olemukseen liittyy muita merkityksiä. Se on noille objekteille suotu lohdullinen muuttuvuus. Lisäksi se, mikä milloinkin mielletään tahmaiseksi tai epämiellyttäväksi, vaihtelee. Uimari saattaa kammota levän peittämää kiveä, mutta veden eliöille limainen kivi on osa niiden elämää ja elollisuutta. 

Luontorunouden näkökulmat ja keinot vaikuttavat olevan Hiljaisen veden tapa saada merkityksiä liikkeelle ja levähtää vihapuheen hillittömästä hälystä. Luontorunojen kohdalla myös oikean sivun katoava teksti merkityksellistyy avarasti. Esimerkiksi äsken mainitsemani kiviruno on häivytetty melkein kokonaan aukeaman oikealla sivulla. Katoaminen ei tarkoita luontorunojen kohdalla semanttista väkivaltaa tai subjektiivista mykkyyttä, vaan se näyttäytyy osana luonnollista kiertoa. Luontorunoissa myös olentojen ja asioiden kehkeytyvä luonne tulee esiin vapaasti ja pakottomasti. Luontoa kuvataan reflektiivisesti ja suoraan, verbijohteisesti, jatkuvuutta korostaen: ”Rannassa kallion yli lehahtaa aalto, // toinen, // joka kolmas yltää terävien lokosten ylitse ja täyttää ne uudelleen. // Vanhaa vettä roiskahtaa yli kallion kuopan eikä jää kiikkiin, / aalto valuu toisaalle, ehkä matkan varrelle.” Verkkovihaa sanoittavat runot ovat hellittämättömän ahdistuksen otteessa, kun taas luontorunoissa kokemus avautuu, runon puhunta kevenee. Runojen rekisterit vaihtelevat tiheään ja yllätyksellisesti. Lukijan eteen voi tulla milloin normatiivisen yhteiskunnan verbaalista väkivaltaa (’’Sinun kehosi on minulle liikaa. / Sinun kehosi on meille liikaa. / Sinä olet liikaa.”), milloin taas hellivää luontorunoa: ’’Keskikesää seisovaa aurinkoa vasten / on hyvä painautua kukkimaan”. Lukemisen täytyy siis ailahdella näiden välillä, kannatella teoksen kauheutta sen kauneuden rinnalla, koettaa olla torjumatta yhtä kielirekisteriä toisen eduksi.  

Toisinaan tuntuu, että teos ehdottaa teknologian tuottamalle ahdistukselle melko yksioikoista ratkaisua, irtikytkentää takaisin luontoon. Se on kuitenkin ratkaisuna niin kiistattoman tosi, että sen voi lukijana hyväksyä – kukapa ei haluaisi takaisin luontoon. Toisaalta esimerkiksi Legacy Russellin muotouttama säkenöivä glitchfeminismi ehdottaa verkkoympäristöön elastista liikkuvuutta ja itsemääräämisen vapautta, joka saa verkossa liikkuvan subjektin uusiutumaan. Tällaista liikkuvuutta Nousiainen ei vaikuta ottavan huomioon, mikä on toisaalta merkki teoksen hyvin tarkasta rajauksesta. 

Hiljaista vettä ei siis ole glitchfeminismin tavoin kiinni internetin leikkisässä potentiaalissa, sen sijaan sen potentiaali on tilallisuudessa. Teos nimittäin pyrkii avaamaan tukoksia ja tuomaan merkityksiin lisää liikkuvuutta katsomalla näyttöpäätteeltä ulos ja asettamalla verkkovihan kohteen ruumiin osaksi luonnon kehkeytyvää kiertoa. Pakenemisen tarpeella on syynsä, sillä toiston tukkima ja negatiivisten merkitysten tahmauttama ruumis saa keinon sanoittaa kokemuksensa toisella tavalla. Sanoittaminen on muokkaamista, liittymistä eloisampiin kielellisiin talouksiin, sillä kuten Ahmed kirjoittaa ’’[…] inhon taloudet muokkaavat myös ruumiita. Kun toisen ruumis muuttuu inhon kohteeksi, ruumiista tulee tahmainen. Näistä ruumiista tulee ’tukoksia’ inhon talouteen: ne hidastavat objektien välistä liikettä tai estävät sen kokonaan, kun toiset objektit ja merkit liimaantuvat niihin.” (s. 121.)  

Nousiaisen runoissa kielellinen liike näkyy tiheänä verbien käyttönä: ”Tummat varret valuvat mutkia pitkin ylös mudasta, // veden läpi, yhä ylemmäs, / ylös veden ja ilman välisen / pinnan läpi, / puhjetakseen valon luo.” Samassa runossa uudelleen toistuva puhjeta-verbi kuitenkin vaikuttaa jo tahattomalta sanatoistolta, ja verbien funktio tuntuu hämärältä: tarkoitan sanoa, että verbit eivät erityisesti tee asioita runossa, ne eivät saa tukipistettä, eivät muuta, muunna, käännä asioita uusiin asentoihin, menevät vain. Runon lopussa hehkutellaan levittää-, availee- ja laajentaa-verbeillä, jotka saavat tunnelman tuntumaan jo varsin kohottuneelta, mutta runon vire jää kovin epätarkaksi. Lukijalle runojen kielikuvat tuntuvat keskinäisesti yhdenmukaisilta, mutta toisaalta monelta osin hieman kuluneilta ja odotuksenmukaisilta. Runoissa ”sanat osuvat kuin kivet” ja jää on ”talven ihoa”, jolloin yleisvaikutelma on miellyttävä, mutta omaäänisempi havainto jää odottamaan itseään. Luontorunoissa on toki monelta osin aseistariisuvaa pehmeyttä ja harkittua painovoiman tuntua. Ehkäpä niiden tarkoitus onkin ensi sijassa hoivata ja lohduttaa. 

Runojen rekisterit vaihtelevat tiheään ja yllätyksellisesti.

Käsin kirjoitettu ja kadotettu 

Viimeisenä keskityn ehkä tärkeimpään ja ilmeisimpään ominaisuuteen, eli Hiljaisen veden materiaalisuuteen. Teoksen kaikki runot ovat käsin kirjoitettuja ja skannattuja, mikä on tekijän mukaan tapa liittää analogiset kirjoittamisen keinot digitaalista ympäristöä käsittelevään aiheeseen. Käsin kirjoitetut runot vaikuttavat lukukokemukseen eri tavoin. Käsialan rouheus ja sen temmonvaihdokset tuovat kaikki lisämerkityksiä runojen sisältöön. Käsin kirjoitetun runon lukeminen on hitaampaa ja luo vaikutelman henkilökohtaisuudesta ja intiimiydestä. Toinen teoksen lukutapaan vaikuttavista menetelmistä on poisto. Runojen esittämistapa on yhdenmukainen: vasemmalla sivullaruno esitetään kokonaan ja seuraavalla sivulla sama runo on häivytetty, tekijän mukaan sulattamalla lunta kirjainten päälle. Suhmuuntuneet runot ovat kevyesti tuhoutuneita, haihtuneita, kokonaan häipyneitä tai häivytettyjä. Poistorunouden menetelmä toimii teoksen eduksi: lukemisen kokemus hidastuu poistettujen runojenkohdalla entisestään, ja lukeminen muuttuu kirjainmerkkien tulkinnasta tahrojen tulkinnaksi.  

Tulen ajatelleeksi, voisivatko läikitetyt sivut olla jonkinlainen tapa muistaa myös kirjoituksen sopimuksenvaraisuus, eritoten sen tähden, että läikyttämisen teko kohdistuu Hiljaisen veden runoissa aina edelliseen runoon. Kun luen tahriintumattoman runon ja sen jälkeen sen lumella käsitellyn version, pohdin kieleen tallentuneen aineksen sattumanvaraisuutta, ja sitä, miten myös antiikin kirjallisuudesta osa on jäänyt paljolti vain historiallisten sattumien oikusta jälkipolville talteen. Voiko kirjallisuus muistaa sopimuksenvaraisuutensa, dokumentaarisuutensa – ja hyötyä tästä muistista? Kaikella kertaalleen kirjoitetulla on todistusvoimansa ja -taakkansa, mahdollisuutensa jäädä muistiin tai iäksi hävitä. Juuri tämän vuoksi kirjoittamiseen sisältyy vastuu kirjoitetusta. Vihapuhe ei volyyminsa ja käyttöyhteytensä vuoksi jää talteen, vaan katoaa alustaltaan melkein heti, kun se on saanut muodon. Tämä logiikka perustaa mahdollisuuden tietynlaiselle kielelliselle vastarinnalle: jos vihapuhe kirjoitettaisiin käsin ja sitten poistettaisiin, muuttuisiko sen kokemuksellisuus jollain tavalla, ja olisiko sitä mahdollista käsitellä kirkasjärkisemmin? Nousiainen tutkii tätä ehdotusta kauttaaltaan ihailtavan kärsivällisesti ja sitoutuneesti. Teosten hyytävimpien osuuksien lukeminen on toisin sanoen kiinnostavaa, koska se tekee niistä niin harkitulla tavalla tosia, antaa niille keston. Syntyy ketju, jossa sameana vaeltavat merkitykset ovatkin moneen kertaan tallennettuja ja moninkertaisesti enemmän olemassa kuin ne olisivat verkossa. 

Tähän nähden teoksen viimeiset runot tekevät vakuuttavan loppukietaisun, kun aukeaman oikeanpuolimmaisen runon sijaan vesimetodin kohteeksi päätyykin vasemmanpuolimmainen. Aukeaman oikealla puolella oleva runo on äkkiä eri runo kuin edellisellä sivulla, ja se esitetään suhmutta. Lukijan odotus metodin vääjäämättömyydestä kumoutuu. Tämä tuntuisi melkein ehdottavan, että vihapuheen uhri saa vähän hengähtääkin maailmassa. Kolme viimeistä runoa ovat tahrattomia, vesi ja kuu vaeltavat runojen läpi ja valelevat niitä.  

Kirja onnistuu tekemään tietynlaisen vastarinnan teon jo pelkän materiaalisuutensa keinoin, mikä on itsessään vaikuttavaa. Sen runot avaavat tukoksia ja ohjaavat toiston tahmauttamia merkityksiä suuntiin, joissa on enemmän liikkumatilaa ja avoimuutta. Runouden poliittinen todistusvoima on jo sen tähden vireä ja teoksen tekemiseen käytetty huolellisuus näkyy sen tarkassa rajauksessa. 

 *

Kirjallisuus 

Sara Ahmed: Tunteiden kulttuuripolitiikka. Suom. Elina Halttunen-Riikonen. Eurooppalaisen filosofian seura ry 2018. 

Sianne Ngai: Ugly Feelings. Harvard University Press 2005.