Turkoosi vyöhyke – Tutkielma yksinäisyyden väriopista

Susinukke Kosolan neljäs runoteos ja Tanssiva karhu -ehdokas Turkoosi vyöhyke kuvaa ystävyyttä yhteiskunnan reuna-alueilla. Edeltäjänsä Variston tapaan se pohtii myöhäiskapitalismin kaikille elämänalueille luikertelevaa logiikkaa ja seuraa sopeutumattomien yksilöiden turhaa pyrkimystä pitää kiinni riippumattomuudestaan markkinoiden sanellessa. Laura Kärkäs ja Roosa Pohjalainen uppoutuvat yhdessä ihmissuhteiden sanallistamattomia alueita tutkivaan teokseen.

Roosa Pohjalainen:

On kiinnostavaa, kuinka erilaisin keinoin Susinukke Kosolan Turkoosi vyöhyke (2021) ja sitä edeltänyt Varisto (2018) lähestyvät yhteisiä teemojaan. Variston keskeinen erityispiirre on sen tapa kritisoida kapitalismia tekstin ulkopuolisin keinoin: ISBN-tunnuksetonta kirjaa ei voi ostaa, vaan sen saattoi hankkia omakseen tunnustusta vastaan. Teoksen konseptuaalinen tapa tavoitella riippumattomuutta ja sanoutua irti kirjallisuuteen kytkeytyvästä kaupallisuudesta nostaa teoksen paratekstit tulkinnalle merkityksellisiksi. Epäkaupallista eetosta tukee osaltaan kokoelman silottelematon, kirjoittajan tunnetilaa ja kiivaita purkauksia myötäilevä typografia mustine ja punaisine käsinpiirrettyine kirjaimineen ja kuvioineen. Antikapitalistinen ideologia on myös eksplisiittisesti läsnä runon puhujan toistuvissa pohdinnoissa: ”tehtaiden / savupilvien synnyttämät tulkinnat: / katkarapukolmioleipä, gerbiili, vapaa tahto ja / liian tiukat housut / on / kuittipaperia, jossa todistettavasti / näkyy 5 €gen maksusuoritus / suoritusvapaamman maailman puolesta” (s. 14–15).

Turkoosi vyöhyke ei luo merkityksiä vastaavin tekstin ulkopuolisin keinoin: se asettuu konventionaalisemmin kustantamon paketoimaksi painotuotteeksi ja osaksi kirjamarkkinaa. Fossiilikapitalismin kritiikki saa suorasanaisen, julistavankin ilmiasun runon toisen keskushahmon vuorosanoissa: hahmo pakenee vastamelukuulokkeiden avulla kauppakeskusmaisia tiloja ”ainakin niin kauan ku real deal tarkoittaa jotakin omavaraista hippikommuunia tai erakkomökkiä” (s. 24) ja raivoaa yöllisessä ääniviestissään, miten ”on muuten ihan paskaa, et johonkin ylikulutusongelmaan reagoidaan silleen, että hei, jos me tehtäisiin siitä tuote!” (s. 37). 

Tällainen hellittämätön tarkkuus, jolla hahmot reflektoivat toisiaan, osuu siihen herkkään ja arvokkaaseen mutta potentiaalisesti myös kohtuuttomaan ja julmaan, mikä on ominaista intiimille ihmissuhteelle.

Turkoosin vyöhykkeen ensisijainen ja vaikuttavin keino käsitellä yhteiskunnallisia teemojaan on sen tapa kuvata oivaltavien yksityiskohtien avulla todellisuutta, jossa sen keskushahmot kapinoivat, alistuvat, sinnittelevät ja turtuvat. Osattomuutta ja sopeutumattomuutta kuvataan tarkasti, ja moninaiset syrjään jäämisen ja jättäytymisen ilmenemismuodot, syyt ja seuraukset tulevat tunnistetuiksi. Runon puhuja näkee ystävänsä ja tämän isän leipäjonossa eikä ”olisi viitsinyt vilkuttaa, mutta sinä vilkutit minulle ensin” (s. 47). Lainarahalla ostettu hiusväri, siivousvälineenä käytetty perintäkirje ja lampunvarjostimen virkaa toimittava sukka pienessä vetoisassa asunnossa muodostavat tehokasta, häiritsevääkin kuvastoa ja havahduttavat huomaamaan, miten harvinaista tällaisen banaalin puutteen kuvaus on niin usein keskiluokkaisen perheen kriisin ympärille käpertyvässä nykykirjallisuudessa. Kohtaus, jossa toinen keskushahmo eksyy ainejärjestöbileisiin ja harppoo ulos raivostuttuaan siitä, miten ”aina ne alkaa puhuu ku tyhmälle” (s. 48), tavoittaa laajemminkin luokkaan liittyviä, monentyyppisten pääomien varaan rakentuvia valta-asetelmia.

Erityisen osuvilta tuntuvat runojen puhujan puhuttelun kohteen, kokoelman sinän kokemukset työstä, johon yhteiskunta hänet pakottaa. Työkkäri passittaa sinän ketjukahvilaan myymään lattea. Hahmon tapa reagoida vapautensa riistävään hanttihommaan herättää lukijassa empatiaa, samaistumista tai närkästystä – tai kaikkia yhtaikaa. Sinä kieltäytyy kunnioittamasta työn itseisarvoa ja sopeutumasta protestanttiselle työeetokselle perustuvaan yhteiskuntaan. Hahmo suree työtä, jossa hän ei ole mitään, ”on aikamoinen etuoikeus / olla sellaisissa töissä, joissa edes voi harkita / olevansa jotain” (s. 93), ja pelkää rutiinien syrjäyttävän hänet itsestään. Runon puhuja puolestaan säikähtää ahdasta muottia, johon hänen ystävänsä joutuu itsensä työssä kaventamaan. Kokoelma ottaa osaa esimerkiksi Ossi Nymanin Röyhkeys-romaanin ja Työstäkieltäytyjäliiton herättelemään keskusteluun palkkatyön ongelmallisuudesta, valvontaan ja pelotteisiin nojaavasta työnhakupakosta ja yhteiskunnasta, jossa työn tekeminen on ihmisarvon mitta. Näistä kannanotoista raivostuneet tahot tuskin syleilevät Turkoosin vyöhykkeen hahmoja. Provosoivaa arroganssia on esimerkiksi runon puhujan toistuvassa tavassa kuitata valtarakenteita ylläpitävien vastaantulijoiden vuorosanat ”blaablaaksi”.

Onko runojen puhuttelun kohde, kokoelman sinä, sulle Laura tunnistettava hahmo?

Laura Kärkäs:

Lukija tutustuu runon sinään tekojen, yksityiskohtien sekä turkoosilla painetun puheenparren avulla. Sinällä on rullalle menevät varpaat, fiskarseilla leikattu heräteotsis ja jätskin tahrimat kädet. Sinä askartelee filmistä lasit auringonpimennystä varten, keräilee hylättyjä pehmoleluja, puhaltaa serpentiiniä ohikulkijoiden päälle ja sanoo: ”oon kade tol filmil, kun sitä ei oo kehitetty” (s. 116). Puhuteltavan erikoisominaisuuksiin lukeutuu myös se, että puhuteltava puhuu runoissa omalla äänellään kyseenalaistaen kerronnallisia hierarkioita. Runojen sinän näennäisesti sitaateilta vaikuttavat puheenvuorot muodostavat keskeisen osan koko teoksen teksteistä! Turkoosilla kursiivilla kirjoitetut sinän puheenvuorot luovat vaikutelman, jossa sinän puhe vuotaa runoihin itsenäisenä äänenä, pikemminkin kuin kokoelman minän referoimana. 

(Maksu)suoritusyhteiskunnassa ahtaalla oleva hahmo on omakohtaisen tunnistettava, mutta kysymyksesi osui sinän viiteryhmän sijasta mulla ensimmäiseksi sinän rooliin ystävänä, ihastuksena, salaliittolaisena ja vyöhykkeen osana.

Hahmojen suhteessa toteutuvat ambivalentin ihmissuhteen kommervenkit, joista huolimatta on selvää, että he ovat toistensa puolella. Tunnistan etäisyyden ja läheisyyden rajun rinnakkaiselon, ja niin tunnistaa kokoelman puhujakin: ”nojaat minuun / etäisyyden läsnäolo kasvaa etäisyyden pienentyessä” (s. 70). Etäisyyden kokemus, joka on mahdollista vain äärimmäisen läheisissä ihmissuhteissa ja voimakkaiden kiintymystunteiden alueella.

Filosofi Maurice Merleau-Pontylta teokseen lainatut alkusanat kolauttavat tulkinnallisen kehyksen tälle tematiikalle: ”Vasta kommunikaation epäonnistumisen hetkellä hahmotamme toisen ihmisen joksikin meistä erilliseksi – omaksi yksikökseen.” Ystävyyden ja erillisyyden aiheiden äärellä muistin Eetu Virenin tekstin ”Ystävyys eron harjoittamisena”. Olen aika innoissani siitä! Tässä teksti, jos haluat lukea sen.

Viren kirjoittaa, kuinka kapitalismi näkee eroavaisuudet negatiivisina ja hierarkkisina, kun ystävyys puolestaan luo tilan, jossa osapuolet voivat suhtautua eroavaisuuksiin ihmetellen. Tällä ystävyyden alueella eron harjoittamisesta tulee voimavara. Koska ystävyyttä harjoittava astuu ulos itsestäänkin, tulee ystävyydestä itseä laajempi alue, siis vyöhyke, joka toimii kahteen suuntaan. Se on toisaalta ystävysten oma, poeettinen kupla ja samaan aikaan maailmaa muuttava voima, aalto kapitalistisen järjestyksen yli. ”[S]inä väität, ettei kumppanuudesta synny poliittista teoriaa / mutta jos ihmissuhteestamme / irrotettaisiin osapuolet kuin tulpat / kantaisin sen aatteen lippua / turkoosin virratessa kadut / perille / meistä” (s. 39). Mitä ajattelet, Roosa? Kenen lippua kannat?

Roosa: Joo, Turkoosi vyöhyke tekee tarkkoja havaintoja läheisen ihmissuhteen dynamiikasta ja tavoittaa tehokkaiden yksityiskohtien avulla ystävysten oman, muulle maailmalle uhmakkaasti selän kääntävän todellisuuden. Yhteys rakentuu ihailun ja toisaalta säälin, lojaalisuuden ja toisaalta riippuvuuden varaan. Toivosta ja väsymyksestä tulee epämääräinen, jaettu tunne, joka nousee ”rasvana ihmissuhdesoppamme pintaan” (s. 20). Puhuja lukee sinän mielialoja mitä pienimmistä teoista ja tekemättä jättämisistä: ystävän syvän surun voi aavistaa siitä, kuinka tämä ei esitä risteilylaivan taxfreessa parfyymiasiantuntijaa. Puhuja kuulee äänensävystä, kun sinä on miettinyt näennäisen spontaania lausahdustaan etukäteen, ja sinä syyttää puhujaa ilmaisusta, jossa itse asia jää aina mutkan taakse. Tällainen hellittämätön tarkkuus, jolla hahmot reflektoivat toisiaan, osuu siihen herkkään ja arvokkaaseen mutta potentiaalisesti myös kohtuuttomaan ja julmaan, mikä on ominaista intiimille ihmissuhteelle.

Tarkasteleepa Viren ystävyyttä kiintoisasti, kiitos suosituksesta! Virenin tapa nähdä ystävyys yhteisenä vierautena ja (yhteiskunnallisen) konfliktin harjoittamisen paikkana todellakin resonoi Turkoosin vyöhykkeen kanssa. Erillisyyden ja läheisyyden problematiikka on kokoelman keskiössä: ”kaikessa on peilipinta / siksi jäädä kaksin on sama kuin jäädä yksin / halkaistuna” (s. 27). Toisaalta ihmissuhteessa väistämättä vallitseva etäisyys ei ole runojen puhujalle yksinomaan kiehtova tutkimuskohde tai kumouksellisesti latautunut voimavara. Puhujan suhde ystävyydessä koettuun välimatkaan – kuten ystävyyteen ylipäänsä – on ambivalentti ja vaihtelee uteliaisuudesta pettymykseen ja kunnioituksesta murheeseen. ”[K]un olet niistänyt paitaani köytämme / hyllyn tuomaani lonkkuun, matkalla / sinä et katso minua ja minä / en näe sinua” (s. 104).

Laura: Niin, mietin vielä tuota hahmojen ulkopuolisuutta ja reuna-alueille rajoittunutta liikkumatilaa. Yhteiskunnan rakenteiden tarjoama tuki lankeaa ensisijaisesti turvallisille ydinperheille, ja niihin liittyville osasille, kuten korona-aika on kivuliaasti muistuttanut. Ystävyyttä tukevat järjestelmät on luotava itse, mutta ystävyys tekona myös organisoi omaa tukiverkostoaan. Turkoosi vyöhyke toimii tämän kehyksen valossa ravitsevana lukukokemuksena. Voisi sanoa, että kapitalismi tunnistaa vaikkapa parisuhteen – kuluttava yksikkö, potentiaalinen perheenperustaja, järjestelmän osanen, joka ottaa yhteisen asuntolainan – mutta ystävyys tunnistuu hankalammin markkinoiden valossa yksikkönä. Ainakaan se ei ole yhtä selvärajainen ja toiminnaltaan ennakoitava kuin parisuhde. 

Tällaisen määrittelemättömän yksikön, tai Kosolan sanoin vyöhykkeen, turvin voisi ehkä aiheuttaa häiriöitä järjestelmässä herkemmin, koska suhde ei tule tunnistetuksi ja siten lokeroiduksi järjestelmän ehdoilla. Toisaalta ystävyys ja muut suhdemuodot jäävät ihmissuhdehierarkiassa tavallisesti parisuhteen jalkoihin, eivätkä siten saa ansaitsemaansa tunnustusta elintärkeinä lähisuhteina. 

Normin ulkopuolisuudesta ja liukuvista määritelmistä puheen ollen, musta on riemastuttavaa, että Kosola tekee teoksellaan tilaa hahmoille, joiden kuvailussa yksityiskohdat eivät lukitse tulkitsemaan hahmojen toimia tietyn sukupuolen lokerossa vaan sukupuolisuus asettuu liukuvaksi ja paikantumattomaksi. ”[E]t tajua, miten ihmiset tunnistavat itsensä / sukupuolista ja presidenttiehdokkaista // ikään kuin ne eivät olisi samaa soraa / rannalla, jolle merenelävät huuhtoutuvat” (s. 165).

Roosa: Mullekin Turkoosi vyöhyke oli ystävyyden kuvauksena virvoittava kokemus. Huvittavana osoituksena vallitsevasta ihmissuhteiden lokeroimisen vaatimuksesta toimii hämmennys ja lievä pettymys, jota tunsin kokoelman puhujan paljastaessa sinää kohtaan kokemansa ihastuksen tunteet. Oletin lukevani kuvausta poikkeuksellisen kauniista, intiimistä ja ristiriitaisesta ystävyydestä ja häkellyin, kun se ei pysytellytkään sille varaamallani platonisen toveruuden alueella. Teos onnistuukin ansiokkaasti osoittamaan omaksumieni ihmissuhdekäsitysten kapeuden. Se muistuttaa, miten vahvasti lähisuhteita pyritään rajaamaan ja kuinka tukahduttavaa lokerointi voi olla ihmissuhteelle.

Kuvaus keskushahmojen suhteesta ei asetu siististi ystävyydelle ja parisuhteelle varattuihin malleihin ja niitä määrittäviin erotteluihin (henkinen / aistillinen, platoninen / eroottinen, romanttinen / kaverillinen). Kokoelman puhuja kohtaa ystävyyssuhteensa luonnetta pohtiessaan lokeroiden ahtauden ja suhdeluokitusten soveltumattomuuden: ”mutta tämä ihastus / en haluaisi sotkea siihen kehoja / […] / me emme ole vapaita hiestä huohotuksesta väsymyksestä / enkä siksi voi sanoa sinulle olevani ihastunut / en tällaisesta kiimaisesta tuskanakista käsin” (s. 53–54). Puhujan ja sinän välinen rakkaus pakenee määritelmiä eikä taivu sanoitettavaksi tyypillisin ihmissuhdetermein. ”[J]a sinä kaipaat turkoosia ohitseni niin kuin minä / olen ihastunut turkoosiin lävitsesi” (s. 126). 

Ja hyvä kun otit puheeksi teoksen tavan käsitellä sukupuolta! Mua vähän nolotti, kun tajusin jatkuvasti arvuuttelevani hahmojen sukupuolta ja mieltäväni heidät miehiksi tai naisiksi, vaikka teos johdonmukaisesti pyrkii torjumaan tällaiset tulkinnat ja ohjelmallisesti häivyttää hahmojen sukupuolia. Kirjallisen hahmon sukupuolen päätteleminen lienee vain niin totunnainen osa lukemisen ja merkitysten muodostamisen prosessia, ja sukupuoli niin perustavana pidetty ominaisuus, johon hahmon muut piirteet on helppo ripustaa. Turkoosi vyöhyke on monella tapaa kirjallisuutta, joka saa mut havahtumaan omiinkin tunkkaisiin ajatusmalleihini.

Laura: Ystävyyssuhteiden laaja spektri on tosiaan kiinnostava aihe. Ystävyys pitää sisällään uskomatonta moneutta. Toisaalta just eroottiset tasot suljetaan usein ystävyydestä oletusarvoisesti pois, ja puhuja haastaa myös erotiikan määritelmää tuossa sun nostamassa sitaatissa toiveellaan siitä, etteivät kehot sekaantuisi ihastumiseen. 

Olen aivan liikuttunut Kosolan valinnasta tavoitella monia sävyjä sisältävän suhteen määritelmää nimenomaan värillä. Turkoosi ohjaa ajattelemaan asteittaisia etäisyyksiä (tai läheisyyksiä) värien välillä sekä mahdollisuuksia erilaisista voimakkuuksista. Vyöhyke puolestaan huokoisena läpikulun alueena ja usvaisena tilana muistuttaa rajapintojen häilyvyydestä. Mielestäni vyöhykkeessä on myös haltuunoton potentiaalia. Vyöhyke hyökyy ylitse.

Ylitse hyökyy myös toisen upeudesta seuraava totaalinen sekoaminen. Runojen minästä sinän teot ovat fantastisia: ”kaadat lasiin limpparia / ja tuosta noin vain / olet synnyttänyt uuden syvyyden” (s. 95). Pakkoajatukset kiintymyksenkohteesta tiivistyvät havainnollisella tavalla tässä katkelmassa: ”vasta kun lähden luotasi olet taas sinä / niin kuin kaikki bussit ovat keltaisia / kun näköpiirissä ei ole yhtäkään” (s. 106). Kiinnostava särö upeuteen on just kahvilaan töihin meno, kuvailitkin tuossa edellä jo, millaisia ristiriitaisia tunteita tapaus minässä herättää. 

Muodosta me ei ollakaan vielä puhuttu. Proosaosuudet tekstissä kuuluvat ehdottomasti sinän keinovalikoimaan, siinä missä minä on reflektiivinen ja lukusuuntia kääntävä metalyyrikko. Mitä ajattelet? 

Roosa: Turkoosista vyöhykkeessä on Varistosta tuttuja kuvioita: molemmissa teoksissa käytetään taajaan esimerkiksi äkkinäisiä näkökulman vaihdoksia ja leikkauksia banaalista havainnosta metafyysiseen mietelmään. Turkoosi vyöhyke kuitenkin poikkeaa muodoltaan ja keinoiltaan Variston toistoon nojaavista vyörytyksistä ja vimmaisista listauksista. Sille on ominaista runsas kertova aines: kokoelmassa on henkilöhahmoja – kertoja, puhuttelun kohde sinä, sinän häilyväinen isä ja sinän kanssa asunut hän – joiden kohtaamia tapahtumia ja elämänkäänteitä kuvataan useassa aikatasossa. Kertojan ja sinän liftausreissusta, sinän työllistymisestä, hänen hautajaisista ja hahmojen hylätyssä talossa seuraamasta auringonpimennyksestä muodostuu juonellinen kokonaisuus. Kosola määritteleekin uutta kokoelmaansa esittelevässä somejulkaisussa, että ”teos on säeromaani tai sitten ei”.

Kyse ei ole kuitenkaan suoraviivaisesta proosarunosta. Kertovia, tiiviiksi kohtauksiksi rakennettuja osioita pilkkovat kohosteinen ilmaisu ja pureskelua vaativat säkeet: ”vieras maisema on pesiytynyt sanoihin / se muljahtelee niissä kuin istumatyöläisen lapaluut / se on turkoosi ja pelkkä / sen eroosio ja eroosio / jyystää kielen lihaa voidakseen puhjeta omaansa” (s. 19). Alaviitteisiin on irrotettu tapahtumia täsmentäviä huomioita ja niitä abstraktimmalta tasolta tarkastelemaan kohonneita pohdintoja, sinän vuorosanoja ja esimerkiksi utopian, innovaation ja status quon välisiä suhteita havainnollistava diagrammi. Joidenkin sanojen vierellä on sumeita turkooseja varjosanoja paljastamassa lopullisen sananvalinnan taustalla häilyvät vaihtoehtoiset ilmaisutavat ja lausumatta jääneet todelliset ajatukset.

Näennäisestä suoruudestaan ja helpostilähestyttävästä kertomuksellisuudestaan huolimatta Turkoosi vyöhyke on uteliaasti kokeileva ja keinoiltaan runsas teos. Sen ennakkoluuloton tapa tutkia runouden mahdollisuuksia saa ilmiasunsa kansipaperin sisäpuolelle painetussa 23-kohtaisessa manifestissa: ”Jos runous on muodon ja ajattelun ikuinen alkumeri, on jokaista elinkelpoista lajia kohden tuhat elinkelvotonta. Ajatusten luonnonvalinta, muotojen sula.” 

Ystävyys tunnistuu hankalammin markkinoiden valossa yksikkönä. Ainakaan se ei ole yhtä selvärajainen ja toiminnaltaan ennakoitava kuin parisuhde.

Laura: Totta, teos imee juonenkäänteillä mukaansa samantyyppisellä otteella kuin Aura Nurmen Leijonapatsailla (2020). Sitä lukiessa olin samalla tavalla malttamaton kuulemaan, mitä hahmoille seuraavaksi tapahtuu. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että Kosolan muotokokeilut ovat menestyksekkäitä. Järisyttävää, miten monenlaisia asioita yhden teoksen sisällä voi tehdä. Kiinnostuin siitäkin, miten juuri tekstin asettelulla kuvataan erilaisia puheen taustalla vaikuttavia asetelmia ja kielen funktioita. Erilaisten äänien sekoittuminen ja rinnakkaiselo tulee näkyväksi juuri mainitsemillasi tekstin väreillä ja asetteluilla. Sinän ja minän puheenvuoroissa vaihtelevat ja sekoittuvat musta ja turkoosi sekä vaihtoehtoiset varjosanat herättävät kysymyksiä siitä, kuka kokoelmassa todella puhuu ja kenen toimesta. 

Joskus alaviitteiden viittauksen kohteena on pelkkää tyhjyyttä, mutta hiljaisuus ei ole merkityksistä tyhjää. Teoksen tauot eivät tosiaan ole hengähdyksiä merkityksistä, toisin kuin hiljaisuutta täyttävä ”blaablaa”, sanahelinän merkityssisältöä imitoiva diskurssi, tuikitavallinen aikamme keskustelun piirre: ”blaablaa sanot ivallisesti / mutta blaablaa ei lähde” (s. 139). 

Säeromaanista puheen ollen, Kosola pohtii suhdettaan säkeeseen myös vuoden ensimmäisessä Tuli & Savussa (1/2021, s. 96–98). ”Minulle säkeen visuaalisella olemuksella on dominoiva rooli, koska koen näkemisen ja lukemisen prosessien edeltävän kielellisen sisällön vastaanottamista, pohjustavan sitä”, hän kirjoittaa. Kosolan kirjallinen toiminta muistuttaakin ruumiin ja mielen dikotomian keinotekoisuudesta. Varisto on tästä näkökulmasta aivan oma lukunsa. Kosolan lyriikassa sanoja laajemmat teot havainnollistavat, kuinka kokonaisvaltaisia lukemisen prosessit ovat ja kuinka ahdasmielistä on typistää merkitys vain kirjainmerkkien jonoksi, lukeminen ja kirjoittaminen mielen tapahtumiksi. 

Turkoosin vyöhykkeen lukeminen muuttuu liikkeeksi ja lukija vaihtaa asentoa tekstin sanelemassa koreografiassa, kun teos kuljettaa lukijaa sivun tilassa eri suuntiin, pysäyttää ja kiihdyttää. Kosola mukaan silmänliikkeissä piilee ”lukukokemuksen fyysinen alkujuuri” (T&S s. 96). Eivätkä teoksen tekstit lukusuunnan muutoksineen ja kuvanakin toimivine teksteineen aiheuta kyydistä tipauttavaa häiriötä vaan tanssittavat mukanansa reiteillä, joita silmät eivät edes tienneet osaavansa.

***

Turkoosi vyöhyke ja Varisto laajensivat käsitystämme siitä, mitä kirjallisuudella voi tehdä, ja tämän arvion kirjoittaminen puolestaan laajensi käsityksiämme kritiikistä. Oli ilostuttavaa analysoida ystävyyttä kuvaavaa teosta ystävän kanssa, ihmettelyn ja yhdessä lukemisen vyöhykkeellä.

Kohti tuhoaan ajautuvaa järjestelmää tarkastelevat puhujat ehdottavat selviytymiskeinoksi uusia rituaaleja, jotka ovat vanhoja kuin taivas. Ihailemme yhdessä auringonpimennystä, turkoosia plärä-animaatiota teoksen loppupuolella. ”[K]aikki aina kerääntyy katsomaan auringonpimennyksiä ja komeettoja, se on sellainen rituaali. se on ehkä ainoa rituaali, josta pidän. […] ihmiset katsovat niitä, ja sit ku ne katsovat toisiaan, ne tietää, et niissä on se sama, se kokemus. ja mäkin näen sen, joissain bemarijäbässäkin tai Ellun kanojen konsultissa” (s. 144). 

Jutun julkaisu on osa Alfred Kordelinin säätiön tukemaa Kiiltomadon verkkosivu-uudistusta.