Tadeusz Borowski oli puolalainen. Hän joutui alle 20-vuotiaana sijoitetuksi tilapäiselle keskitysleirille, koska häntä epäiltiin maanalaisesta toiminnasta. Leirikumppaneidensa tavoin Borowski joutui odottelemaan tilapäisleirillä kuukausia. Toiveissa oli päästä takaisin kotiin. Odotteluaikana hän ja monet muut alkoivat kiivaasti kirjoittaa – aikaa kuluttaakseen, jotain tehdäkseen. Koti tuntui niissä olosuhteissa kaukaiselta. Sen vuoksi Borowskin leirikuvauskirjan nimikin on Kotimme Auschwitz.

Venäläiset saapuivat vapauttamaan Auschwitzin keskitysleirin 60 vuotta sitten. Siinä vaiheessa Borowski oli kuitenkin jo joutunut pitkälle kuolemanmarssille sotilaan huitaisema pistimenhaava reidessään. Marssi päättyi Dachaun leirille lähelle Müncheniä.

Dachaun vapauttajksi henkilöityi reipas, ulkoilmassa elellyt, purukumia mutustava amerikkalaissotilas. Hänelle Borowski muisteli olleensa joskus aivan tavallinen puolalainen, kotoisin ehkä jostain Poznanin tienoilta. Oma nimikin oli ollut olemassa ennen tatuoitua numerosarjanimeä.

Martti Puukon nyt hienosti suomentaman lyhytproosakokoelman Kotimme Auschwitz Borowski kirjoitti jo vuonna 1946. Vuonna 1951 Borowski teki itsemurhan työntämällä päänsä kaasu-uuniin. Hän oli tuolloin vain 28 vuotias ja neljän päivän ikäisen tyttären isä.

Ylittämätön arvottomuuden kokemus

Esimerkiksi Aleksander Solzhenitsynin neuvostoliittolaisista leiritarinoista selviää hyvin nopeasti, että leirielämän tärkein tavoite oli säilyä hengissä. Vastaavasti Borowskin kokemus oli, että keskitysleirillä oli ystäviä ja vihollisia. Borowski aloittaa kertomalla, miten vedestä ja nokkosista koostuvan ruoka-annoksen voi muuttaa kunnon murkinaksi, mikäli onnistui pääsemään lähelle kuljetusjunaa. Junista uloshakatuilta, puolikuolleilta ihmisiltä oli jäänyt karjavaunuihin ruokaa ja vaatteita. Vaatteilla voi käydä kauppaa.

Leirissäyritettiin olla kuin kotona. Pinnallisesti ajatellen ainut ero nk. normaalielämään oli se, että leirissä ystävät ja viholliset lajiteltiin sen mukaan, oliko heistä hyötyä. Vai oliko tämäkin samanlaista elämää kuin leirin ulkopuolinen elämä? Tarkemmin ajatellen: saattoi olla. Kaikista näennäisistä kotiutumisyrityksistä huolimatta vangin oli kuitenkin sysättävä ajattelunsa ulkopuolelle valtava määrä ”kodin” hierarkian yläpäässä olevia asioita: kapot, komendantit, sotilaat ja muut, joilla oli aseet. Vangilla oli oltava silmät selässäkin. Joukkomurhia, krematorion loimotusta ja kaasukammioita ei kannattanut ajatella, koska silloin elämästä ei tullut mitään. Toivottomuus tappoi nälkäiset ja sairaat nopeammin kuin lavantauti ja vesivelli.

Auschwitz-kirjallisuutta on valtava määrä. Omassa kirjahyllyssäni on äkkiä silmäiltynä Elie Wieselin, Primo Levin, Imre Kerteszin ja J. W. Sebaldin kirjoja.

Primo Levi itse asiassa kysyy romaaninsa nimessä ihmiskunnan yhteisen kysymyksen: Tällainenko on ihminen (italiaksi 1947, suomeksi 1962). Kysymykseen ei oikeastaan löydy vastausta. Ihminen on tuhattaituri sekä hyvässä että pahassa. Ehkä vastaus olisi yksinkertaisesti vain, että tällainenkin ihminen on.

Hiljakkoin esitetyssä televisiodokumentissa haastateltiin Auschwitziin joutuneita unkarilaisia. Heidät kerättiin vasta vuonna 1944, apureina saksalaismiehittäjillä oli Unkarin oma nuoliristiläisten armeija. Dokumentissa eräs entinen vanki mietti, miksi Saksa katsoi asiakseen toteuttaa lopullisen ratkaisun – siis ei-arjalaisten tuhoamisen – vaikka kaikki voimat olisi pitänyt panna viimeisiin sotaponnistuksiin.

Mielestäni kysymys on yltiönationalismin irrationaalisuudesta. Leirit toimivat kellon tarkkuudella. Kaasutukset ja kuljetukset tapahtuivat täsmälleen suunnitellusti, leirien komendantit olivat ylpeitä insinööritaidostaan ja järjestelmällisyydestään, saksalaisista hyveistä. Silti pohjalla asusteleva vieraskammo – myös kommunistit, sotavangit, homot ja mustalaiset joutuivat leireihin ja tuhottiin – sai patologiset mittasuhteet ja ylitti lopulta kaiken muun

Tästä insinööritaidon irrationaalisuudesta on olemassa n. 12 tuntinen Landtmannin tekemä dokumentti nimeltä Shoah, joka on esitetty Suomenkin televisiossa.

Borowski ei ollut ainut keskitysleiriltä elossa selvinnyt ja myöhemmin itsemurhaan päätynyt vanki. Myös Primo Levi teki itsemurhan, vaikka pari vuosikymmentä myöhemmin. Levi ei edes asunut kurjassa sosialistimaassa vaan kunnon kapitalistisessa Italiassa. Orjaksi joutuminen lyö kenties ihmiseen leiman, joka on syvempi kuin yllättäen saapunut vapaus. Arvottomuuden kokemus on pahempi kuin mikään muu. Hengissäsäilynyt on elänyt toivon varassa. Kun vapaus saapuu, menee myös toivo. Toivon menettämisen jälkeen kirjoittaminen tai rakkaus eivät ole avuksi, eikä unohtaakaan voi.

Borowskin teoksesta on todettava paradoksaalisesti, että se on masentavan hyvä kirja.

Dela artikeln: