Taina Niemen Ämpärikesä zoomaa nuoriin elämän taitekohdassa peruskoulun päättyessä. Teoksen keskeinen viesti on, että lopulta aina elämä kantaa.

Muistatko, miltä tuntuu päättää peruskoulu? Istua jumppasalin epämukavilla muovipenkeillä, saada päättötodistus ja punainen ruusu luokanvalvojalta ja jäädä sitten kesälomalle. Kesän alku maistuu vapaudelta – ehkä jäätelöltä, hiekalta, valoisilta öiltä – mutta tuonnempana odottaa tuntematon, syksyllä alkava uudenlainen arki. Otavan nuortenromaanikilpailun voittaja, esikoiskirjailija Taina Niemen Ämpärikesä, tiivistää onnistuneesti ysiluokan päättävien nuorten epävarman, mutta toiveikkaan tunnelman tulevaisuuden kynnyksellä. 

Ämpärikesä alkaa juuri koulun jumppasalista ja todistustenjaosta. Teos seuraa viittä nuorta – Jereä, Arttua, Matildaa, Saanaa ja Samua – läpi kesäloman ensimmäisten päivien. Nuorten taustatarinat ovat virkistävän vaihtelevia: Jere piilottelee parhaalta ystävältään äitinsä päihdeongelmia, entinen jalkapalloilija Arttu on hankkinut itselleen koviksen maineen, mutta kärsii välinpitämättömistä kotioloista, Saana ei pysty paniikkikohtauksen pelossa osallistumaan uimarannalla järjestettäviin päättäjäisbileisiin ja Matilda haaveilee elämänsä reilireissusta Euroopassa parhaan kaverinsa kanssa, kunnes tyttöjen sukset menevät ristiin ja suunnitelmat muuttuvat.  

Pikkukaupungissa asuvat nuoret tuntevat toisensa, kuten koulussa tunnetaan: nimeltä ja juorujen perusteella. Kerronta etenee jokaisen näkökulmasta vuorollaan, ja nuorten tiet risteävät useasti. Lisänsä sekoitukseen tuo pääkaupunkiseudulta pikkukaupunkiin päättäjäisviikonloppuna matkustava Samu, muita vuotta vanhempi taidelukiolainen, joka on ihastunut Jeren parhaaseen ystävään Niilaan. Niila sen sijaan ei ole vielä uskaltanut tulla ulos kaapista edes parhaalle ystävälleen. 

Jo lyhyt katsaus päähenkilöiden taustatarinoihin osoittaa, että Ämpärikesä onnistuu tarttumaan moniin keskeisiin teemoihin nuorten elämässä. Hahmojen kautta pohditaan muun muassa seksuaalisuutta sekä mielenterveys- ja päihdeongelmia. Teosta läpileikkaavaksi teemaksi nousee kuitenkin merkityksellisten ihmissuhteiden tärkeys: kun elämä on taitekohdassa – kuten ysiluokan päättyessä – tärkeintä on, ettei jää yksin. 

 

Episodimainen rakenne palkitsee lukijan 

Ämpärikesää voi pitää episodiromaanina. Episodiromaanit asettuvat novellikokoelmien ja perinteisten romaanien välimaastoon ja ne voidaan usein asettaa eräänlaiselle jatkumolle rakenteellisten ratkaisujen mukaan. Toisessa päässä ovat saman teeman ympärille kiertyvät erilliset tekstit, toisessa päässä esimerkiksi samoja tapahtumia eri hahmojen näkökulmasta perkaavat teokset. Ämpärikesä asettuu janalla hieman lähemmäs juonivetoista, perinteistä romaania kuin episodiromaanien kaikkein kokeellisinta kärkeä, sillä teoksen tarina etenee koko ajan ajallisesti, eikä samaa hetkeä katsella useaan kertaan eri näkökulmista. 

Kiinnostavaa teoksen rakenteessa onkin sen rihmastomaisuus. Tapahtumat lähtevät liikkeelle Jeren näkökulmasta, kun hän havainnoi todistustenjaossa sekä Artun että Matildan parhaan ystävän Merin tekemisiä. Kerronta etenee seuraavaksi Artun ja Matildan näkökulmiin ja niistä edelleen muihin hahmoihin niin, että lukijalle alkaa muodostua kuva siitä elämänvaiheesta, jota teos pyrkii valottamaan. Monen eri henkilön kautta rakentuva kerronta tuottaa monitasoisen kuvauksen siitä, mitä nuoruus ja nuoruudessa koettu epävarmuus omasta tulevaisuudesta voivat olla.  

Kiinnostavaa teoksen rakenteessa onkin sen rihmastomaisuus.

Rihmastomaisuus on myös lukijalle palkitsevaa. Ämpärikesä on fyysisenä painoksena 182 sivua pitkä, ja aikuinen lukeekin teoksen yhdeltä istumalta muutamassa tunnissa. Keskeiset henkilöhahmot vilahtelevat toistensa kertomuksissa ja ovat enemmän tai vähemmän tärkeitä toistensa tarinoiden muovautumiselle – kuten esimerkiksi silloin, kun Saana soittaa elintärkeän puhelun Jerelle juuri oikealla hetkellä tai kun Arttu päättää tehdä järkevän ratkaisun opportunismille antautumisen sijasta ja ottaa yhteyttä Niilaan. Tarinoiden yhtymäkohtien havainnoiminen tuntuu mielekkäältä, ja teoksen edetessä lukija alkaa odottaa, miten ja milloin seuraava törmäys tapahtuu. Matildan ja Merin reilisuunnitelmien peruuntuessa Meri vilahtaa hetkellisesti Jeren narratiivissa tekstiviestien kautta: 

Meri sen sijaan on viestitellyt ahkerasti. Ja nyt se pudottaa pommin: 

plot twist: skippaan reissun
kotona viiden jälkeen
keksitäänkö jotain kivaa? 

Tulee tukala olo, huppari roikkuu märkänä hartioilla ja kaulus kiristää kurkkua. Ei kai Meri vaan mun takia jättänyt matkaa väliin? Se on hyvä tyyppi, mutta ei musta ole kenenkään poikaystäväksi. Ei ainakaan ennen kuin saan kotikuviot järjestykseen. Olisi pitänyt saada sanottua se jo heti kättelyssä. Paitsi että kättelyt me kyllä skipattiin. (s. 102–103.) 

Henkilöhahmojen kulkeminen toistensa ohi tai kirjaimellinen törmääminen toisiinsa on episodiromaanille tyypillistä. Tämänkaltaisissa teoksissa henkilöhahmot muodostavat eräänlaisen hajanaisen yhteisön: he elävät samassa ympäristössä ja havainnoivat samoja asioita, mutta törmäävät toisiinsa kenties vain satunnaisesti tai eivät ollenkaan. Nuortenromaaniin episodimaisuus sopii erinomaisesti, sillä rakenne auttaa havainnollistamaan nuoruudessa koettujen ihmissuhteiden huokoisuutta ja minuutta muovaavaa voimaa: samaan löyhään kaveripiiriin kuuluvat nuoret voivat hieman yllättäenkin löytää merkityksellisiä ihmissuhteita toisista puolitutuista nuorista, kun olosuhteet ovat kohdallaan. Paremmista sosioekonomisista lähtökohdista tuleva voi löytää ankkurin huonommista oloista tulevasta ilman, että lähtökohdat sinänsä synnyttäisivät jännitettä. Toisaalta myös ihmissuhteiden katkeaminen voi johtaa identiteettipohdintoihin: kuka olen, jos yläkouluaikaan kiinteästi kuulunut ystävä ei olekaan rinnallani enää tulevaisuudessa? Matilda pohtii näitä teemoja teoksessa näin: 

Ajattelen kaveritoivekyselyä, jonka jätin tyhjäksi. Tietysti olisin voinut kirjoittaa kenttään Saanan tai Iiriksen tai jonkun muun tutun nimen, mutta huomasin, etten oikeastaan halunnut. Sitä paitsi tiesin, että kukaan ei kirjoittaisi omaa nimeäni.  

”Mutta kun me ollaan Merin kanssa oltu parhaita ystäviä aina”, sanon hiljaa. ”En mä edes tiedä, kuka olen ilman sitä.” Fatima hymyilee. En ymmärrä miksi, ei tässä ole mitään huvittavaa. ”Sitten sä saat ottaa siitä selvää. Ja siitä tulee hauskaa, Matilda. Siitä tulee ihan huippua. (s. 127.) 

Tutkija Tuomas Juntunen on todennut episodiromaania käsittelevässä katsauksessaan, että episodiromaaneista puuttuvat usein yksi suuri juoni ja sen loppuratkaisu. Ämpärikesä eroaa tässä kenties enemmän episodimaisuuteen nojaavista romaaneista, sillä teoksen loppuun päästessään lukijalle tulee olo, että kirjailija on rakenteesta huolimatta onnistunut vetämään langat sopivalla tavalla yhteen. Toki nuorten tulevaisuus jää yhä auki, sillä mitään lopullista ei voi noin viikon ajalle sijoittuvalta teokselta odottaakaan, mutta lukija jää kuitenkin siihen uskoon, että vaikeuksista huolimatta henkilöhahmoilla on edessään jokseenkin valoisa tulevaisuus. Tämän pinnan alta paljastuvan viestin soisi monen ysiluokkansa päättävän nuoren saavan tosielämässäkin. 

 

 

Kenen nuoruutta Ämpärikesä kuvaa? 

Kirjailija Taina Niemi on kertonut inspiroituneensa sekä omista nuoruuden kokemuksistaan että nykyisestä työstään suomen kielen ja kirjallisuuden opettajana yläkoulussa. Vuonna 1990 syntyneen Niemen kokemukset peruskoulun päättämisestä ovat todennäköisesti yhteneväisiä omieni kanssa, sillä olemme suurin piirtein samaa ikäluokkaa. Tunnistinkin Ämpärikesää lukiessani monia tapahtumia ja niiden herättämiä tunteita omilta teinivuosiltani. Samaistumisen kokemus sai minut toisaalta pohtimaan, että näinköhän nykynuori kokisi teoksen äärellä samanlaisia tunteita, ja toisaalta, että nuoruudessa ja sen avainkokemuksissa on varmasti myös ajasta riippumaton puoli. 15-vuotiaan epävarmuus omasta itsestä ja tulevaisuudesta lienee lähes universaali kokemus.  

Ämpärikesä onnistuu siis siinä, missä moni aikuisten kirjoittama nuortenromaani voi mennä vikaan: se vangitsee oleellisen siitä, mitä on olla nuori ja pohtia elämän suuria kysymyksiä. Mitä teen tulevaisuudessa? Millaisia asioita haluaisin saavuttaa? Mistä unelmoin? Teoksen nimi tuleekin englanninkielisestä termistä bucket (suom. ämpäri) list, joka kirjaimellisesti tarkoittaa listaa asioista, joita ihminen haluaa tehdä ennen kuolemaansa. Ämpärikesässä tavattavia nuoria yhdistää opettajan heille kouluvuoden lopussa antama tehtävä, jossa jokainen joutuu pohtimaan, minkä unelman haluaisi tulevana kesänä toteuttaa: 

Supinen tuli torstaina luokkaan intopiukeana värikkäiden tarralappujen kanssa. Tehdään kaikkien ysiluokkalaisten yhteinen ämpärilista, se hössötti. Kun puolet luokasta tuijotti kysymysmerkkeinä, Supinen väänsi rautalangasta: bucket list, siis lista asioista, joita haluaisi elämänsä aikana tehdä. Tai mieluiten jo tänä kesänä, Supinen sanoi, unelmathan on tehty toteutettaviksi.” (s. 10) 

Epävarmuus muutoksen äärellä ja toisaalta oman elämän suunnan pohtiminen ovat teemoja, jotka tekevät Ämpärikesästä lukunautinnon laajalle skaalalle erilaisia lukijoita aina nuorista aikuisiin. 

Lopuksi on todettava, että kun julkisessa keskustelussa kauhistellaan nuorten lukemattomuutta, jää itse nuortenkirjallisuus ja siinä kuuluva nuorten ääni usein taka-alalle. Ämpärikesä onkin siinä mielessä erinomainen nuortenromaani, että se tuo kuuluviin nimenomaan nämä äänet raikkaasti ja uskottavasti. Romaani sopisi hienosti lahjaksi kenelle tahansa yläkoululaiselle, mutta ehkä erityisesti juuri ysiluokkalaiselle. Oman itsen löytäminen kirjallisuudesta voi innostaa paatuneimmankin kirjojen välttelijän uppoutumaan tarinoiden syövereihin. 

Dela artikeln:

 

Minna Koivula

Kirjoittaja on tutkija ja toimittaja, joka nauttii osuvista sanavalinnoista ja kekseliäästä kerronnasta.