Varjoja, usvaa

Kehitimme viime syksyllä kirjoitusryhmässäni yhteistä henkilöhahmoa, josta kaikki kirjoittaisivat. Pyysin opiskelijoita ilman sen enempiä pohdintoja sanomaan mitä tahansa määreitä henkilöhahmolle. Keksiminen lähti kankeasti vauhtiin. Yritin auttaa, ja mitä tuli ensimmäiseksi mieleen: olisiko päähenkilö mies vai nainen? ”Muunsukupuolinen”, heitti yksi opiskelijoista, ja niin päähenkilöstä tuli muunsukupuolinen. Sepä aiheutti ongelmia. Kiskomalla sain joitakin ominaisuuksia lisää, mutta lopulta yksi opiskelijoista puuskahti, että meni ihan jumiin tuosta muunsukupuolisesta. Ettei hän tiedä, minkälainen ihminen on muunsukupuolinen, millaisia ominaisuuksia tälle voisi antaa.

Taneli Viljanen on kirjoittanut kokonaisen kirjan muunsukupuolisuudesta, alaotsikolla ”essee sukupuolesta”. Esseellä on sanana monia merkityksiä, ja Viljasen tekstin yhteydessä sen päämerkitykseksi hahmottuu minulle ”tutkielma”, filosofisten esseiden tapaan. Ennemmin kuin tutkielma sukupuolesta yleisesti Viljasen kirja on tutkielma siitä, miten hän kokee oman sukupuolensa – ”yritys määritellä, mitä muunsukupuolisuus minulle tarkoittaa” (Varjoja, usvaa, s. 62). Oman kokemuksen etsimisessä hän käyttää erilaisia strategioita, esseelle ominaisesti kokeilee eri reittejä: omakohtaista tunnustamista, teoreettista pohdintaa, pamfletinomaista puhetta Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikan eli tuttavallisesti transpolin institutionaalisesta vallasta, proosarunon oloisia fragmentteja, kielen ja tekstin tilan muotoilemista sukupuolen kysymisen palvelukseen.

Aihe on mahdoton vangita. Viljasen kirjaa lukiessa ymmärtää, että opiskelijat olivat asian ytimessä. Kirjan ensimmäinen määritelmä muusukupuolisesta kuuluu: ”Muunsukupuolinen ihminen, joka ei ole mies eikä nainen; joka on jotain siltä väliltä, tai jotain tämän binäärin ulkopuolella, tai ei koe olevansa mitään sukupuolta, esimerkiksi.” (s. 7.)

Vähän myöhemmin määritelmä menee jo esoteerisen puolelle: ”Mahdollinen ajattelumalli: muunsukupuolisuus on aavemaista, ontologisesti huojuvaa, aina olemisen kategerioiden välillä tai ulottumattomissa: olen (ehkä, esimerkiksi) mies ja nainen enkä kumpikaan; muunsukupuolisia ei ole olemassa, ja silti olen tässä, olen siis sekä olemassa että ei-olemassa, läsnä ja poissa; ehkä olen myös aina sekä minä että jotain muuta.” (s. 17.)

Sukupuoli on muutenkin paradoksi. Viljasen mukaan suurin osa sukupuolesta on näkymätöntä, sisäistä kokemusta. Yhtä aikaa sukupuoli on performanssia, tekemistä. Vain pieni osa teoista on valittavissa, kuten kynsien lakkaaminen: ”Kynsien lakkaaminen voisi (kai) olla mikä tahansa näennäisesti merkityksetön, mutta kahdessa suhteessa merkityksellinen yksityiskohta: se on kulttuurisesti selkeästi sukupuolitettu; se on täysin valittavissa. Kynsien lakkaaminen on metonyyminen merkki, viesti maailmalle.” (s. 11.)

Ajatus sukupuolen performatiivisuudesta tulee Judith Butlerilta, jolle tärkeää on painottaa, että kyse ei ole teatteriesityksestä, vaan suurin osa sukupuoleen liittyvästä toistosta on pakollista, yhteisön sanattoman vallankäytön määrittämää käytöstä. Mutta miten yhteisö voi valvoa käytöstä, ellei sukupuoli näkyisi myös ulkopuolelle, muutoinkin kuin eleinä, tapoina ja vaatepartena? Sukupuoli on myös ruumiillisuutta, ulospäin näkyviä piirteitä. Viljasen sanoin:

Kun kävelee kadulla ja ajattelee jokaisen vastaantulijan kohdalla: he katsovat minua ja näkevät miehen, se on väärin, ajattelen, en ole mies, älkää laskeko minua siihen inhottavaan kategoriaan! (s. 14).

Varjoja, usvaa ei kuvaa sukupuolta kuitenkaan ensisijaisesti biologisena, vaikka se (useimmiten) on luettavissa ruumiin merkeistä. Lukijalle, joka ei ole sisällä sukupuoleen liittyvässä keskustelussa, tämä voi aiheuttaa sekaannusta. Englanniksi voi puhua sex ja gender-käsitteillä, joissa sexon biologiaa, gender kokemusta, sosiaalinen ja eletty sukupuoli. Suomeksi gender-sanalla ei ole käännöstä, vaan sitäkin tarkoitettaessa käytetään sanaa sukupuoli, joka suomen kielessä perinteisesti on viitannut biologiaan. Biologisen sukupuolen ja koetun sukupuolen välinen suhde on kirjassa kuitenkin jännite, ja juuri se aiheuttaa kehodysforiaa, kehoristiriitaa, ”joka on sukupuoliristiriidan yleisimpiä ilmenemismuotoja, ja yksi yleisimpiä (mutta ei välttämätön!) transsukupuolisuuden tunnusmerkkejä” (s. 81). Tässä yhteydessä Viljanen toteaa, että tulkitsee muunsukupuolisuuden transsukupuolisuuden alaiseksi ilmiöksi, vaikka asiasta on erimielisyyttä. Osa transsukupuolisista ei halua lukea muunsukupuolisia joukkoonsa, osa muunsukupuolisista taas ei halua lukea itseään transihmiseksi (s 81, nootti 17). Selvästi muunsukupuolisuuden suhde transsukupuolisuuteen on potentiaalinen väittelyn aihe.

Minuakin transsukupuolisuuden ja muunsukupuolisuuden asettaminen hierarkkiseen suhteeseen mietityttää. Eivätkö transsukupuoliset tunnekaan tarvetta korjata sukupuoli binäärisen mallin mukaan ”oikeaksi” eli naiseksi tai mieheksi? Sitä vasten nimittäin ristiriitaisilta kuulostavat Viljasen tekstin kuvaukset muunsukupuolisuudesta liukuvana, fluidina ja muuttuvana, aavemaisena olemisena & ei-olemisena.

Opiskelen lisää aiheesta. Googlaan, mitä Viljanen tarkoittaa käsitteellä ”informed consent”, joka olisi Viljasen mukaan ainoa inhimillinen tapa hoitaa sukupuolidysforiasta kärsiviä (s. 89). Sen idea on, että lääkäri antaisi tiedot erilaisten sukupuoleen vaikuttavien hoitojen vaikutuksista, hyvistä ja huonoista ja avoimesti keskustelisi niistä asiakkaan kanssa. Tämän perusteella asiakas päättäisi itse, mitä tarvitsee. Nykyisessä transsukupuolisuuden hoidossa sen sijaan on taustalla ajatus sukupuolen binäärisyydestä. Siihen asiakkaan on sopeuduttava, jos haluaa selvitä testausprosessin läpi hoitoihin asti. Lopputuloksena voi olla liian raskaiden hoitojen soveltaminen, kun asiakkaalle olisi riittänyt pelkkä sukupuolen tuunaaminen. Näin ainakin nettilähteeni minua opetti.

Ymmärrän nyt paremmin, miksi muunsukupuolisuus voi asettua transsukupuolisuuden kattotermin alle. Se jää vielä mietityttämään, miksi yhä näinä päivinä sukupuoli fyysisinä ruumiin merkkeinä ja sukupuolen eläminen ovat niin tiiviisti kytköksissä toisiinsa. Kuten Viljanen kirjoittaa: ”Pimeässä kukaan ei näe sinua. Jos sukupuoli on täysin näkymätön, kukaan ei tulkitse sitä väärin. Kukaan ei tulkitse sitä.” (s. 41.)

Rajojen ei todella tarvitsisi olla niin ahtaat, seinien ei tarvitsisi puristua ihmisen ympärille yhtä tukahduttavasti. Kuten Viljanen kirjoittaa kynsien lakkaamisesta: ”se on täysin valittavissa”.

Ulospäin näkyvä biologinen sukupuoli on häiriötekijä ihmisenä olemisessa. Parrankasvu on yksi esimerkki hetkistä, jolloin Viljanen tuntee kokevansa sukupuolidysforiaa (s. 81). Biologinen, ulos väkisin tunkeva sukupuoli vaikuttaa siihen, miten hänen pitäisi elää. Miehen fyysisten merkkien mukana tulevat housut, levitetyt jalat istuessa, syljeskely, rasvaiset jutut, raiskaukset – ja juuri siksi kynsien lakkaaminen on todellakin performanssi, tietoinen teko, joka rikkoo miehen kuvaa. Nyt joku tätä lukeva mies toteaa, että haloo, en minä ainakaan syljeskele, enkä ikinä voisi raiskata ketään! Miten niin se on välttämätöntä? Ei se oikeasti olekaan, mutta olemme käsittämättömästi yhä naimisissa näiden uskomusten kanssa.

”Haluaisin liukua pois, minulle annettujen olemisen tapojen ulottumattomiin, näkyväksi vain omilla ehdoillani”, Viljanen huokaa. ”Missä määrin tämä on mahdollista? En tiedä. Tiedän että mahdollisuuksilla on rajat; tiedän etteivät rajat ole niin ahtaat kuin olen joskus ajatellut; olen melko varma, etteivät ne ole niin ahtaat kuin minusta tällä hetkellä tuntuu.” (s. 15.)

Puhe muunsukupuolisuudesta on pitkään ollut nousussa, mikä kytkeytyy sukupuolentutkimuksen teorian rynnimiseen kohti valtavirtaa – ainakin opiskelijanuorten ja nuorten aikuisten kielenkäytössä. Se, että jopa lomakkeisiin on alkanut pujahtaa valittavaksi miehen ja naisen lisäksi ”muu” tai ”en halua sanoa”, kertoo vahvasta tarpeesta kategorialle miehen ja naisen ulkopuolella. Olemme muutoksen kynnyksellä. Rajojen ei todella tarvitsisi olla niin ahtaat, seinien ei tarvitsisi puristua ihmisen ympärille yhtä tukahduttavasti. Kuten Viljanen kirjoittaa kynsien lakkaamisesta: ”se on täysin valittavissa”.

Joissakin maailman paikoissa maailmalla rajat tietenkin ovat juuri niin ahtaat ja ahtaammatkin. Jossain toisaalla taas kolmas sukupuoli on perinteinen osa sukupuolijärjestelmää.

***

Taneli Viljasen kirja ei ole pelkästään tietokirja. Se tutkii sukupuolta myös poeettisemmin keinoin. Yksi juonne lähtee Hélène Cixous’n naiskirjoituksen pohdinnasta. Viljanen toteaa Cixous’n naiskirjoituksen olevan määritelmän tasolla essentialistista ja naisen ruumiiseen sidottua. Mikäli ei jää kiinni ilmeisiin ongelmiin, voi käsitteestä löytää kiinnostavia ideoita, kuten kirjoituksen sitoutumisen ääneen. Tässä Viljanen analysoi muun muassa Trickyn levyä Maxinquaye (1995) ja Robert Ashleyn sävellystä Automatic Writing (1979). Viljanen itse on tehnyt kirjansa ulkopuolella erilaisia ääniteoksia, joista yksi oli niin repivä, että se ajoi minut ulos esitystilasta. Mutta miten kysymys äänestä ja naiskirjoituksesta näkyy Viljasen tekstissä? Cixous’n kohdalla Viljanen huomioi äänen pohjautuvan ajatukseen laulusta ja sen resonoinnista ruumiissa; tästä ajatus taas liikkuu automaattikirjoitukseen, joka syntyy suoraan ruumiista, tietoisen ulottumattomista.

Paljon Viljasen kirjoituksesta kulkee tietoisen mielen läpi, argumentaatio ja logiikka vallitsevat. Naiskirjoituksestakin lähtevä osio taittuu teosanalyysiksi. Kokonaisuutena Varjoja, usvaa jakautuu erirytmisiin osioihin ja osissa tauot ja tyhjät tilat ovat tärkeitä kokonaisuudelle. Tuleeko tämä pulssi ruumiista vai kerronnallisesta harkinnasta?

Cixous’lle naisen nauru on tärkeä keino kyseenalaistaa vallitsevaa sukupuolijärjestystä. Viljasen teksti naurattaa välillä. Minua huvitti vaikkapa ”ensimmäinen lisäys, mahdollisia muutoksia”, jossa Viljanen etsi tukea näennäisen muuttumattoman asian muutokselle miettimällä kaikenlaisia muutoksia. Skaala vaihtelee äärimmäisesti: ”voisin elää toisella planeetalla” – ”en ole koskaan värjännyt hiuksiani. Voisin tehdä sen; mietin väriksi esimerkiksi vaaleanpunaista tai vaaleaa violettia.” (s. 19.) Heittelehtimisen ajattelen heijastavan Viljasen vaihtelevaa suhtautumista siihen, missä määrin muutos binäärisen sukupuolen tyranniassa on mahdollinen. Rakastan myös teoksessa olevaa ”Aavemanifestia”, jonka neljäs kohta toteaa: ”Aaveita ei ole, aaveilla ei siis, tietenkään, voi olla manifestia.” Ja viides: ”Tämä on siis antimanifesti. Selvää on vain, että meidän on kumottava patriarkaatti ja kapitalismi, ja näin tekemällä tultava vapaiksi.” (s. 24.) Haluaisin siteerata koko aavemanifestin. Jo pelkästään sen takia on hyvä omistaa tämä kirja.

Tila on tärkeä metafora ja rakennetekijä Viljasen teoksessa. Teos rakentuu talon tavoin: on ensimmäinen ovi, ensimmäinen huone, toinen huone, ensimmäinen ja toinen käytävä; nämä jälkimmäiset taittuvat kohti runoa. Ensimmäisen käytävän tarkenteena on ”sukupuolesta tilana”. Tässä osiossa muutaman rivin katkelmin tavoitellaan sukupuolen olemusta ruumiillisten kokemusten, erilaisten muutosten ja metamorfoosien kautta: ”kuinka vaihtaa tämä merkitys tuohon merkitykseen niin että sukupuolen tila äkkiä repeytyisi auki, kuinka suloista sen sisälmyksissä olisi kylpeä, upota niistä kohoavan höyryn kiemurteleviin laskoksiin ja kadota” (s. 30). Kielikuvien ja eri tavoin toisiinsa kietoutuvien toistuvien elementtien liike yhdistyy ajatukseen naiskirjoituksesta, samoin Viljasen sanaston runsas joustavan muuntumisen, limaisan liukumisen, avautumisen ja sulkeutumisen kuvasto. Cixous’llahan kuten naiskirjoituksen teoreetikkokollegallaan Luce Irigarayllakin naiskirjoituksen kuvasto on lainaa biologisen naisen genitaalien olemuksesta. Viljasen esimerkkiä hallitsee vielä konditionaali, eikä ihme. Tässä voi palata esseen kokeilun luonteeseen: miten naiskirjoituksen biologiseen sukupuoleen juurtunut sanasto taipuu muunsukupuolisen, uroksen sukupuolipiirteistä kärsivän ihmisen kokemukseen.

Kokonaisuutena Varjoja, usvaa jakautuu erirytmisiin osioihin ja osissa tauot ja tyhjät tilat ovat tärkeitä kokonaisuudelle. Tuleeko tämä pulssi ruumiista vai kerronnallisesta harkinnasta?

Jo aiemmin tila – ja aaveet! – on kiehtonut Viljasta. Teoksessa Kaikki tilat ovat täynnä aaveita (2013) liikutaan erilaisten outojen ja muuttuvien tilojen sisässä huoneissa, taloissa ja kaupungissa. Myös Vyöhykkeessä (2017) on rajoiltaan epästabiileja huoneita ja muita tiloja myös teoksen visuaalisissa elementeissä. Ruumin rajat ovat Vyöhykkeessäkin liikkeessä: ”Tämä tila on täynnä ihmisiä. He liikkuvat, muuntuvat, sulautuvat toisiinsa, erkaantuvat. En ole yhtään sen enempää minä.” (ei sivunumeroa.)

***

Varjoja, usvaa on moninainen teos, jossa on lukemattomia kohtia, joita haluaisin siteerata. Viljanen osaa kirjoittaa, hänellä on rytmin & retoriikan tajua ja hänen kielensä on elävää. Verrattuna aikaisempiin Viljasen teoksiin Varjoja, usvaa on lukijaystävällisempi, enemmän tässä maailmassa kiinni. En olisi pannut pahaseni enempääkin konkreettisuutta, vielä muutamia omia kokemuksia avaamaan abstraktiutta. Epäilen Viljasen tietoisesti halunneen olla panematta yksityisyyttään täysin likoon: yhdessä kohtaa hän suoraan kieltäytyy kertomasta omista kokemuksistaan enempää (s. 82).

Sukupuolentutkimuksen nykyteoria tulee vahvasti englanninkielisistä maista, Yhdysvalloista varsinkin, mikä näkyy myös Viljasen lähteissä. Muutama suomenkielinen, suurin osa englanninkielistä, yksi Cixous edustamassa eurooppalaista ajattelua. Soisin, että tulevaisuudessa tutkimuslähteitä etsittäisiin myös muualta kuin englanninkielisestä maailmasta, jo siksi, että kulttuurimaisema ja yhteiskunta ilmiöiden takana kaipaisivat lisää variaatiota.

***

Entä kuinka opiskelijani selvisivät kirjoituskurssini ongelmasta: miten kirjoittaa päähenkilöstä, joka ei ole binäärin sukupuolijaon määrittämä? Opiskelijat keksivät lopulta luovia ratkaisuja, yksi muun muassa kehitti kertojan, joka tarkkaili epäluuloisena erikoiselta tuntuvaa naapuriaan. Helpoin ratkaisu olisi kaiketi ollut vain kirjoittaa ihmisestä tekemässä ja toimimassa ja unohtaa koko sukupuoli. Tehtävässämme tilannetta mutkisti lisää se, että henkilöllemme oli luotu kaksi lasta. Lapset kytkevät ihmisen entistä tiiviimmin biologiaansa, mikä näkyy muun muassa siinä, että sukupuolenkorjauksen ehtona laissa on sterilisaatio. Äkkiä aiheeseen tutustujan mieleen ponnahtaa sukupuolta koskevien kysymysten lisäksi myös seksuaalisuuden kysymyksiä, mikä sekoittaa pakkaa ennestään.

Mutta oli lapsia tai ei, äkkiseltään itsekin keksin ensimmäiseksi kysyä, onko henkilömme mies vai nainen. Samalla logiikalla lomakkeissakin sukupuoli on ensimmäinen erotteleva tekijä. Ajattelumme on niin sidoksissa sukupuoleen, että jokaiselle olisi kiinnostava koe kirjoittaa teksti, josta tietoisesti pyrkii eliminoimaan sukupuolen. Muunsukupuolisen kokemus ei kuitenkaan tule kuvatuksi poistamalla sukupuoli, sillä ainakin Viljasen tekstissä sukupuoli on alati läsnä.

Kuten minkä tahansa vieraan asian tutkiminen, kirjoitustehtävänkin tekeminen olisi pitänyt aloittaa kysymällä ensin itseltä, mikä juuri minulle tässä on vaikeaa tai vierasta. Listata kysymyksiä, jatkaa hetkisen asian pohtimista omien tietojen varassa. Sen jälkeen edetä etsimään aiheesta materiaalia, jolla vastata omiin kysymyksiin. Jos kirjoitustehtävän aikoihin minulla olisi ollut käsillä Taneli Viljasen Varjoja, usvaa, olisin heti ojentanut sen taustamateriaaliksi. Osaksi siksi, että se ei anna liian suoria vastauksia, vaan jättää tilaa lukijan tulkinnalle. Ja siksi, että kunnianhimoisen kaunokirjallisen muotonsa ja ilmaisunsa ansiosta se olisi antanut kirjoittajille myös sytykkeitä oman ilmaisun virkistämiseen ja uudistamiseen.