Paha äiti

”Aloitamme täältä, mistä kaikki tarinat alkavat. / Alla aulis piispanlinna, päämme päällä kesätuuli. / Äiti istuu sylissäni, paha äiti, hyvä äiti, / entisajan maammo-rukka, lapsen kantaja katala.”

Niin alkaa Teemu Mannisen viides runokokoelma Paha äiti, mutta ensimmäiset säkeet ovat pelkkää silmänlumetta: oikeasti Mannisen runot eivät kerro tarinaa, eivät muodosta kokonaisuutta, eikä niitä ole helppo ymmärtää.

Mannisen runot alkavat aina selvästi jostakin. Usein ensimmäiset säkeet muistuttavat kertomuksen alkua, ja niissä toistuvat luontoaiheet. Muutaman ensimmäisen säkeen jälkeen teksti riistäytyy kuitenkin täysin käsistä, ja alun sumussa lentävistä laululinnuista päädytään kuolemaan, Conan O’Brieniin ja muihin elämää suurempiin aiheisiin.

Runojen lukeminen on kuin suoran televisiolähetyksen katsomista. Ne esittävät teräväpiirtokuvaa suoraan runoilijan aivoista ja tuntuvat rakentuvan vapaan assosiaation varaan ihmisen ajatuksen juoksun tavoin.

Ryöpsähtelevien runojen merkityksiä metsästämässä

Koska runot ovat lähinnä hillitsemätöntä sanavyörytystä, on yksittäisen runon sanomasta usein hankalaa saada selkoa. Silloin kun säkeiden pohjimmainen sanoma aukenee, runon taustalta löytyy kaipuuta menneeseen, unelmien murskautumista ja nykypäivän kurjuutta. Osa runoista taas on silkkaa sanoilla leikittelyä, kuten ”Härmä”, joka päättyy riveihin ”Malta. Nuokkuu oksain / paksu rypäs. Särkyy / taivaan uhma, valkenee / Yössä äly öikenee.”

”Synkkä poika pitkässä ruohossa / hiipii nymfiä kohti humalassa. / Horsman tuoksu kuristaa uomaa.”

Osa kokoelman runoista on kertovia. ”Lepakot” on yksi niistä. Siinä kuvataan nuoruutta ja kesää niin elävästi, että leppeän tuulenvireen melkein tuntee ihollaan. Se on samaan aikaan sekä kaunis että pelottava, kuten useat muutkin kokoelman runot.

Mannisen runojen lukeminen on kuin suoran televisiolähetyksen katsomista.

Vapaana virtaavassa tekstissä ja ajoittain kantaaottavissakin teemoissa on jotain niin mukaansatempaavaa, että vauhtiin päästyä runoja tahtoo lukea yhä enemmän. Vaikkei niitä voisi koskaan täysin ymmärtää, ainakin voi nauttia siitä, miten Mannisen säkeet soivat suussa.