Punaisten kyynelten talo
Terhi Rannela
Karisto 2013
257s.
Kuoleman talossa
Terhi Rannela on valinnut romaaniinsa rankan aiheen – tai aihe on valinnut hänet. Punaisten kyynelten talo sijoittuu Demokraattiseen Kamputseaan, nykyiseen Kambodžaan, ja tarina jatkuu 1970-luvulta nykypäiviin. Rannelan vierailu Phnom Penhissä Tuol Slengin vankilamuseossa ja siellä nähty valokuva Chan Kim Srusta toimivat alkusysäyksenä kirjalle.
Kirjan ensimmäisessä osassa tarinaa kertovat vuoroin äiti Chey Chan ja 9-vuotias tytär Vanna. Eletään vuotta 1978. Punakhmerien hirmuhallinto on ollut vallassa muutaman vuoden, ja sinä aikana koko Kamputsean siihenastinen yhteiskunta on tuhottu. Kaupungit, koulut, sairaalat ja raha on lakkautettu, eikä enää ole myöskään perheitä, koteja tai uskontoa.
Angkar-puolue epäilee kaikkia ja kaikkea, ja jokainen on potentiaalinen valtionvihollinen. Ihmiset tarkkailevat ja ilmiantavat koko ajan toisiaan, joten omat ajatukset on pidettävä piilossa ja yritettävä pysytellä mahdollisimman huomaamattomana.
Chey Chan ja hänen ministerimiehensä ovat kymmenien tuhansien muiden tavoin joutuneet pidätetyiksi ja kuulusteltaviksi. Mukana on myös perheen pienin lapsi, vauvaikäinen Sothear. Chey Chan uskoo puolueeseen ja vallankumouksen välttämättömyyteen eikä voi ymmärtää, miksi heidät on vangittu.
Päivästä toiseen jatkuvat kuulustelut vankilassa pitävät sisällään painostusta, pahoinpitelyä ja kidutusta. Niiden tarkoituksena on saada vangit allekirjoittamaan tekaistuja ja saneltuja ilmiantoja ja tunnustuksia. Muuten kovapintaisena esitetty Chey Chan inhimillistyy äidin roolissa. Lapsensa hengen pelastaakseen hän joutuu sattumanvaraisesti nimeämään kymmeniä tuntemiaan henkilöitä valtionvihollisiksi ja samalla kirjoittamaan heidän kuolemantuomionsa. Lapsen hengellä uhkaaminen on myös lopulta keino saada kidutuksenkin kestävä äiti tunnustamaan mitä tahansa.
Rannela pohtii syyllisyyden teemaa monista näkökulmista.
Tytär Vanna tekee työtä sairaalassa, kunnes hänet viedään työleirille, jonne hän lupauksista huolimatta turhaan odottaa vanhempiaan ja pikkuveljeään. Leirillä päivät tehdään alituisen nälän vallassa raskasta työtä pelloilla ja illat istutaan kritiikki- ja itsekritiikkikokouksissa, joissa tunnustetaan päivän aikana tehdyt virheet. Isoveli, joka on samalla leirillä, opettaa Vannaa selviytymään vihamielisten ihmisten keskellä.
Selviytyneiden maailma
Teoksen toisessa osassa Härän vuonna 2005 ihmiset elävät menneisyyden haavoittamina ja yhä edelleen etsien tietoa vuosikymmeniä aiemmin kadonneiden perheenjäsentensä kohtalosta. Elämää seurataan miehen, vaimon ja tyttären silmin.
Vannan ja Maon perheessä on viisi lasta, joista kaksi elää orpokodissa: toinen maamiinasta saamansa vamman, Chanda-tytär koulutusmahdollisuuden takia. Chandalle on kunnia-asia käydä koulua, ja hänen unelmansa on tulla älykkääksi, kuuluisaksi apsara-tanssijattareksi, jolle koko maailma olisi avoinna.
Perheen isän Maon elämään menneisyys vaikuttaa edelleen voimakkaasti. Hän elää salaisuuden ahdistamana, näkee painajaisia vallankumousajan tapahtumista, ja vain juominen saa hänet kestämään. Hänellä on kaksi elämää.
”On sepitetty elämä, se, jonka vaimo tuntee, ja toinen, joka ryömii uniin. Sepitetyssä elämässä Mao oii 16-vuotias munkkipoika, jonka punakhmer-sissit pakottivat mukaansa, jonka oranssin kaavun he polttivat. Nuori mies, joka pakotettiin taistelijaksi ja jonka silmään lensi kranaatinsirpale huhtikuussa 1975, kun raivasimme tieltämme Lon Nolin miehiä.
Se toinen elämä. Siitä ei voi puhua, eikä ole syytä puhua. Se tulee sulkea kiviä täynnä olevaan säkkiin ja upottaa mahdollisimman syvälle mielen pimeimpään kaivoon.”
Lopulta Mao kokee olevansa perheelleen vain taakka, jonka on kadottava kuolemaan yksin.
Vannalle on tärkeää mummon ja kasvatusäidin opetusten mukaisesti pitää huolta henkien talosta ja käydä siellä tervehtimässä kuolleita joka päivä. Hän haluaa opettaa myös lapsilleen, että aiemmin eläneet ovat edelleen olemassa ”rakkautena, auringonsäteinä, varovaisina kuiskauksina.”
Syylliset ja syyttömät
Rannela pohtii kirjassa syyllisyyden teemaa monista näkökulmista. Chey Chan on ollut ministerin vaimona ja tekstiilitehtaan johtajana etuoikeutetussa asemassa ja käyttänyt sen suomaa valtaa. Vankilassa käy ilmi, että hän on vastuullinen sellinaapurinsa sisaren ja monien muiden kohtalosta. Hän ei kuitenkaan koe olevansa syyllinen.
”Omin käsin minä en ole tappanut ketään, minä noudatan ainoastaan organisaation sääntöjä ja tehtäviini kuuluu epäedullisen aineksen poistaminen. Se on vastuullista työtä, eikä siihen pysty kuka tahansa. Tappamisessa ja poistamisessa on eroa. Teen mitä käsketään niin kuin meidän kaikkien on määrä tehdä. –– Miehen sisaressa on täytynyt olla jotain vikaa, jos olen katsonut parhaaksi päästä hänestä eroon. Minä en tee virheitä.”
Se, että vuosikymmenien jälkeen yritetään käynnistää oikeudenkäyntejä punakhmerejä vastaan ja löytää todistajia ja silminnäkijöitä, ei kaikille ole helppo asia. Mao haluaisi pitää menneisyyden niin piilossa kuin mahdollista. Hän näkee oikeuden hakemisessa myös ongelmia.
”Ja ketkä ovat syyllisiä? Tai pikemminkin: ketkä ovat syyttömiä? Kambodžassa ei ole riittävän montaa selliä murhaajille, teloittajille, kiduttajille, raiskaajille, kansan orjuuttajille, lahjotuille viranomaisille ja poliitikoille. Suuruudenhullu, naurettava suunnitelma koko oikeudenkäynti, kuivuu kokoon silkkaa mahdottomuuttaan.”
Myös Vanna miettii myöhemmin vierailtuaan Tuol Slengin vankilassa, syytettäisiinkö hänen vanhempiaankin rikoksista ihmisyyttä vastaan, jos he olisivat elossa. Vainottaisiinko häntäkin heidän rikostensa tähden? Onko hän kansanmurhaajien tytär?
Kirja avaa oven maailmaan, joka on uponnut muistin uumeniin.
Rannelan kirja avaa oven maailmaan, joka on uponnut muistin uumeniin ja vilahtaa nopeasti ohi uutisvirrassa. Fiktiolla historiaa voi kertoa todemmin ja vaikuttavammin kuin uutisilla ja dokumenteilla. Pelottavinta on, että se, mitä on tapahtunut historiassa, tapahtuu jossakin nytkin.
Varsinkin teoksen alkuosassa Rannela käyttää melko lakonista ja toteavaa kirjoitustapaa, mikä toisaalta pitää kirjan ahdistavuuden lukijan kannalta sietorajan sisällä mutta toisaalta kuitenkin korostaa tapahtumien karmeutta. Myös se, että henkilöiden persoonaa ja taustaa ei paljoakaan valoteta, vaikuttaa jossain määrin etäännyttävästi. Liekö se sitten harkittu keino. Toisessa osassa isä Maon historiaa ja ajatuksia avataan enemmän kuin muiden henkilöiden ikään kuin hänen menneisyyden tekojensa selitykseksi.
Vaikka ihmiset eivät enää tarinan nykyhetkessä elä jokapäiväisessä painajaisessa, on uudessa ajassa myös keinoja käyttää ihmisiä hyväksi. Toisilla toivoa muutoksesta kuitenkin on, toiset luopuvat siitä muiden hyväksi.