Novellit 2002

Mitä yhteistä on vuonna 1969 syntyneellä naisnäyttelijällä, vuosimallia 1972 olevalla kirjallisuuden ja filosofian miesopiskelijalla tai olympiavuonna päivänvalon nähneellä oikeustieteilijällä? He kaikki saivat kunniaa ja palkintoja Gummeruksen, Nuoren Voiman Liiton ja Xeroxin seitsemännessä novellikilpailussa, johon vuonna 2002 osallistui peräti 1024 kirjoittajaa. Tuomaristo valitsi tammikuussa 2003 ilmestyneeseen antologiaan kaksitoista parasta novellia.

Alkusanoissaan raadin edustajat Noora Koskinen ja Eino Santanen (muut jäsenet olivat Sari Malkamäki ja kirjan toimittanut Tero Liukkonen) kirjoittavat: “Kilpailuun osallistuneiden novellien yleisilme oli tänä vuonna yllättävän perinteinen ja tasainen. Kuvauksissa suosittiin suomalaisen proosan kestoaiheita: maalaismaisemaa, kyläyhteisöjä ja sotavuosia. Kerronta pysyttäytyi turvallisen realismin piirissä murteen ja klassisten ihmissuhdekuvausten voimin.”

Koskinen ja Santanen jatkavat: “Kielellisesti kokeilevat, humoristiset ja oudon nyrjähtänyttä maailmankuvaa tarjonneet tekstit nousivat esiin harvalukuisempina mutta sitäkin tasokkaampina ja viimeisteltyinä.“ Novellien tyyli ei todellakaan ole yleisilmeeltään perinteinen. Maaseudulla liikutaan useissakin novelleissa, mutta maaseutuelämä ei ole itseisarvo vaan tarjoaa viitekehyksen tapahtumille. Sota-ajan tarinoita ei ole ensinkään, eivätkä ihmissuhdekuvauksetkaan ole klassisia. Murrebuumista huolimatta raati on suosinut yleiskielisiä tai kielellä leikitteleviä kertomuksia. Murteellinen on Juhani Karjalaisen, antologian nestorin (s. –37), Kainuuseen sijoittuva tarina “Datsunin mies“. Hiukan murretta on myös Helena Kallion voittajanovellissa “04.02“. Yksi slangillakin kirjoitettu novelli pääsi loppusuoralle.

Tällaisten kilpailutekstien analysoimisessa on aina oma jännitteensä. Ei voi olla vertaamatta omaa lukukokemustaan ja raadin mielipidettä ja toisaalta pohtii väistämättä, mihin järjestykseen itse tekstit panisi. Olisin jakanut palkinnot suurin piirtein samoin kuin raatikin. Ainoastaan voittajanovelli ei jostakin syystä innostanut. Novellin maalaisympäristöön sijoittuvasta kesäisestä aamuyön hetkestä, jota ennen päähenkilö Helmi on juuri menettänyt isänsä, rakentuu mielenkiintoinen kielellinen mökki. Rakennuspuut ovat kuitenkin lapsuusmuistoineen, eriasteisine menneisyyden hetkineen ja jopa unineen vähän turhankin kieronlaiset. Helmistä “tuntuu hyvältä, kun iho nousee kananlihalle“. Minä kaipasin Helmille villatakkia.

Toisen palkinnon saanut Riku Korhosen “Suklaarusinat“ ja kolmanneksi arvotettu Marko Tolvasen “Jumala sanoi“ erottuvat todella edukseen. Molemmissa on kohtalaisen yksinkertainen ja tavanomainen aihe, mutta molemmissa on uusi ja tuore näkökulma, mikä sai aikaan tragikoomisen tunnun. Korhosen tarinan perusasetelma on tuttu monista eroottisista teksteistä. Yksinäinen hienostorouva on pitkästynyt elämäänsä, ja satunnainen naiseen epäsäädyllisessä suhteessa oleva mies viettelee hänet. Novellissa kunnian saa nuori sotamies, joka suorittaa Iltahuuto-keräystä. Tarinassa saavat vuorotellen äänen aviovaimo, sotamies ja aviomies. Kieli leikkii tiiviillä, jopa kahden sanan virkkeillä ja henkilöiden erilaisilla tavoilla katsoa samaa asiaa. Loppu yllättää ja ihastuttaa.

“Jumala sanoi“ on parisuhdenovelli. Siinä mies, Tomasz, seuraa läheltä rakastettuaan Elkeä; oli nimittäin niin, että “Jumala oli sanonut kasvaimen Elken päähän“. Viiden sivun verran lukijalle tarjoillaan varsin surullista mutta toisaalta hyvin lohdullista ja hellyttävää sairaskertomusta mitä ihastuttavimmin kielikuvin: “Jumala oli halvaantunut mutta virkosi ennakoimatta, kasvain kävi värikkääksi ja turhamaiseksi ja alkoi puhua itseään kaikkialle Elken ruumiiseen. Elke kuuli Jumalan äänen hentona sirityksenä vasemman korvansa takaa ja nauroi. Kuinka hänen raajansa näyttivätkin niin omituisilta, oliko Tomasz kiinnittänyt hänelle puiset tai muoviset raajat hänen omiensa tilalle, se oli tuhmaa.“

Minä sijoitan kolmen parhaan joukkoon Niina Miettisen novellin “Kun poika tulee sisälle asti“. Teinitytöt Larissa ja Eevi kostavat yhdessä teinipoika Holopaiselle, johon Larissa on rakastunut ja jonka kanssa hän on kokenut ensimmäisen, pettymyksen aiheuttaneen yhdyntänsä. Tarina on täynnä alkavaa feminististä naisenergiaa, se on absurdiudessaan herkullinen ja tuo mieleen Anja Kaurasen Pelon maantieteen.

Kunniamaininnan on ansainnut Hannu Luntialan tarina “En ole mikään luontoihminen“. Se on kertomus urbaanin miehen tutustumisesta metsän kiehtovaan maailmaan. Havainnot luonnosta ovat hauskoja, ja eri ilmiöitä katsellaan epätavallisesta näkökulmasta.

Kaikki kaksitoista novellia olivat lahjakkaiden kirjoittajien tekemiä. Monet ovat opiskelleet kirjallisuutta yliopistossa ja useat kirjoittamistakin. Opin saaminen näkyy enimmäkseen positiivisesti. Joissakin tarinoissa taidolla rakentaa erilaisia tekstejä leikittiin ehkä liikaakin.

Noora Koskinen ja Eino Santanen kirjoittavat arvottamisen vaikeudesta: “Pitkien pohdiskelujen, toistuvien lukukertojen ja keskustelujen jälkeen kolmen varsinaisille palkinnoille päässeen kärki saatiin seulottua.“ Tärkeintä on kuitenkin se, että lukija kokee saavansa jotakin erityistä. Joittenkin kertomusten äärellä minulla oli jopa hauskaa.