Halvallasyöjät & Wittgensteinin veljenpoika

Elämänonnettomuuden ja elämänonnen ero voi toisinaan olla hiuksenhieno.

Itävaltalaisen Thomas Bernhardin (1931–1989) pienoisromaanin Halvallasyöjät päähenkilö Koller, työlleen omistautunut erakko, on menettänyt kuusitoista vuotta sitten tapahtuneen onnettomuuden seurauksena jalkansa. Yhä edelleen kävellessään tapahtumapaikalla, hän muistelee vain elämäänsä ennenja jälkeen, jolloin hänen matemaattinen ajattelunsa sai kimmokkeen muuttua filosofisempaan suuntaan.

Puistossa lasitehtaanjohtajan koira on päässyt irti ja hyökännyt raivostuneena Kollerin kimppuun. Luonto on puuttunut peliin koiran hahmossa ja avannut hänelle aiemmin suljetun eli ajattelun. Ensilehdillä lainataan saksalaisromantiikan runoilija Novalista, jonka mukaan me etsimme maailman luonnosta, vaikka luonnos olemme jo valmiiksi me itse.

Hinta on kova: vuosikausien sairaalakierre, jalan amputointi, liikkumattomuus ja ruumiillinen kärsimys. Mutta Kollerille kyseessä on käänteentekevä hetki. Hän pystyy vihdoinkin keskittymään työhönsä.

Raajarikon pähkähullu päähänpinttymä

Pienoisromaanit Halvallasyöjät ja Wittgensteinin veljenpoika on julkaistu yhteisniteenä (2020). Romaanit on sisällytetty yksiin kansiin perustellusti; ne ovat samalta aikakaudelta ja muodoltaan tiiviitä. Ne edustavat Bernhardin 1980-luvun alun tuotantoa ja kiihkeää viimeistä luomiskautta. Vain muutamaa vuotta myöhemmin Bernhard kirjoitti viimeiseksi jääneen romaaninsa Vanhat mestarit (Alte Meister, 1985, suom. Tarja Roinila, 2013).

Bernhard tunnetaan pitkistä lauseista ja rinnakkaisista näkökulmista. Kerronta on toisteista, ja spiraalisuudessaan se muistuttaa paikoin musiikkia yltyen lopulta äärimmilleen. Romaaneista ensimmäinen, Halvallasyöjät, ei tee tähän poikkeusta. Se kertoo nimensä mukaisesti ravintolassa asioivasta seurueesta, joka syö pelkästään halvimpia mahdollisia annoksia. Näin tekee myös Koller. Sairaalasta vapauduttuaan hän ottaa paikan seurueen viidentenä jäsenenä. Ryhmän jäsenet edustavat eri yhteiskuntaluokkia ja ammatteja, kuten kaupparatsuja, varastotyöntekijöitä sekä opettajia. He ovat kuin yhteiskunta pienoiskoossa, jota Koller ryhtyy tutkimaan mikroskooppisen tarkasti.

Mutta ennen tapahtumaa hän ei luonnollisesti osannut tunnistaa halvallasyöjien varsinaista merkitystä, nämä olivat hänelle vain jokapäiväinen turvapaikka ihmisten maailmassa, josta hän oli erkaantunut jo vuosia sitten, jo vuosikausia johdonmukaisesti erkaantunut tieteensä tähden, joka oli aina ollut hänelle henki ja elämä, se ja vain se. (Halvallasyöjät, s. 45.)

Kollerin käytännössä ainoat ihmiskontaktit ovat hänelle samalla pelkkää tutkimusaineistoa. Suhde on yksipuolinen. Selviää, että halvallasyöjät on ollut puuttuva luku Kollerin tieteellisestä päätyöstä Fysiognomiasta, jonka kirjoittamiseen hän on valmistautunut tiedostamattaan koko elämänsä. Koller on siis saanut mahdollisuuden paneutua ihmisen ulkomuodon ja persoonallisuuden tutkimiseen – käänteisesti hänet rampauttaneen onnettomuuden seurauksena.

Sairaalassa Kollerin poikkeavuuteen ei ole kiinnitetty huomiota, siellä hän on ollut raajarikkoinen muiden joukossa. Ulkomaailmassa lainalaisuudet ovat toiset ja Kollerin tekojalkaa ei voida olla noteeraamatta. Hän keskittää huomionsa kuitenkin itsensä sijaan ennen kaikkea pöytävieraittensa puutteisiin. Koller näkee, että ympäristö muokkaa ihmistä. Halvallasyöjien oma olemus on ajan saatossa kadonnut taka-alalle heidän vietettyään aikaa ravintolassa.

Bernhard kirjoittaa, miten jokainen ihminen kantaa sisällään suurta toteutumatonta elämänhaavetta. Henkilöt pyristelevät kohti korkeampia tavoitteita, mutta materiaalinen maailma ja sosiaalinen piiri asettavat rajat haaveiden toteutumiselle.

Runneltu ruumis

Kertojana on nimettömäksi jäänyt ystävä, jota Koller halveksii ja käyttää kuin marionettinukkea. Myös tutustuminen tähän ystävään tapahtuu ruumiillisuuden kautta. Kollerin etsiessä apteekista lääkettä lukuharrastuksen rasittamiin silmiinsä, hän on törmännyt ystäväänsä, joka on samaan aikaan hakenut lääkettä krooniseen kurkkukipuunsa. Taas Bernhard nostaa esiin sairauden runteleman ihmisruumiin, jonka täytyy tuhoutua jotta kasvua voi tapahtua. Kun silmävaivojen piinaama Koller vielä menettää jalkansa, hän kohoaa hengen asteikolla ylitse muiden. Fyysinen heikkous käänteisesti vahvistaa häntä, mikä saa Kollerin ylenkatsomaan muita.

Hänen elämänsä oli myös aina ollut paljon vaarallisempaa, kuilut joihin hän oli silmännyt, kiistatta syvempiä, huiput, joilla hän oli elänyt, aina paljon korkeampia, varmasti enimmäkseen pyörryttäviä, sellaiseen minulta puuttuivat kaikki edellytykset. (Halvallasyöjät, s. 66.)

Bernhardin teksti on tiivistä, pedanttia (”…hän oli koko ikänsä vihannut vinossa roikkuvia tauluja…”) ja täynnä ajatuksia elämästä, tieteestä, omistautumisesta, yhteisöllisyydestä, ihmisten välisistä eroavuuksista, panettelusta, poikkeavuudesta, kateudesta, ylenkatsomisesta, sairaudesta, katseesta, kommunikaatiosta. Ja sitten on vielä Friedrich Nietzsche.

Päähenkilö on nietzscheläinen poikkeusyksilö, oman tiensä kulkija, joka on vetäytynyt oman työnsä ja ajattelunsa äärelle. Koller ajattelee, edelleen Nietzscheä mukaillen, että ihmiset on tuomittu hengentyperyyteen. Koller on kuitenkin valinnut toisen tien; onnen sijasta hän vastustaa massaa lunastaakseen paikkansa hengenihmisenä. Kaikuja löytyy myös F. M. Dostojevskin tuotannosta sekä Dostojevskin henkilöhahmojen kuumeisesta maniasta.

Bernhardille tyypillisesti hänen henkilöhahmonsa tavoittelevat suuria, mutta eivät lopulta saa mitään valmiiksi. Näin käy myös Kollerille. Bernhard kirjoittaa, miten jokainen ihminen kantaa sisällään suurta toteutumatonta elämänhaavetta. Henkilöt pyristelevät kohti korkeampia tavoitteita, mutta materiaalinen maailma ja sosiaalinen piiri asettavat rajat haaveiden toteutumiselle.

Mittatilauspuku vaihtuu pakkopaitaan

Kirjan toinen pienoisromaani, Wittgensteinin veljenpoika, on autofiktiivinen kertomus kahden filosofisesti ajattelevan ihmisen ystävyydestä. Vuonna 1967 Bernhard on juuri julkaissut yhden varhaisimmista romaaneistaan Häiriön (Verstörung, suom. Tarja Roinila, 2014). Kirjan lämpimäiskappaleet ovat saapuneet Wienin psykiatriselle osastolle, jonne Bernhard on joutunut kortisonihoidon aiheuttaman oireilun takia. Lääkäreiden viesti on lohduton: elinaikaa on jäljellä kenties viikkoja, parhaimmillaankin vain joitain kuukausia.

Kertoja saa kuulla hyvän ystävänsä Paulin olevan hoidossa viereisellä osastolla. Paul on kuuluisan filosofi Ludwig Wittgensteinin veljenpoika ja joutunut sairaalaan mielisairauden takia. Kuuluisa Ludwig-setä jää romaanissa viittauksen tasolle.

Wittgensteinin veljenpojassa Bernhard jatkaa paikoin myös fysiognomisia tutkailujaan: Paul on joutunut vaihtamaan mittatilauspukunsa pakkopaitaan, illalliset loistoravintoloissa peltikulhoon, englantilaiset sukat ja kengät karkeisiin sairaalavaatteisiin. Bernhard arvostaa ystävässään edelleen tämän musiikillista ja humanistista sivistystään, vaikka Wittgenstein on tuhlannut varakkaan sukunsa omaisuuden jakamalla rahaa holtittomasti. Kaiken tämän materiaalisen, mutta myös henkisen omaisuuden haaskaus on saanut lopulta hänen päänsä sekoamaan.

Toinen, Ludwig, oli kenties filosofisempi, toinen, Paul, kenties hullumpi, mutta entäs jos uskomme tuon filosofisen Wittgensteinin olevan filosofi vain, koska hän pani paperille filosofiansa eikä hulluuttaan ja uskomme tuon toisen, Paulin, olevan hullu, koska hän tukahdutti filosofiansa eikä julkaissut sitä, vaan toi näytille pelkän hulluutensa? (Wittgensteinin veljenpoika, s. 129.)

Kuoleman merkitsemä mies

Wittgensteinin veljenpoika käsittelee myös kuoleman kohtaamisen irvokkuutta. Paulin jäätyä leskeksi kertoja huomaa ystävässään käänteen huonompaan – ”hän oli jo kuoleman merkitsemä mies”, Bernhard kuvailee. Ystävän hiipuminen pois tuo esiin, kuinka vaikeaa läheisten on kohdata paitsi sairautta myös väistämätön oma kuolevaisuutensa – katsoa kuolemaa silmiin.

Me kartamme kuoleman merkitsemiä ihmisiä, ja minäkin olin antanut periksi moiselle halpamaisuudelle. (Wittgensteinin veljenpoika, s. 193.)

Päähenkilöt ovat sekä Halvallasyöjissä että Wittgensteinin veljenpojassa sairauden runtelemia. Myös Bernhard joutui nuorena sairaalaan tuberkuloosin takia. Näistä vaiheistaan hän on kirjoittanut omaelämäkerrallisessa viisiosaisessa teossarjassaan, joka julkaistiin 1975–1982 (suomennettu 2011–2013).

Siinä missä Halvallasyöjät edustaa perinteisempää Bernhardia, Wittgensteinin veljenpojassa Bernhard kertoo itsestään paikoin avoimemmin kuin useimmissa muissa töissään. Juuri omakohtaisuus tekee tästä yhden Bernhardin koskettavimmista teksteistä. Huomioitavaa on, että kaiken synkistelyn lomassa kertomuksessa on bernhardilaisittain harvinainen rakkaudenosoitus, jossa kirjailija kiittelee kaikki vuodet hänen rinnallaan pysynyttä elämänihmistä.

Kysymys kuuluu: kuka olisi Roinilan veroinen kääntäjä, joka pystyisi saamaan Bernhardin tekstin eloon samalla vimmalla?

Roinila jätti suuret saappaat

Halvallasyöjät on julkaistu 1980, Wittgensteinin veljenpoika 1982. Molemmat ovat asetelmaltaan hyvin tyypillistä Bernhardia, sillä kummassakin keskeisillä henkilöillä on pakonomainen tarve saada vietyä elämäntehtäväkseen kokema tieteellinen tai taiteellinen työ päätökseensä. Kollerilla se on Fysiognomia, Paul Wittgensteinilla hänen ahdasmieliset muistelmansa.

Halvallasyöjät & Wittgensteinin veljenpoika jäi Tarja Roinilan Bernhard-suomennosten ja kääntäjän uran viimeiseksi työksi. Hän ehti saada käännöstyönsä päätökseen ennen menehtymistään polkupyöräonnettomuudessa toukokuussa 2020. Hienona eleenä kääntäjän nimi komeilee harvinaisesti myös kirjan kannessa – huomionosoitus, jonka kääntäjille soisi useamminkin. Bernhardin proosatuotannon suomentaminen on ollut Teokselle pitkäaikainen hanke.

Roinilan työ on vertaansa vailla. Hänelle myönnettiin vuonna 2010 kääntäjien valtionpalkinto Thomas Bernhard -suomennoksistaan sekä vuonna 2013 J. A. Hollon palkinto Maurice Merleu-Pontyn esseekokoelman Filosofisia kirjoituksia (Nemo 2012) suomentamisesta yhdessä Miika Luodon kanssa. Bernhardin lisäksi Roinila suomensi muun muassa Samuel Beckettiä ja Herta Mülleria. Roinila ehdotti aikoinaan itse Teos-kustantamolle Bernhardin suomentamista, ja teoksista ensimmäinen, Hakkuu, ilmestyi 2007. Muidenkin Bernhardin tuotannosta suomennettavaksi teoksiksi valinnassa Roinila oli aktiivinen. Teoksen lisäksi Bernhardia on kääntänyt Olli Sarrivaara Lurra Editionsille.

Bernhard-suomennosten jatkosta ei ole vielä tietoa, mutta selvää on että Tarja Roinila jätti jälkeensä suuret saappaat täytettäväksi. Kysymys kuuluu: kuka olisi Roinilan veroinen kääntäjä, joka pystyisi saamaan Bernhardin tekstin eloon samalla vimmalla?