Inkognito

Inkogniton fragmentaarisuus kuvastaa transnaisen sirpaleista identiteettiä, mutta tekee lukukokemuksesta jopa ahdistavan.

Unkarilaisen Tibor Noé Kissin vuonna 2010 julkaistu, transsukupuolisuutta käsittelevä romaani Inkognito (suom. Saarni Laitinen, 2021) on saatu luettavaksi suomeksi samalla, kun sen teemat kiehuvat yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kesäkuussa uutisoitiin Unkarin parlamentin hyväksyneen lain, joka kieltää homoseksuaalisuutta ja sukupuolenkorjausta koskevan sisällön alle 18-vuotiailta. Jo edellisenä vuonna Unkarissa vietiin läpi laki, joka estää henkilötodistuksen sukupuolimerkinnän muuttamisen. Unkarilaisia transihmisiä, joista yhden äänellä Inkognito puhuu, vaiennetaan lainsäädännön tasolla.

Myös Suomessa on keskusteltu translain uudistamisesta ihmisoikeuksia kunnioittavaksi esimerkiksi Oikeus olla -kansalaisaloitteen yhteydessä, johon kerättiin allekirjoituksia viime keväänä. Taiteen kentällä taas revähti polemiikki transrepresentaatiosta syksyllä 2020, kun kiisteltiin päätöksestä roolittaa Janne Reinikainen Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän Agrado-henkilöhahmoksi, joka näytelmän tuotannossa oli tulkittu vaihtelevasti transnaiseksi tai transvestiitiksi. Keskustelu nosti esiin Suomessa ennennäkemättömällä tavalla transrepresentaation merkityksen taiteessa. Representaation kysymykset aktivoituvat myös Inkogniton parissa, nyt tosin kirjallisuuden alueella.

Elää inkognito on jäädä yksin.

Säröinen mutta paikannettu kertoja

Inkognito on fragmentaarinen ja autofiktiivinen transnaisen kasvutarina. Kirjan kertoja, syntymänimeltään Tibor, hylkää teini-iässä lapsuutensa rakkauden, jalkapallon, ja alkaa kirjoittaa runoja. Samalla hän alkaa havaita yhä syvemmin ristiriidan sukupuolikokemuksensa ja ympäristön odotusten välillä.

Kertomus etenee lyhyehköissä fragmenteissa, jotka ovat pisimmilläänkin vain kahden sivun mittaisia. Aluksi kerronta vaikutti minusta hankalalta seurata, kunnes huomasin sen säännönmukaiseksi: joka toinen fragmentti on kerrottu preesensissä, joka toinen imperfektissä. Rakenteen hahmotettuani romaania olikin melko helppo seurata, vaikka näiden kahden aikamuodon sisälläkään tarinaa ei kuljeteta aina kronologisesti. Kertojan elämäntapahtumat ja ihmissuhteet hahmottuvat joka tapauksessa sirpaloituneina.

Välillä tarinamaailmaa paikannetaan ohimennen mutta täsmällisesti tosimaailman tapahtumiin ja paikkoihin: esimerkiksi Italian ja Brasilian kuuluisaan jalkapallo-otteluun vuonna 1982, Bill Clintonin presidenttikauteen ja Budapestin moniin paikkoihin. Yllättäen myös kertojan henkilökohtaisen elämän tapahtumia paikannetaan päivämäärän tarkkuudella: ”Nimeni on Tibor Kiss, olen syntynyt 19. helmikuuta 1976.” (s. 77.)

Kertojan lausuma vastaa kirjailijan nimeä ja syntymäaikaa. Tästä tulee vaikutelma peittelemättömästä autofiktiivisyydestä. Henkilökohtaisesti en koe nykyään usein kritisoitua autofiktion genreä ongelmallisena: onhan kyseessä monipuolinen kirjallisuudenlaji, jonka sisään mahtuu monenlaista hienoa ja huonoa. Fiktiivisen etäännyttämisen puuttuminen pääsi kuitenkin yllättämään. Luulen, että teoksen kokemuksellinen paino olisi minulle välittynyt, vaikka näin selkeää yhtäläisyysmerkkiä tekijän ja kertojan välille ei olisi tehty.

Toisaalta transrepresentaatiota koskevassa keskustelussa on usein todettu, että transkertomusten vähäisyyden vuoksi olisi tärkeää, että tätä aukkoa pääsisivät ensin täyttämään transihmiset itse. Niinpä ymmärrän, että vaikka kertojaa tekijään paikantavat kohdat eivät olleet minulle kovin olennaisia, ne voivat olla tuiki tärkeitä tunnistamisen pisteitä toisille lukijoille.

Inkognitosta voikin lukea, arvioivien katseiden keskeltä, rahtusen armollisuutta identiteetin häilymistä kohtaan.

Transnaisen ahdas asema 

Transnaisen kokemuksen eri puolia kirja ilmentää ansiokkaasti. Kertojan kokemus siitä, kuinka hänen sukupuoli-identiteettiään ei oteta vakavasti, vaan hänet nähdään ”miehenä mekossa”, ilmenee kirjassa toistuvan kipeästi. Kertojaa painaa tunne jatkuvasti arvioitavana olemisesta:

”Vaalea tarjoilijatyttö painaa puhelinta korvaansa vasten porttiholvissa. Hän puhaltaa savua keuhkoistaan, tallaa tumpin. Mittailee minua katseellaan kiireestä kantapäähän, kääntää sitten katseensa. Meillä illasti tänään naiseksi pukeutunut mies, hän ajattelee, ajattelen.” (s. 98–99.)

Avoin väärinsukupuolittaminen tuottaa häpeää ja saa toivomaan katoamista: ”Iltaa, herra, lipuntarkastaja pysäytti minut. […] Mieluiten olisin käpertynyt laukun pimentoon, ryöminyt huulipunan, puuterin ja hajuveden väliin, peitellyt itseni sukkahousuilla ja vetänyt vetoketjun kiinni perässäni.” (s. 90.) Feminiiniset meikit ja asusteet vahvistavat naiseuden kokemusta ja luovat turvallisuuden tunnetta. Tämä tunne on tärkeä, koska se voi ehkäistä kehodysforiaa. Näitä ristiriidan tuntemuksia suhteessa omaan kehoon kertoja ilmaisee väkevästi:

”Mutta ihmeitä ei ole, nainen katoaa kun ripustan sen naulakkoon vaatteiden kanssa. Kun se hajoaa ilmaan hajuveden tuoksun lailla. Kun jään kaksin ruumiini kanssa, ypöyksin. Se pitää minua vankinaan. Ei ole mihin mennä. Ei ole mihin kääntyä takaisin.” (s. 119.)

Kirja sisältää myös monia muita transkertomusten tyypillisiä piirteitä: esimerkiksi kuvauksia perheen negatiivisista reaktioista, nimen vaihtamisesta (kertoja luo naisen identiteettiä nimellä Noémi), vaatekaupassa asioimisen ahdistavuutta ja itsetuhoisuutta. Eläytyvä lukeminen on raskasta: kertomusta hallitsee pelon, häpeän ja paniikin tunteet. Toisaalta kertoja myös sanallistaa haaveitaan ristiriidattomasta elämästä naisena.

Kertoja käy lääkärin luona kysymässä mahdollisuutta sukupuolenkorjaushoitoihin. Hän toteaa lääkärille: ”Haluaisin tietää, olenko oikeasti nainen vai mies” (s. 78). Tämä virke toistuu kirjassa takaumana useaan otteeseen. Kohtaus lääkärillä ilmentää osuvasti kertojan ahdasta asemaa portinvartijoiden edessä. Hänen on todistettava, kuka ”oikeasti” on eikä pelkkä ilmoitus naiseuden kokemuksesta suinkaan riitä. Terveydenhuollolle sukupuoli on tiukan binäärinen: on tipahdettava siististi joko naisen tai miehen koriin.

Inkognito tavoittaa kuitenkin myös asettumattomia ja vuotavia kategorioita: kertojan identiteetti ei ole vakiintunut vaan liikkeessä. Ympäristö tulvii odotuksia ja tulkintoja kertojasta, joka tarkkailee itseään alati. Hänen luonnehdintansa itsestään ovatkin vaihtelevia, ja puheen ja sisäisen puheen välille syntyy ristiriitoja. Näin kertoja toteaa tilanteessa, jossa hän keskustelee uusien tuttavien kanssa:

”Olen transvestiitti, ei tässä ole mitään ihmeellistä. Näin minun pitäisi vastata jos he kysyvät, mutta he eivät kysy, vaikka he kysyisivät mielellään ja minä vastaisin mielelläni. Tumppaan tupakan, jos se vaikka saisi sydämentykytykseni rauhoittumaan. Haluaisin täsmentää. Olen transvestiitti mutta en sillä tavalla. Tässä ei oikeasti ole mitään ihmeellistä. Olen transvestiitti mutta en sellainen.” (s. 132.)

Internetissä kertoja täyttää sukupuolitestin, jossa hän ylittää täpärästi androgynian rajan ja on siten ”mahdollisesti transsukupuolinen” (s. 126). ”Valitse sopivin vaihtoehto” -testi on banaali eikä tieteellisesti pätevä sukupuoli-identiteetin tutkimiseen, mutta sekin vaikuttaa kertojaan. Hän on epävarma. Inkognitosta voikin lukea, arvioivien katseiden keskeltä, rahtusen armollisuutta identiteetin häilymistä kohtaan.

Yritän etsiä sopivaa lukuasentoa luetteloille, mutta en löydä sellaista.

Läkähdyttäviä luetteloita

Kirjan fragmentaarinen rakenne ilmaisee sirpaloitunutta kokemusta, mikä heijastuu myös tekstin pienemmille tasoille. Teoksen keskeinen muoto on luettelo. Listojen kautta kuvaillaan tarinamaailmaa, mutta usein niissä on keskeistä ilmaista kertojan mielentiloja tämän ahdistuksen hetkinä. Seuraavassa katkelmassa, jossa vuorottelevat dialogi, sisäinen puhe ja tajunnankuvaus, kertoja kertoo isälleen lopettaneensa jalkapallon pelaamisen:

”Syvä hengenveto. Olen lopettanut pelaamisen, jo kaksi viikkoa sitten tarkemmin sanottuna viisi viikkoa sitten olen lakannut käymästä sekä harjoituksissa että otteluissa. Vesi jatkoi kiehumistaan herneiden alla. Kaasuhellan yläpuolella kukkakuvioisia laattoja, kukanlehdillä pisaroivaa vesihöyryä, keittiönkaapissa lautasia, laseja ja mukeja, kaasuhellan vieressä viinipulloja, kokoontaitettavalla pikkupöydällä pullonavaaja, lautasliinateline, tupakansytytin, tuhkakuppi, vedenlämmittimessä punaisena palava merkkivalo, lämmittimen päällä peili, peilissä rasvaläikkiä. Mitä oikein luulet tekeväsi, poika. Isä pureskeli suunsa sisäpintaa, jalkani vapisivat. Mitä helvettiä sinä oikein luulet tekeväsi.” (s. 46.)

Kertoja luettelee ympäristönsä asioita, jotka neutraaliudessaan voisivat kiinnittää hänet olevaan. Kertojan sukupuolikokemus tuottaa hänelle näkymättömyyden kokemuksia, kun sitä ei ymmärretä tai oteta vakavasti. Ehkä tällöin näkyvään todellisuuteen keskittyminen voi antaa tukea ja vahvistusta hetkinä, kun hänen oma olemisensa ja omat tarpeensa kiistetään.

Kirjan edetessä luettelojen toistuvuus alkaa kuitenkin puuduttaa. Kun jälleen uusi pitkä lista alkaa, huomaan keskittymiseni herpaantuvan. Yritän etsiä sopivaa lukuasentoa luetteloille, mutta en löydä sellaista. Yhtäältä ne tuntuvat liian yksipuolisesti näköaistiin tukeutuvalta, pintapuoliselta tarinamaailman kuvaukselta. Toisaalta ne tuntuvat merkeiltä posttraumaattisesta stressireaktiosta.

Luetteloiden voi tulkita rinnastuvan kirjassa toistuvaan pianojuoksutuksen motiiviin. Juoksutus tarkoittaa musiikissa nopeaa, asteittain nousevaa tai laskevaa sävelkulkua. Suomennoksen listojen rytmit välittyvät minulle kuitenkin varsin monotonisina, joten rinnastus musiikkiin ei ole kovinkaan stimuloiva.

Luettelot muodostavat lukijan ja kertojan välille kielellistä seinämää. Tämä on teoksen kannalta osuvaakin. Vierassana inkognito merkitsee suomeksi ”tuntemattomana” tai ”salanimellä”. Kertoja kuvaa vieraantuneisuuttaan ja eristyneisyyttään seuraavasti: ”En sovi väreihin, en huonekaluihin. En sovi ruohonkorsiin. Olen vieras niityllä ja polulla. Vieras maatilalla ja kerrostalojen keskellä. Vieras Tonavan rannalla ja rantabulevardilla, kapakassa ja jalkapallokentällä. Vieras kotona ja vieras vieraisilla. Inkognito, kaikkialla.” (s. 127.) Elää inkognito on jäädä yksin.

Karuudesta kohti parempaa maailmaa

Kirjan kieli on karun toteavaa ja virkkeet melko lyhyitä. Lyyriseen rekisteriin kirja loikkaa vain parissa kohtaa, kuten seuraavassa: ”Huulteni jälki, tiilenpunainen tahra posliinikupissa. / Kuumeeni kärki, hiilenkurainen tahma portviiniunissa.” (s. 97.) Nämä kohdat ovat kiehtovia antaessaan tilaa lukijan mielikuvitukselle ja ehkä myös viitatessaan kertojan teini-iän runoilemiseen. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin traumaattisten kokemusten sanallistaminen ja yksilön esiintulo pelkkänä ja paljaana.

Inkognito on ensimmäinen kääntäjä Saarni Laitisen suomentama kirja. Olen opiskellut unkaria vain yhden alkeiskurssin verran, joten en voinut verrata suomennosta alkutekstiin. Suomennos etenee kuitenkin sujuvasti eikä vaikutelmia hankalasta käännöskielisyydestä tule. Kirja on vahva näyte kääntäjän taidoista mahdollisia tulevia unkarilaisen kirjallisuuden suomennoksia silmällä pitäen. Teoskokonaisuutta tukee hienosti myös Apila Pepitan kuvittama ja suunnittelema, naisten saappaita esittävä kansi.

Kaiken kaikkiaan Inkognito on varsin tuskaista luettavaa. Kertojan kielteisen tunteet ja hänen näkymättömyyden kokemuksensa tuntuvat lyijynpainavilta. Fragmentaarinen muoto ei näyttäydy mahdollistavana, vaan ahdistavana. Se repii rikki kertojan toiveita eheästä identiteetistä naisena.

Transteemoihin limittyneenä Inkognitossa on perinteinen kirjallinen teema: eristyneen yksilön hapuilu kohti muita. Yhteiskunnallisella tasolla on tehtävä töitä, että Tiborin / Noémin kaltaisia ihmisiä myös otetaan vastaan. Kirjallisella kentällä tämä merkitsee tilan antamista sukupuolen moninaisuutta käsitteleville teksteille.