Laaja-alainen artikkelikokoelma käsittelee tietokirjallisuuden lajeja esseistä oppikirjoihin ja elämäkerroista sarjakuviin. Se painottaa erityisesti ajankohtaisia ilmiöitä kotimaisella kentällä.

Tietokirjallisuus on vasta hiljattain tullut osaksi akateemista kirjallisuudentutkimusta. Suomen ensimmäinen tietokirjallisuuden professuuri perustettiin Helsingin yliopistoon vuonna 2013. Tietokirjallisuuden lajien ja tutkimuksen ajantasaista perusteosta ei ole vielä tähän asti ollut, mutta nyt aukko on paikattu: Ida Henritiuksen, Olli Löytyn ja Anne Mäntysen toimittama Tietokirjallisuuden lajit ja rajat sisältää runsaasti tietoa siitä, mitä kotimainen tietokirjallisuus on juuri nyt. 

Kirjan erityishuomio kohdistuu rajatapauksiin, minkä vuoksi se on kiinnostavaa luettavaa kaunokirjallisuuden toimijoidenkin kannalta. ”Nykyään ajatellaan, että lajit ja niiden väliset rajat eivät ole pysyviä vaan muuttuvat jatkuvasti”, toimittajat kiteyttävät johdantoluvussaan (s. 11). Tietokirjallisuus ei ole mikään yhtenäinen monoliitti, vaan monenkirjava joukko lajeja ja risteämisiä. 

Se, mitä maailmasta tiedämme ja millaisia kanavia pitkin tietoa saamme, muuttuu kaiken aikaa, joten tuntuu ymmärrettävältä kehityskululta, että myös tietokirjallisuus löytää uusia muotoja. Jopa kirjallisuudenlajien leimalliset piirteet voivat muuttua, tutkijat huomauttavat. Kauno- ja tietokirjallisuuden erottelu on historiallisesti ajatellen uudehko ilmiö, vasta 1700-luvulta. Tietokirjallisuuden lajit ja rajat luo katsauksen tietokirjallisuuden nykytilanteeseen, jossa muutos, liike ja moniäänisyys korostuvat. Artikkelikokoelmassa huomio on uusissa, tietokirjallisuuden lajirajoja kyseenalaistavissa muodoissa.

Huomio on uusissa, lajirajoja kyseenalaistavissa muodoissa.

 

 

Mitä on tietokirjallinen ilmaisu tänä päivänä?

Tietokirjallinen ilmaisu karttaa kaunokirjallisuudelle ominaista monimerkityksisyyttä, ja siltä odotetaan yhteyttä todellisuuteen. Tietokirjallisuudessa kohderyhmän rajaaminen on tärkeää. Monessa artikkelissa käsitellään tämän hetken suosituimpia, ”suurta yleisöä” kiinnostavia lajeja.

Ida Henritiuksen artikkeli käsittelee yhtä ikisuosikkia: elämäkertaa. Elämäkerta on aina tulkinta toisen elämästä. Historiallisen kontekstoinnin merkitys on lajissa suuri. Päivi Kosonen käsittelee rajatapauksia: omaelämäkertaa, muistelmia ja autofiktiota. Omaelämäkerran kertoja voi liikkua faktan ja fiktion rajalla, henkilökohtaisen totuuden ja myytin alueella, eräänlaisessa välirekisterissä. Eletyn, koetun, mielikuvituksen ja muistin varassa kirjoitettua ei välttämättä ole edes mahdollista todentaa faktatiedon avulla. Autofiktio on laji-identiteettiä hämärtämällä tarjonnut paljon kasvutilaa hybridisyydelle, mutta lajia on myös kritisoitu siitä, että sen puitteissa on tuotettu jo liikaa kyllästyttäviä ”minän ongelmissa piehtarointeja” (s. 55). 

Kosonen kirjoittaa autofiktion nykytilanteesta kriittiseen sävyyn painottaen lajin kehityksen keskeneräisyyttä:

 

On tietopohjaisia omaelämäkertoja ja kaunokirjallisia omaelämäkertoja sekä näiden yhdistelmiä. Autofiktio on hankalin. Sen laji-identiteetti on vasta vakiintumassa. Toistaiseksi se haluaa olla faktaa ja fiktiota ja omaelämäkerrallisuutta – ja omilla ehdoillaan. Tämän moniselitteisyyden vuoksi pidän mahdottomana luokitella sitä tietokirjallisuudeksi. (s. 56.) 

 

Pertti Haapala ruotii artikkelissaan historian kirjoittamista ja korostaa, että historiallisen tiedon totuus on jatkuvan keskustelun ja tutkimisen aluetta. Erilaiset tavat kirjoittaa historiaa täydentävät toisiaan. Haapala huomauttaa, että historiankirjoittaja on aina yhteydessä työnsä vastaanottoon. Tutkimus, historiakäsitykset ja yhteiskunta ovat vuorovaikutuksessa, ja historiankirjoituksen omasta historiasta on Haapalan mukaan tärkeää olla tietoinen, sillä kyse on eräänlaisesta yhteiskunnan omaelämäkerrasta: ”historia muuttuu, vaikka menneisyys ei muutu” (s. 59). Historiakin on kertomus, ja narratiivien tiedostaminen on tärkeää. 

Narratiivisuutta pohtii myös Maria Lassila-Merisalo faktan ja fiktion rajaa tarkastelevassa artikkelissaan. Hän kirjoittaa tietokirjallisuuden narratiivisuusbuumista, jolla on juuret narratiivisen journalismin puolella. Siinä korostuvat yksilön kokemus, tunteiden herättäminen, tarinatalous, huomiotalous ja tuotteistaminen. Kirjoittajan tekijyys ja persoona voidaan kirjoittaa mukaan tietoteokseen, millä on omanlaistaan historiankirjoituksellista arvoa. Esimerkiksi korona-ajan kokemuksia tallentui matkakertomuksiin. 

Jari Aron ja Kirsti Lempiäisen artikkeli ”Yhteiskuntatieteellinen tietokirjallisuus” on kiinnostavasta aiheestaan huolimatta valikoiman raskainta luettavaa. Artikkeli olisi tarvinnut lisää toimittamista, sillä se ei muiden kirjan artikkelien tapaan nosta lukijansa vireystilaa aiheen äärellä, vaan laskee sitä – perinteinen tenttipuurtamisartikkeli. Arolla ja Lempiäisellä on kuitenkin ajankohtaista sanottavaa nykyaikaisten yhteiskuntien jatkuvasta päivittyvän tiedon tarpeesta. Erityisen tärkeää on tämä: yhteiskuntatieteellinen tietokirjallisuus tarjoaa ihmisille tietoa siitä, millä tavoin yksilön kokemat haasteet ovat laajemmassa kuvassa yhteiskunnallisia. Yhteiskuntatutkimuksen muutokset näkyvät tietokirjallisuudessa. Viime vuosikymmeninä on tutkittu esimerkiksi hyvinvointivaltion sukupuolittuneita, eriarvoistavia rakenteita ja uusliberalismin synnyttämää kieltä. 

 

 

Tiiviitä katsauksia lajista toiseen 

Artikkelien laaja aihekirjo mahdollistaa lukijalle kiehtovan siirtyilyn lajikokonaisuudesta toiseen alan parhaiden asiantuntijoiden johdattamana. Lajikohtaiset katsaukset pysyvät tiiviinä ja täydentävät toisiaan. Pirjo Hiidenmaa kirjoittaa oppikirjoista. Ensimmäinen suomeksi painettu kirja oli oppikirja: Mikael Agricolan ABC-kirja (ABCkiria, 1543), joka opetti suomen kielen lukutaitoa. 

Päivi Heikkilä-Halttusen ”Lasten tietokirjat” on monipuolinen esitys lasten tietokirjojen nykyisistä sisällöistä. Ida Lowndesin ja Olli Löytyn esseeaiheinen artikkeli korostaa esseen joustavaa, moniäänistä luonnetta. Essee voi merkittävästi poiketa tavanomaisista asiakielen normeista, olla ääneltään esimerkiksi tunteellinen, ivallinen tai poleeminen, kunhan vain pysyy totuuden ja tiedon piirissä. Lajien ja toimijoiden välisen jännitteen merkitys nousee esiin monessa tekstissä. Anu Lahtinen tarkastelee tutkijan, taiteilijan ja toimittajan tapoja vaikuttaa tietoon. 

Sarjakuvakin voi olla tietokirjallisuutta. Oskari Rantalan mukaan sarjakuva sopii oivallisesti tiedon välittämiseen ja kohentaa lukutaidon monimuotoisuutta, jota nykyään tarvitaan. Sarjakuva voi käsitellä tunnetasolla vaikeita historiallisia aiheita, kuten sitä, minkälaista elämä oli jossain muualla, äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa. Rantala nostaa esimerkeiksi muun muassa Art Spiegelmanin Maus-teokset (1986, 1991), Marjane Satrapin Persepoliksen (2000, 2004) ja Tiitu Takalon Memento morin (2020). 

 

 

Tiedon ja kaunon rajankäyntiä

Artikkelikokoelman antoisimpiin teksteihin kuuluu Mikko Lehtosen ”Tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden liikkuvat rajat”. Lehtonen tarkastelee aihettaan historiallisesti kontekstoiden.

 

1500- ja 1600-lukujen taitteessa englannin sanalla novel saatettiin tarkoittaa sekä fiktiivistä tarinaa että painetun balladin tai lentolehtisen muodossa levitettyä journalistista raporttia. Tällöin ei tehty jakoa faktuaalisen (uutinen) ja fiktiivisen (tarina) välillä. (s. 156.) 

 

1700-luvulla syntynyt jako faktuaalisen ja fiktiivisen välillä on häkellyttävän uusi. Tätä historiallista taustaa vasten ei tunnu erikoiselta, että nykyaikana sekoittumisen muotoja on alkanut jälleen esiintyä. Lehtonen kertoo, että 1600–1700-luvun Euroopassa muun muassa sensuurilait vaikuttivat siihen, että uutisia kerrottiin fiktion turvin. Kaunokirjallisuudella on historiassaan aina ollut kyky kertoa vaikeistakin asioista. Tietokirjallisuuden historiaa ei voi käsitellä täysin erillään kaunokirjallisuuden historiasta.

 

Näin tietokirjallisuus näyttäytyy nykykulttuurissa ilmiönä, jota ei tule tarkastella sen itsensä rajoissa, ikään kuin autonomisena, vaan suhteessa muuhun kirjallisuuteen ja mediakenttään, siis heteronomisena. Tietokirjallisuudella ei ole vain yhtä funktiota tai identiteettiä, vaan se on ilmiönä moninainen ja pakenee lukkoon lyöviä määritelmiä. (s. 167.)

 

Kenties hätkähdyttävimmäksi on muotoutunut nykykulttuurissa viihteen ja tiedon suhde. Nykyisin suosituimmat tietokirjat ovat viihdettä. Ne näyttävät elävän osana mediajulkisuutta, Lehtonen toteaa.

Hitaammat, vakaat ja pysyvät lajit jäävät sivuun.

Nähtäväksi jää, miten paljon Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teosta on syytä vuosien saatossa päivittää, elämmehän alati muuttuvien virtausten aikaa. Vaikka artikkelikokonaisuus on ansiokas, jopa rohkea nopeisiin ajankohtaisiin ilmiöihin tarttuessaan, kokonaisuutta määrittää liikaakin halu esitellä uusimpia trendejä. Hitaammat, vakaat ja pysyvät lajit jäävät sivuun. Filosofista ajattelua ja sen suhdetta tietokirjallisuuteen ei juurikaan käsitellä, vaikka monen artikkelin voi tulkita omilla aiheillaan sivuavan sitä. Aforistiikkaa ei käsitellä eikä mainita lainkaan, vaikka mietelausekirjallisuudella on tuhansien vuosien historia leimallisesti tiedon ja kaunokirjallisen välimaastossa elävänä lajina. 

Koska lajit ja rajat ovat jatkuvassa muutoksen tilassa, olisi jatkossa kiinnostavaa saada lisää tietoa siitä, mitä muiden maiden tietokirjallisuuksissa parhaillaan tapahtuu. Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksen perusteella Suomen tilanne näyttää varsin vapaalta ja vakaalta: lajit saavat elää ja sekoittua, mutta silti laadunvalvonta toimii ja tietokirjallisuuden perustana ja ihanteena on tutkittu tieto. Artikkelikokoelmasta välittyy tärkeä viesti siitä, että lajirajojen ylittämistä ei meillä pidetä uhkana. Jään miettimään tietokirjallisuuden mahdollisia tulevaisuuksia globaalissa todellisuudessa, jossa tiedon pirstoutuminen ja kuplautuminen, valeuutiset ja uskomuspohjaiset vallankäytön muodot asettavat yhä suurempia haasteita. Tietokirjallisuuden laadun vaaliminen ja kaikkien saatavilla pitäminen on kenties tärkeämpää kuin koskaan.

 

Dela artikeln:

 

Virpi Alanen

Kirjoittaja on runouteen ja aforistiikkaan erikoistunut kirjailija ja laaja-alaisesti nykykirjallisuudesta kiinnostunut kriitikko.