Kahdentoista tekijän sarjakuva-antologia tarjoaa laajan kirjon tyylejä sortumatta valikoimamuodon ongelmiin. Kertomusten tiivis mitta sallii selittelemättömän ilmaisun.

Antologiajulkaisut olivat pitkään olennaisia suomalaisen sarjakuvan kehityksen kannalta. Nuoret taiteilijat pääsivät kokeilemaan niissä sarjakuvan mahdollisuuksia. Parhaimmillaan tarinan lyhyt mitta myös mahdollisti – ja mahdollistaa yhä – vahvoja tunnelmia ja hiottua, erityislaatuisen tuntuista kuvakerrontaa.

Suomalaisen sarjakuvan historiassa olennaisia antologioita ovat olleet esimerkiksi Suuri Kurpitsa (1981–1998), Napa (1997–2006) ja Glömp (1997–2009). Kaikki toivat omana aikanaan esiin uuden sukupolven tekijöitä ja sarjakuvakerronnan runollista laitaa.

Yksi uunituoreen Tihku-antologian toimittajista, Tommi Musturi, oli mukana jo Glömpissä. Tihkussa ei kuitenkaan ole mitään nostalgista tai antikvaarista. 12 nykysarjakuvataiteilijan kokooma tuo esiin erilaisia ja eri-ikäisiä kertojaääniä.

Yhdistävä tekijä on Kutikuti ry, nykysarjakuvayhdistys, jonka kuudenkymmenen jäsenen joukosta tekijät on valittu. Kirjasarjan ensimmäinen osa on ilmestynyt myös englanniksi ja ranskaksi. Iso osa järjestön taiteilijoista osallistuu myös sarjakuvailmaisua tilassa tarkastelevaan Kuumat kuplat & Ruutujen kapina -näyttelykokonaisuuteen, joka täyttää Kouvolan ja Kuopion taidemuseot syksyllä.

Sarjakuvan julkaisumuotona pitkä tai ainakin pitkähkö kirja on ollut jo melko kauan keskeinen. Sen rinnalla on viime vuosina lisääntynyt erityyppinen verkkojulkaiseminen. Lyhyille, tiheän novellimaisille sarjakuvatarinoille on kuitenkin tilausta painettuna. Se ei ole vain tekijöiden vaan myös lukijoiden kehityksen palvelemista. Heikoimmillaan muutaman sivun tarina on lyhyt luikaus, parhaimmillaan se luo oman mikrokosmoksensa. Varsinkin erillisenä julkaisuna tyyli ja kerronta avaavat havaintohuokosia ja kiskaisevat somevirrasta rannalle.

Hyvä esimerkki tiiviin muodon mestarista on Kati Kovács: lyhyiden ja eri lehdissä ilmestyneiden tarinoiden kokoelma Miestennielijäksi sirkukseen (Arktinen Banaani 2003) lienee edelleen hänen paras sarjakuvakirjansa.

 

Jyrki Heikkinen, ”Kuka avasi kellon?”

 

Toinen esimerkki löytyy Tihkusta. Jyrki Heikkinen on 1990-luvulta lähtien julkaissut tarinoitaan pitkin Eurooppaa erilaisissa antologioissa ja pienjulkaisuissa. Heikkisen pelkistetyt krumeluurit ovat erittäin tunnistettavia sekä Poesialle ja Sarjakuvayhdistys Asemalle tehdyissä kuvarunoteoksissa että sivutaitoltaan ja kerronnaltaan perinteisemmissä sarjakuvissa. Myös Tihkuun Heikkisen syrjässäseisojat ja -makoilijat sopivat.

Monien antologioiden vahvuus on myös niiden heikkous. Erilaiset tyylit eivät välttämättä oikein istu keskenään, yksittäisten taiteilijoiden tarjoamat annokset tuntuvat liian pieniltä. Tihkussa ongelmaa on ratkottu yhtenäistävän kaksiväripainatuksen lisäksi siten, että tekijöille on annettu tarpeeksi tilaa ja kokonaisuutta on rytmitetty niin, että parilta taiteilijalta on tarinoita useissa kohdissa kirjaa. Tiina Lehikoisen ja Esko Heikkilän sarjakuvat toimivat itsenäisinäkin, mutta myös antavat rytmiä ja ryhtiä. Lehikoisen ”Aamut ennen ja jälkeen antroposeenin” avaa ja sulkee Tihkun.

 

Ivanda Jansone, ”Aikataulu”

 

Tarinasateessa muutama erityisen vahva sarjakuva lämmittää: kirjan keskivaiheilla on pitkä rimpsu keskenään erilaisia mutta toisiinsa sopeutuvia tarinoita Terhi Ekebomilta, Katja Ronkaselta, Joonas Järveltä, Hanneriina Moisseiselta ja Ivanda Jansonelta.

Moisseisella avautuu Suomen käsityön museossa Jyväskylässä Ommeltuja sarjakuvia -näyttely huhtikuussa. Hän on käyttänyt sarjakuvissaan ompelua ja muita käsityötekniikoita pitkään osana teosten kuten Isän (Huuda Huuda 2013) ja Kannaksen (Kreegah Bundolo 2016) muistin, muistojen ja jatkuvuuden tematiikkaa.

 

Hanneriina Moisseinen, ”Letittäjä”

 

”Letittäjä” on täysin piirretty, mutta kertoo vanhassa puutalossa pakkomielteisesti letittävästä miehestä. Uusi materiaali, vanha matonkudevarasto, saa masentuneet silmät hehkumaan uudesti. Mielessä käy, miten usein taiteelliset hankkeet loputtomine työmäärineen ja älyllisine umpisolmuineen ovat pienestä kiinni. Uusi väline, työskentelypaikka tai tekstinkäsittelyohjelma voi pelastaa viikon tai kuukauden.

Myös kirja kutittelee lukijaansa. Antologian tarinat tihkuvat arvaamattomasti mieleen parin lukemiskerran jälkeenkin. Vaikutus voi liittyä yksittäiseen kuvaan, kuten Jyrki Nissisen hapokkaaseen visioon Kontulan Mikaelinkirkon uruista, tai maailmankuvallisesti voimakkaaseen näkemykseen, kuten Ekebomin unenomaisessa tarinassa pöllöineen, kookkaine korkeine puineen ja valtavine, pulasta pelastavine höyhenineen.

 

Terhi Ekebom, ”Ainoa reitti”

 

Kati Rapian ”Rönkkönen ja Tönkkönen” Parikkalan 255 joogaavasta betonipatsaasta ei tunnu edes fiktiolta, vaikka tismalleen sitäkin on, kuvaus asentojen maailmasta, joka jo on tässä, joka päivä. Pitäisi jaksaa venytellä.

Dela artikeln:

 

Ville Hänninen

Kirjoittaja on kriitikko ja kirjailija, jonka uusin teos on Sarjakuvan paikka. Nykysarjakuva suomalaisen taiteen kentällä (Kutikuti ry 2024).