Tiina Raevaaran (s. 1979) kokoelman En tunne sinua vierelläni neljätoista novellia avaavat ovia sadustoon ja maailmankirjallisuuden kentille. Raevaara ei harrasta suoria viittauksia, mutta tarinoiden kudelmasta voi epäsuorasti tunnistaa aineksia vaikkapa Anni Swanin hirviötarinoista, Astrid Lindgrenin romaanista Veljeni Leijonamieli, Ursula K. Le Guinin scifiromaaneista tai Franz Kafkan ja Mihail Bulgakovin tajunnan takapuolesta ammentavista höyryävän ihanista visioista.

Novellit jatkavat ja laajentavat Raevaaran esikoisromaanissa Eräänä päivänä tyhjä taivas (2008) tarjoilemaa tematiikkaa. Raevaara on koulutukseltaan geneetikko, ja luonto ja luonnontieteet erottuvat vahvasti novellien koosteissa. Novelleissa ihmisen ja eläimen välinen raja on liukuva, henkilöiden muisti pettävä sekä alkuperän ja identiteetin merkitys haussa.

Raevaara pohtii myös ajan kulumisen ongelmaa ja minuuden pysyvyyttä. Temaattisesti melko yhtenäisissä, älyllisissä ja estetisoiduissa novelleissa tyyli vaihtelee ammattimaisen ketterästi.

Määrittelyn sietämätön keveys

Raevaaran proosa ponnistaa arkitodellisuuden pohjalta, mutta hämmentää mukaan epätodellisuuden siemeniä. Sisäistyneeseen kerrontaan surrealismin, ekspressionismin, fantasian ja scifin aineksia yhdistelevä teksti tuntuu istuvan virtaukseen, jota on kritiikeissä nimitetty ”uuskummaksi”, kriitikot kun pitävät leimojen läiskeestä. Termi on suora käännös englanninkielisestä termistä ”new weird”. Se viittaa fantasiakirjallisuuden alalajiin, joka syntyi vuonna 2003 Britanniassa.

Suuntaukseen kuuluu kokeellisuus, genrerajojen yli loikkiminen ja pyrkimys korkeakirjalliseen ilmaisuun. Tyylilajiin iskostuneet kirjailijat ovat järjestäytyneet Suomessa reaalifantastikkojen ryhmäksi. Pasi Jääskeläisen keksimä käsite ”reaalifantasia” määrittää joukkoa, johon Jääskeläisen lisäksi laskevat itsensä Anne Leinonen, Juha-Pekka Koskinen ja J. Pekka Mäkelä.

Raevaaran kokoelmasta tuskin kukaan silti saa leivottua reaalifantasian ohjelmajulistusta. Yleisesti ottaen kirjallisuusryhmien syntyminen on virkistävää. Suomen kirjallisuushistoria ei syystä tai toisesta juuri ryhmistä pursuile. 1960-luvun jälkeen niitä on paljolti pidetty aikansa eläneinä ja ”taiteilijan individualismin” kuristavina kuppikuntina. Mutta ehkä olisi jo aika jättää taakse suurten ikäluokkien esteettis-poliittiset ahtaumat?

Kohtaavat elementit

Kokoelman novelleja yhdistää toisiinsa kertojan ja vieraan, toisen, välinen jännitteinen suhde. Novellien minäkertojat ovat usein yksinäisiä ja oudon todellisuuden keskellä. Usea novelli on rakennettu puhuttelun muotoon. Yhteyttä yritetään luoda muistoissa tai kadoksissa olevaan sinään, vieraaseen.

Tematiikka tiivistyy kokoelman nimessä. Novellien kertojat ovat usein melko epäpersoonallisia, vain havaitsijoita – poikkeuksena novellin Sudenkorento epileptinen kertoja. Tautikohtausten aikana epileptikko löytää itsestään näkökyvyn, kuin kosmiset verkkosilmät: hän näkee rajoitta tilassa ja ajassa.

Novellin Gordonin tarina kertoja on älyllinen kuikka. Hän kohtaa lintujen sairaalassa oudosta kivettymätaudista kärsivän ihmisen. Ympärikäännetyssä maailmassa linnut käyvät sotaa, ihmiset elävät rauhassa. Kivettyminen symboloi muistamista.

Muistot voivat myös osoittautua pettäviksi ja muuntuviksi ja jopa ympäröivä todellisuus vaihtuvaksi, kuten novellissa Karhunköynnös, jossa kertojan talo alkaa muuttaa muotoaan. Taloon kasvaa uusia huoneita, käytäviä ja ovia, sitten kaikki taas vaihtuu. Samaten ympäristö ja ihmisten nimet muuntuvat. Kertoja alkaa unohtaa asioita. Lopussa muutos kiihtyy, ja kertoja tuntuu olevan vaarassa kadottaa itsensä.

Tragediaa ja komiikkaa

Novellien taitavasti luotu jännite syntyy mysteerin tunnusta, lukija ei lainkaan aavista mitä on tulossa. Erityisesti painostavien tunnelmien luomisessa Raevaara näyttää kyntensä. Hän kirjoittaa tiiviisti ja ilmaisee paljon tarkkojen yksityiskohtien kautta. Ja tunnelmat vaihtelevat: novellien pimeyden pihvillä luistelee maustevoina huumori.

Tiheästi tunnelmoiva Sääkset tiivistää Raevaaran luontoa korostavan maailmankuvan. Luontoa tarkkaileva hahmo palaa sääksisuolle useassa eri aikatasossa. Väkevin aistikuvin kaiverretaan kuva ajan kulumisesta, erämaan pysymisestä ja ihmisen pienuudesta.

Tragikoomisessa novellissa Matildan kuolema kertoja ei usko sisarensa Matildan tehneen itsemurhaa. Matildan asunnossa hiipii outo olento, ja lopussa kertoja on olennon kanssa kasvotusten. Alitajuisista pelkojen pohjalta muovautuu monitulkintainen tarina.

Venkulaa huumoria on novellissa Luojani, luomani, jossa tarkastellaan jälleen kahden toisilleen vieraan olennon suhdetta. Kertojana on isäntäänsä ihmistä tarkkaileva sähköinen humanoidi. Keino-olennon monologista kehkeytyy satiiria teknologisen nykyihmisen ylimielisyydestä. Mutta nouseeko luotu luojaansa vastaan?

Rajapinnoilla

Raevaara sommittelee novellinsa usein paraabelimaisiksi rihmastoiksi, jotka houkuttavat tulkitsemaan kokonaisuutta laajannettuna metaforana. Novellissa Lumisade eronnut nainen alkaa metsästää taloaan kiertäviä outoja olentoja ja pyydystää ahdistuksen kuvansa lopulta liiankin konkreettisesti. Novellissa Anobium pertinax synnytyksessä menehtyneen äidin jälkeensä jättämä suru laukeaa, kun perheen koira synnyttää äidin ilmielävänä.

Yksi kokoelman parhaita novelleja, Perintö piirtelee esiin onnettoman sukurasitteisen Jani Sillanniskan. Janin perinnöksi saama tuoli osoittautuu elolliseksi olioksi, se manipuloi häntä ja estää elämästä. Voi Jani-parka! Riittääkö hänellä rohkeutta hankkiutua eroon isoisänsä ja isänsä raskaasta henkisestä jäljestä?

Kuvitelmien ja todellisuuden rajapinnalla kulkevaa Raevaaraa on verrattu Jyrki Vainoseen ja Leena Krohniin. Minulle Raevaaran novellit tuovat enemmän mieleen Jouko Sirolan arkea ja absurdia yhdistävät kertomukset. Kaukana Raevaarasta ei ole myöskään Lauri Levolan esikoiskokoelmassa Pimeä tavarajuna (2006) kuvattu psyykkisten murtumien maailma.

Dela artikeln: