Laukaisu

Tiina Raevaaran (s. 1979) kolmas romaani käsittelee vaikeinta mahdollista aihetta, perhesurmaa. Asiasta on vaikea sanoa mitään rakentavaa, joten ei ole yllätys, että Laukaisu ei tyydytä. Se on haastavasta aiheestaan huolimatta melko tavanomainen trilleri. Sen jännitys perustuu yksinkertaiseen kysymykseen: kuka ampuu ja kenet? Lyhyt romaani etenee nopeasti kohti kylmääviä viimeisiä sivuja.

Laukaisussa seurataan Pauliinan, Kerkon ja heidän kaksoistyttäriensä elämää. Perhe on syrjäytynyt eikä saa yhteiskunnalta kuin Kelan ja Työttömyystoimiston kirjeitä. Heille ei anneta todellista apua. Sukulaiset, ystävät ja tuttavat ovat kaikonneet, eikä naapureitakaan kiinnosta. Perhe häälyy tuhon partaalla jo ennen romaanissa kuvattuja traagisia päiviä. Rinnalla kuljetetaan John Steinbeckin mielenkiintoista klassikkoa Hiiriä ja ihmisiä (1937), jonka päähenkilö George ampuu säälistä ystävänsä Lennien.

Väkivallan kulttuuri

Laukaisun kertojana toimii Pauliinan vanha koulukaveri. Ratkaisu on suhteellisen onnistunut, vaikka perhesurmien hirvittävää historiaa lomitetaankin proosan sekaan paikoin kömpelöllä tavalla. Mukana on tosin muutamia hyviä huomioita, kuten tämä ilmiön kiteyttävä kappale: ”Ymmärrätte kai, ettei ole kysymys yksittäisistä ihmisistä: on kysymys todellisesta, valitettavan elinvoimaisesta ilmiöstä, jota on yritetty analysoida ja selittää. On kysymys kokonaisesta ilmiöiden kimpusta, jossa erityyppisiksi luokitellut teot selittyvät yhteisillä tekijöillä ja motiiveilla.” (s. 26)

Kertoja on Pauliinaan ihastunut nainen, joka tuntee sympatiaa Pauliinaa kohtaan. He ovat molemmat ulkopuolisia. Lähestymistapa johtaa siihen, ettei Laukaisu yritä olla lopullinen totuus perhesurmista. Se on yhden ihmisen näkemys. Syvällistä moraalista analyysiä on turha odottaa. Pauliinan ja Kerkon elämä on suistunut raiteiltaan, mutta syyt jäävät mysteereiksi. Syrjäytyminen ei riitä selitykseksi.

Perhesurma on vaikea aihe ennen kaikkea siksi, että siitä on vaikea sanoa mitään painavaa.

Kertoja ja Pauliina tapaavat kirjassa toisensa. Ensimmäisen vaikutuksesta toinen hakee eroa, mutta Kerkko ei halua luopua naisesta tai lapsista. Selittämättömät tai vaikeasti selitettävissä olevat väkivallanteot laitetaan Laukaisussa menneisyyden piikkiin. Niihin syyllistyneet ovat kantaneet sisällään vanhoja syntejä.

”Entä koko länsimainen perintömme, niin kutsuttu sivistyksemme? Silkkaa verenvuodatusta. Kaikkien antiikin jumalien kantaisä, Uranos, sulki lapsensa vaimonsa Gaian kohtuun eikä päästänyt heitä pois. Hänen poikansa Kronos kuohitsi isänsä ja myöhemmin nielaisi lapsensa, vain Zeus jäi jäljelle. Zeus saattoi titaani Metisin raskaaksi ja söi hänet. Mikä väkivallan kulttuuri!” (s. 42)

Pauliinan ja Kerkon elämä ei enää ole heidän omissa käsissään. Heidän ajatuksissaan ja toimissaan on epätodellinen tuntu. Se johtuu raastavasta masennuksesta: ”Pauliina ajatteli kaiken olevan järjestettyä, elämän olevan elokuva, ajatteli, että jossain istui mies tai nainen, joka päätti, kuinka kaikki eteni, kuka oli päähenkilö, millainen oli kenenkin kohtalo.” (s. 50)

Tällaiset kiteytykset jäävät kuitenkin pinnallisiksi. Perhesurma on vaikea aihe ennen kaikkea siksi, että siitä on vaikea sanoa mitään painavaa. Hahmot ovat kiinnostavia ja heidän kohtaloistaan lukisi mielellään enemmän. Lapsensa tappaneet vanhemmat ovat usein tunteneet heitä kohtaan myötätuntoa. Isä ja äiti yrittävät säästää lapsensa epäonnistumisen häpeältä. Sama sääli on myös Laukaisun tapahtumien motiivi.

Kauhistelun luvattu maa

Raevaara kritisoi Laukaisussa terävästi iltapäivälehtien kyllästämää kulttuuriamme, joka mässäilee hirvittävyyksillä. Suomesta on tullut kauhistelun luvattu maa: ”On erilaisia tapoja viehättyä väkivallasta. Minua kiinnostaa juuri kauhistelu. Kauhistelussa tiivistyy aikamme henki. Kauhistelua voi perustella järkisyin: esimerkiksi väkivaltarikoksista langetettujen tuomioiden lyhyys on helppo kohde kauhistelulle. Toinen suosittu on maamme väkivaltaisuus yleensä. Kuinka paljon miehemme hakkaavat vaimojaan ja naiset lapsiaan. Kuinka paljon! Kuinka kauheaa!” (s. 85)

Äänessä on kertoja, mutta mielipiteet ovat selvästi kirjailijan omia. Romaani hyötyisi enemmästä esseistisyydestä. Siinä on hyviä kohtia, mutta trillerimäisyys tekee kirjasta lopulta turhan kevyen. Vakava aihe vesittyy viihteeksi. Todelliset tapahtumat sopivat huonosti proosaan. Ne toimisivat paremmin esseessä. Perhesurmista ei ole uskallettu kirjoittaa. Raevaara on rohkea ja taitava, mutta suureksi taiteeksi Laukaisusta ei ole.