Taantumuksellisen uskontunnustus. Esseitä.

Kerberos-lehden päätoimittajan, runoilija Timo Hännikäisen esseekokoelma Taantumuksellisen uskontunnustus voidaan tiivistää lauseeseen: ei ole muita jumalia kuin ekologia, ja Linkola on hänen profeettansa. Pentti Linkolan hengenperillisenä Hännikäinen pyrkii heijastamaan suuren profeettansa ajattelua näkemäänsä ja kokemaansa. Kunnon opetuslapsen tavoin Hännikäinen jättää oman ajattelunsa esille tuomisen väliin; esseekokoelma onkin enemmän lähdeviitteettömiä reunahuomioita yhteiskunnallisiin ilmiöihin kuin oma itsenäisen manifestinsa.

Kokoelman mielenkiintoisin ansio on toimia marginaaliin ja valtavirran ulkopuolelle unohtuneiden kirjailijoiden, elokuvataitelijoiden, ajattelijoiden ja näiden teosten esittelijänä. Nämä saavat sinänsä ansaitsemansa huomion nyt ekologisten silmälasien läpi katsottuna.

Hännikäisen käsittelyssä uskonnollisen asenteen puolestapuhuja T. E. Hulme muodostaa pohjan ekologisen ja uskonnollisen maailmankuvan synteesille. Euroopan perustuslakiehdotuksen Hännikäinen riisuu näennäisestä ympäristöystävällisyydestään. Terroristi Kaczynski nousee hänen kynällään Eugen Schaumanin veroiseksi hahmoksi. Charles Jacksonin romaanin Tuhlattuja päiviä (Love-kirjat, 1989) Hännikäinen heijastaa väestönkasvun kuristaman ihmiskunnan tilan kuvaukseksi. Alien-elokuvan hän julistaa varoitukseksi ajattelumme teknologisoitumisesta. Hanekenin elokuvat ovat hänelle muistutus ihmisen kyvyttömyydestä hallita rakentamiaan yhteiskuntajärjestelmiä ja tämän sotkeutumisesta niiden labyrinttimaiseen ongelmavyyhtiin.

Puolustuspuhe ekologiselle runoudelle

Taantumuksellisen uskontunnustus on sekä kritiikkiä yhteiskunnallisen vaikuttavuutensa hylännyttä taidetta kohtaan että syväekologisen uskon sisäinen puolustuspuhe luontorunouden merkittävyydestä maailmanlopun aikoina. Esseekokoelman vahvimmin itsenäiseen ajatteluun nousevat esseet ”Joutilaan pohdintoja”, ”Lintulyriikan mahdollisuuksia” ja ”Jäähyväiset postmodernismille” käsittelevät tätä problematiikkaa.

Runouden yhteiskunnallisuutta käsitellessään Hännikäisen kritiikin piikki kohdistuu erityisesti postmodernistiseen käsitykseen ymmärtämisen ja kommunikaation mahdottomuudesta. Hän pitää postmodernistista runoutta itsetarkoituksellisen kryptisenä mitäänsanomattomana jahkailuna. Hännikäinen vaatiikin, että runoilijoiden tulee pyrkiä luomaan yhteys lukijaan, koska hänen mukaansa jo pelkkä tinkimätön pyrkimys siihen riittää asettamaan runouden poikkiteloin kärsimättömän hedonistisen nykykulttuurin kanssa.

Syväekologian nimissä linturunoutta puolustaessaan Hännikäinen tulee määritelleeksi ekologisen runoilijan: runoudella on oltava selkeä ja ymmärrettävä ekologinen viesti, ja runoilijan on käytettävä hyväkseen asemaansa julkisuudessa nostaakseen julkiseen keskusteluun ekologisia kysymyksiä. Tosin hän itsekin myöntää runouden vähäpätöiseksi ja riittämättömäksi luonnon pelastamiseksi. Hän pitää kuitenkin runoutta itsessään arvokkaana asiana.

Varrella virran kalasääskiä tiiraillessaan ja marginaalien ajattelijoihin tutustuessaan Hännikäiseltä on jäänyt radio kiinni, sillä esseekokoelmassa ei käsitellä sanallakaan laululyriikkaa. Tämä on sikäli yllättävää, että juuri laululyriikan kautta hänen peräänkuuluttamansa selkeä sanoma ja taiteilijan ekologisten ajatusten nostaminen julkisuuteen usein toteutuvat parhaiten. Vastaavalla tavalla hän nostaa esille fiktioelokuvia mutta jättää dokumenttielokuvien käsittelyn väliin, vaikka juuri luontodokumentit ovat elokuvalaji, joka parhaiten voi herätellä laajoja joukkoja ekologiseen ajatteluun.

Hännikäinen jättää täysin pohtimatta, missä määrin hänen puolustamallaan selkeällä modernistisella keskeislyriikalla on mahdollista saavuttaa postmodernin nuorukaisen pirstaleinen minä. Minä, jolle vain runon synnyttämä tunnekokemus on merkityksellinen ja jolle kommunikaatio kirjoittajan kanssa on lähinnä ahdistava ajatus. Siis minä, joka laulaa sanoittaja Anni Sinnemäen lauluja mutta ei halua kuullakaan kansanedustaja Sinnemäen ajatuksista. Jos lukija ei etsi eikä välttämättä edes halua yhteyttä kirjoittajan arvomaailmaan, onko runoilijankaan mielekästä ottaa sitä luomistyönsä keskeiseksi tavoitteeksi? Vaikka sanoittaja Sinnemäen ekologinen viesti ei ole yhtä selkeä kuin poliitikko Sinnemäen, se kuitenkin tavoittaa huomattavasti laajemman yleisön.

Väkivaltaa luonnon puolesta ihmistä vastaan

Kun lukee Hännikäisen avointa flirttailua väkivaltaisen ekoterrorismin kanssa, toivoisi kyseessä olevan harkittu provokaatio ja itseironista mustaa huumoria. Esseekokoelmassaan hän väittää jättäneensä suhtautumisensa luonnon puolustamisen nimissä toteutettuun väkivaltaan ratkaisematta ja puolustavansa luontoa väkivallan sijaan kynällään.

Kuitenkin siinä missä Linkola toteaa kaartelematta, että millainen tahansa diktatuuri on aina demokratiaa parempi, tai vaatii, että väkivallan avulla on vähennettävä ihmislajin syntyvyyttä ja jo syntyneiden määrä, Hännikäinen kirjoittaa väkivallan ihannointinsa rivien väliin. Esimerkiksi Euroopan perustuslakia käsitellessään hän antaa ensin ymmärtää kasvun pysäyttämisen ja laskuun kääntämisen merkitsevän demokratiassa poliittista itsemurhaa kelle tahansa päättäjälle. Sitten hän toteaa, ettei mukavuuksiin tottunut väestö luovu vapaaehtoisesti saavutetuista eduista ja julistaa ihmisten valtaisan enemmistön suostuvan kestävään paluuseen luontoon vain kiväärin piippu ohimolla. Tämän alustuksen jälkeen Hännikäisen tekemä johtopäätös ratkaisuksi – perustetaan viisaiden työryhmä – on lähinnä synkän sarkastinen.

Hännikäinen ei koko esseekokoelmansa aikana tuomitse väkivaltaa toisia ihmisiä kohtaan. Sen sijaan hän ihannoi täysin estoitta Linkolan ajatusmaailmaa ja valittelee ihmisten nihkeää suhtautumista kääntämänsä Unabomberina tunnetun Theodore Kaczynskin poliittiseen manifestiin. Esimerkiksi Greenpeacen harjoittama väkivallaton kansalaistottelemattomuus tai Suomen luonnonsuojeluliiton demokratian rakenteiden kautta tapahtuva lobbaaminen eivät nouse hänen esseissään edes mainitsemisen arvoisiksi ekologisuuden puolesta toimimisen muodoiksi.

Hännikäisen T. E. Hulmen ajatusten pohjalta laatima johtopäätös onkin huolestuttava. Hän julistaa uskonnollisen asenteen dogmeineen kenties ainoaksi tavaksi herättää ekologisesti nykyihminen. Näin luonnon säilyttämisestä, vaikka sen puolesta kuolemalla, tulee hänelle itseisarvo, josta ei tarvitse edes keskustella. Ajatus uskonnollisen dogmiston luomisesta Linkolan väkivaltaan kannustavien ajatusten pohjalta on kuitenkin lähinnä etova, ja houkutus tällaisen ajattelumallin vaikenemiseen hiljaiseksi on suuri. Vaikenemin kuitenkin jättää Kaczynskin ja Linkolan väkivaltaan kannustavat ajattelumallit kytemään niihin suopeasti suhtautuvien mieliin. Olisikin kovin toivottavaa, että edes Hännikäinen, ihan päästäkseen tuomitsemaan omasta näkökulmastaan harhaoppisia, suomentaisi näyttäväksi vasta-argumentiksi Raymond Tallisin edistysuskoa puolustavia kirjoituksia.