Puolueen lemmikki

Eletään vuotta 1972, ja bussilastillinen miehiä on matkalla Leningradiin. Lähtöasetelma on kutkuttava. Kuinkahan huonosti herroille käy? Vaikka matkaileva joukko onkin punaista väriä tunnustava kuoro, lienee odotettavissa kaunokirjallisessa muodossa aika tyypillinen vodkaturismin kuvaus. Näin onkin, ainakin osittain; viinaa kuluu ja puhetta tulee mutta onneksi matkalle on mahtunut mukaan myös sotavankitutkija. Sotavankiteema onkin Timo Malmin ominta aluetta ja kantaa Puolueen lemmikin kuiville kliseisen votkaturismin hetteiköstä.

Malmi kuljettaa romaanissaan rinnakkain kahta tarinaa, mikä on hyvä asia, sillä yksin olisi kumpainenkin ollut liian vähän, joskin yhdessä ne ovat melkeinpä liikaa. Kehyskertomuksessa tietystä näkökulmasta katsottuna kirjailijan näköinen sotavankitutkija osallistuu Leningradin matkan rituaaleihin mutta myös etsii ja löytää aineistoa viimeistelyvaiheessa olevaan väitöskirjaansa. Väitöskirja käsittelee suomalaisia sotavankeja Neuvostoliitossa.

Lähihistoriaa kahdelta vuosikymmeneltä

Romaanin sisällä kulkeva toinen tarina kertoo Neuvostoliittoon jääneestä sotavangista, jonka päiväkirjanomaisten muistiinmerkintöjen mukana kuljetaan sotavangin reittiä heinäkuusta 1941 lokakuuhun 1944. Kumpikin teoksen tarinoista sijoittuu suomalaisten lähihistoriaan, joskin rajan taakse, ja onnistuu ajankuvana välittämään jotain oleellista kuvaamistaan historian hetkistä.

Yhden lähestymistavan romaaniin tarjoaisi rinnastusten tekeminen suomalaisten miesten matkoista Neuvostojen maahan1940- ja 1970-luvuilla. Kirjailija on ehkä niin ajatellutkin, mutta kaikkinaisen materiaalin, henkilöiden, historiallisten faktojen ja kirjallisten motiivien runsaus peittää tuon reitin. Johtolankoja aatteeseen on kumpaankin tarinaan kytketty runsaasti, mutta siitä huolimatta jää romaanin nimi Puolueen lemmikki arvoitukseksi.

Leningradin matkan kuvaus on tyyliltään sarkastinen ja sisältää kaikki votkaturismin kliseet sukkahousuista samppanjaan. Huumoriksi tämä osuus on liian raskas. Vaikka liioittelu tyylikeinona viittaakin tähän tarkoitukseen, vähempikin olisi riittänyt. Sen sijaan lähimenneisyyden neuvostoarjen ja arkitodellisuuden kuvaus on hykerryttävän tarkkaa. Lukujen otsikointiin Malmi on valinnut neuvostoiskulauseiden valioita kuten ”Toteutamme viisivuotissuunnitelman kolmessa vuodessa”.

Sotavangin tarina

Sotavangin päiväkirjat päätyvät sotavankitutkijan haltuun, ja hänen tehtäväkseen lankeaa saattaa päiväkirjat rajan yli. Paperille kirjatun tarinan lisäksi tutkija tapaa päiväkirjat kirjoittaneen miehen, sotavangin, joka on jäänyt asumaan Leningradiin toivoen kuitenkin voivansa palata vielä Suomeen.

Rakenteellisesti Malmi onnistuu nivomaan päiväkirjojen esittämän menneisyyden ja romaanin nykyhetken näkökulmasta katsotun sotavankihistorian taitavasti yhdeksi tarinaksi. Aihe on tärkeä, sillä rajan taakse jääneiden sotavankien kohtalo on asia, joka vielä tänäkin päivänä askarruttaa monia suomalaisia; kaikista sodassa kadonneista omaisista ei ole varmaa tietoa.

Sotavankitutkimus lisensiaatintyöksi saakka on perehdyttänyt kirjailijan aiheeseen niin, että tätä osuutta lukiessa voi kuvitella lukevansa historiallisia faktoja. Paikoin sotavangin tarina noudattaa sotakirjan konventioita: makaabereja kuvauksia kuolemasta ja verta suihkuavista ruumiista, mutta kaiken kaikkiaan se on ajankuvana ja inhimillisen kokemuksen kuvauksena vakuuttava.

Punaista ja mustavalkoista

Punaisesta verestä ja punaisesta aatteesta huolimatta romaania vaivaa kuitenkin jonkinlainen värin puutos, vaikka toki totta on, että edesmennyt Neuvostoliitto mielletään yleisesti perin harmaaksi. Sävyjen hukkuminen Puolueen lemmikissä johtunee osittain materiaalin runsaudesta.

Mustavalkoisuutta esiintyy sen sijaan erityisesti romaanin naiskuvissa, minkä vuoksi teoksen ihmissuhdekuviot kärsivät pinnallisuudesta. Olipa kyse isä-poika-suhteista tai erimuotoisista parisuhteista, joita tarinassa matkalaisten ja neuvostonaisten välille syntyy, on eräänlainen perustelemattomuus niiden yhteinen puute.

Hienoinen keskeneräisyyden tunne kalvaa lukiessa mieltä. Painotukset sotavankitarinan puolelle ja kevennykset vodkaturistikuvausten osalta olisivat tehneet romaanista tasapainoisemman ja vielä mielenkiintoisemman. Kun kirjailija on sotavankiasioiden erikoistuntija, asiantuntemuksen olisi voinut valjastaa reilummin sanataiteen palvelukseen. Joskin Malmin edellinen romaani Tähkäpää (1999) käsitteli tätä aihetta ja tekikin sen ilmeisen ansiokkaasti.

Puolueen lemmikki on Timo Malmin kuudes Atenan julkaisema teos. Aiemmin ilmestyneitä ovat kaksi runokokoelmaa, romaani Tähkäpää, sotavangin laulu (1999) sekä tietokirjat Isän ikävä – Sotaorvot kertovat (2001) ja Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa – Miehet kertovat (2001).