Jos joskus tulisi helle

Pienen pojan kertomus elämästään on rumankaunista luettavaa. Timo Teräsahjon Jos joskus tulisi helle maalaa ahdistavan kuvan Veken elämästä. Pojalla ei ole mitään kiinnekohtaa: Isä liikkuu missä milloinkin, mielenvikaiselta vaikuttava äiti viettää aikaansa enimmäkseen nukkumalla, ja veljet riitelevät. Ilma on sakeana haistatteluista ja kiroilusta. Koti on kuin kaatopaikka. Talon eläimet, hevonen ja koiralauma hoidetaan huonosti.

Asetelma on todella surullinen. Vekeä käy sääliksi, mutta Veke itse ei pidä kohtaloaan surkeana. Hän ottaa päivän vastaan sellaisena kuin se on, valittamatta. Mallia ei ole, mutta pojassa on empatiaa, varsinkin Jooseppi-koiraansa kohtaan. Veke yrittää käydä koulua, mutta koulukiusaaminen tekee siitä lopun. Kilveksi maailmaa vastaan syntyy mielikuvitusystävä, Vieras poika.

Kohtaus kiusaajan kanssa tuo Veken kammoksumat sosiaalitädit kuvaan yhä pahemmin. Veke muuttaa sijoituskotiin. Alkuvaikeuksien jälkeen Veke viihtyy uudessa kodissaan, mutta villinä kasvaneelle on ”normaalius” vielä aivan liikaa. Koti-ikävä ahdistaa hänet epätoivoisiin tekoihin. Veke rimpuilee vanhan ja uuden elämänsä kynnyksellä. Hän tietää nyt, millaista elämä voisi olla, mutta veri vetää kotiin. On järkyttävää, miten huonotkin vanhemmat ovat silti vanhemmat, perhe on perhe. Miten pitkälle lapsen usko ja rakkaus perheeseen riittää?

Veke joutuu asuntolaan, jonka säännöt, rutiinit ja jopa rangaistukset miellyttävät häntä. Hän saa huomiota omana itsenään, yksilönä. Veke kasvaa ihmisenä niin henkisesti kuin fyysisesti. Vieras poika ”hylkää” hänet, mutta itsenäistyäkseen tämä on välttämätön askel. Veke osaa jo unelmoida
paremmasta tulevaisuudesta – jonain päivänä tulisi vielä helle.

Timo Teräsahjo tavoittaa onnistuneesti ja todentuntuisesti lapsen oman äänen ja kokemuksen. Niin Veken näkökulma kuin Teräsahjon kaunis kielikin tuo mieleen Maria Peuran ja hänen juuri Finlandia-ehdokkaaksi yltäneen esikoisensa On rakkautes ääretön. Molemmat kirjailijat kirjoittavat lapselle lähes liian vaikeista ja ahdistavista asioista herkästi ja oivaltavasti.

Veken tarina ei viihdytä, mutta se vie mukanaan. Siinä on mustaa huumoria, naurua surun kyyneleet silmissä. Kirja on niin raadollisen todentuntuinen, että sitä voisi nimittää dokumentiksi. Tällaisia syrjäytyneitä lapsia ja perheitä elää ympäri Suomea. Tosin perheen äidin käytös on niin kammottavan välinpitämätöntä, että sitä ei edes halua uskoa. Teräsahjon kerronta on korutonta ja elävää. Veken kehityskertomus on ajatuksia herättävä lukukokemus, joka jää varmasti mieleen.