Paskiaiset

Heikkoitsetuntoinen narsistin puoliso. Sosiaalisesti kömpelö queer-nuori. Itsekin väkivaltainen perhehelvetin kasvatti. Ahdistuksen ja neuroosien runtelema turvamies. Epämääräiseen työpaikkaan joutuva vastavalmistunut. Auto-onnettomuudessa halvaantunut älykäs nuorukainen. Siinä on Timo Teräsahjon Paskiaiset-teoksen novellien päähenkilökavalkadi. Novellikokoelman nimi voi aluksi herättää hämmennystä, sillä tuskin ketään edellä mainituista voi rehellisesti nimittää ”paskiaiseksi”. Eivät he välttämättä kovin miellyttäviä ole, saati ihailtavia, mutta eivät myöskään sellaisia tarkoituksellisen häijyjä ihmisiä, joita on tapana paskiaisiksi sanoa.

Yhteiskunta useammin suojelee muiden elämää myrkyttäviä paskiaisia kuin asettaa heitä vastuuseen.

Nimi on silti enemmän kuin pelkkä yhden novellin otsikko – tämä selkenee sitä enemmän, mitä syvemmin kokoelmaa lukee yhtenä kokonaisuutena. Paskiaisia on näiden novellien maailmassa kaikkialla: sellaiset eivät kuitenkaan aina erotu katukuvasta, eikä sellaisena oleminen useinkaan tarkoita mitään yksittäistä, suurta ja dramaattista tekoa, vaan yhtä hyvin sitä mitä jätetään tekemättä. Novellien perusteella voisi sanoa, että paskiaisuus on suorastaan sisäänrakennettu yhteiskuntaan, tai että yhteiskunta useammin suojelee muiden elämää myrkyttäviä paskiaisia kuin asettaa heitä vastuuseen.

Teräsahjo, siviiliammatiltaan kuntoutustyötä tekevä psykologi, piirtää armottoman tarkasti kuvia tavalla tai toisella syrjäytyneistä (tai pikemminkin syrjäytetyistä) ihmisistä ja heitä ympäröivästä välinpitämättömästä maailmasta. Vaikutelma ei silti ole millään lailla friikkisirkusmainen tahi muutoin alentuva, vaan Teräsahjo selvästi tuntee syvää myötätuntoa päähenkilöitään kohtaan ja suuttumusta niitä tahoja kohtaan, jotka heidät ovat nykyiseen tilanteeseensa ajaneet.

Trauma tulee lihaksi

Teräsahjon novellit edustavat takakansitekstin mukaan ”kompromissitonta uutta proosaa”. En osaa sanoa, onko niissä rakenteen tai kerronnan osalta sitten mitään kovin ”uutta”: ensisilmäyksellä ne vaikuttavat varsin tavanomaisilta realistisilta kertomuksilta, joita Suomessakin on kirjoitettu läpi 1900-luvun. Teräsahjon kirjoitustyyli on kulmikasta ja lakonista, paljon tilaa ei jää tunteenpurkauksille tai henkilöiden sisäisen maailman kuvaamiselle. Ulkoista maailmaa ja sen yksityiskohtia kyllä kuvaillaan, välistä puuduttavuuteen asti.

”Ihmiset näyttävät kaikki samanlaisilta. Talotkin näyttävät toistensa kaltaisilta. Sama juttu itseni kanssa. Ihan sama mitä milloinkin tunnen tai ajattelen. Se kaikki on kuitenkin samanlaista. En lue lehtiä, en katso teeveetä ja nyt minusta tuntuu, että minulla oli helpompaa silloin kun minulla oli vielä vauhti päällä. Nyt minä korkeintaan tuijotan tietokonetta tai vain vastapäisen talon harmaata elementtiseinää tai – jos jaksan kääntää katseeni etuvasemmalle – sitä kun autot valuvat katua alas ja ihmisiä möllöttää tuolla bussipysäkillä. Tosin eilen minä tallustin Alepan kassin kanssa järven rannassa ja viskelin kaljapulloja veteen sitä mukaa kun ne tyhjenivät. Siellä niiden kaulat keikkuivat aaltojen mukana kuin pienten vedenalaisten alusten piiput. Kaukana järven selkää viisti vene. Sorsien siivet humisivat ilmassa. Ja siinä seistessäni minä muistin veljen siellä vaatehuoneessa, sen itkusta punoittavat kasvot ja vaalean tukan joka sähköisenä tarttui takkeihin.”
(niminovelli ”Paskiaiset”, s. 75)

Kuitenkin novellien aiheita ja teemoja voi hyvinkin sanoa varsin 2010-lukulaisiksi. En muista, koska olisin nähnyt mielenterveysongelmia käsiteltävän näin ihailtavan toteavasti kuin psykologi Teräsahjo tekee: niitähän on pitkään mystifioitu tai niistä on vaiettu kokonaan, ja niistä kärsivät ihmiset on leimattu vain ”hulluiksi”. Paskiaisten novellien päähenkilöistä ainakin kolmella on selvästi jonkinlaista masennusta ja ahdistusta, ehkä jopa psykoottisuutta. Nämä ongelmat kuitenkin näyttäytyvät vain asioina, joiden kanssa yksilö, subjekti, elää – ja ennen muuta asioina, joille on usein löydettävissä selkeä selitys henkilön elämänhistoriasta. Kuinka moni pysyisi henkisesti täysin tasapainoisena, jos olisi viettänyt lapsuutensa laiminlyötynä, väkivallan uhan alla tai vanhempien riitojen pelinappulana? Jos on koko elämänsä joutunut katsomaan silmiin sellaista tosiasiaa, ettei kukaan oikeastaan välitä?

Kuinka moni pysyisi tasapainoisena, jos olisi viettänyt lapsuutensa laiminlyötynä, väkivallan uhan alla tai vanhempien riitojen pelinappulana?

Vaikka pintatasolla Teräsahjo käy läpi mielenterveysongelmien lisäksi liikuntavammaisuutta, työelämän kurjistumista, alkoholismia, syrjäytymistä ja menestyjien kulisseja, novelleja yhdistää toisiinsa nimenomaan yksi ydinteema: välinpitämättömyys. Päähenkilöt ovat ihmisiä, jotka eivät itse tiedä mitä haluavat, eikä kukaan toisaalta vaivaudu kuuntelemaan heitä. He ajelehtivat tai heitä sysitään eteenpäin, ja heidän keinonsa saada tahtoaan läpi ovat alkeellisia eivätkä kovin hedelmällisiä.

Erityisen tuhoisana välinpitämättömyys näyttäytyy silloin, kun se kohdistuu lapseen. Itsekeskeiset, pinnalliset vanhemmat ja yhteiskunnan kylmät koneistot ruhjovat haavoja useaan päähenkilöön jo näiden nuoruudessa. Eikä siihen tarvita edes suoraa fyysistä väkivaltaa.

Novellien henkilöhahmoja on kaiken kaikkiaan kiiteltävä uskottavuudesta. Heissä kiteytyy jotain hyvin todellista, jotain nimenomaisesti tähän aikaan sidonnaista – siitä huolimatta, että he ovat omalla tavallaan tyypiteltyjä. Mutta kuten jo Väinö Linna tiesi kirjoittaessaan Tuntematonta sotilasta, oikea ilmaisu ei tässä kohdassa ole siitä huolimatta vaan sen vuoksi. Tyypitellyn henkilöhahmon tehokkuus piilee juuri siinä, että lukija tunnistaa oitis millaisesta ihmisestä on kyse ja pystyy näin kuvittelemaan loput, vaikka saisi loppujen lopuksi tietää hahmosta hyvin vähän. Rohkenen väittää, että myös Paskiaisten henkilökavalkadista ainakin osan pystyy jokainen lukija näkemään silmissään – jopa huomaamaan, että itse tuntee tai on tuntenut jonkun samanlaisen.

Naturalismi muuttaa 2010-luvulle

Paskiaiset-novellikokoelmalla voi sanoa olevan myös ”ruma nimi”, mutta eivätpä kokoelman kertomuksetkaan ole kovin kauniita monellakaan mittapuulla. Elämän tai yhteiskunnan nurjan puolen käsittely, päähenkilöiden avuttomuus olosuhteiden edessä ja runsas realistinen yksityiskohtaisuus vievät ajatukset Teräsahjon novelleista väkisinkin 1800-luvun loppupuolen naturalismiin. Jos Émile Zola tonki aikoinaan roskapönttöjä proosamuodossa, samaa tekee Timo Teräsahjo. Novellien päähenkilöiden kautta hahmottuvat koko yhteiskunnan varjoisat halkeamat – koko se todellisuus, mistä naistenlehdet tai Helsingin Sanomat eivät kirjoita ja minne eivät keskiluokkaisen elämäntyylin auringonsäteet ylety.

Ja juuri siksi on vaikeaa keksiä, mikä vuonna 2016 – kaikenlaisten ”kuplien” korostuessa – voisi olla kirjailijalle kiitettävämpää kuin roskapönttöjen tonkiminen ja niiden asukkaiden nostaminen esille yksilöinä. Varsinkin kun masentavuus ei vaikuta olevan Teräsahjolle itseisarvo, vaan hän malttaa antaa päähenkilöilleen aina loputa vähän toivoakin. Teräsahjon teksteissä on kyllä tiettyä Maupassant-henkistä absurdiutta, miltei rutikuivan huumorin puolelle menevää maailman groteskiuden osoittamista, mutta tähän varhaiseen kollegaansa verrattuna hän on optimisti. Toki Teräsahjon tapa rakentaa kertomuksia on myös rönsyilevämpi kuin epigrammaattisen Maupassantin – ehkä tässäkin näkyy Teräsahjon perimmäinen humanistisuus.

On vaikeaa keksiä, mikä vuonna 2016 voisi olla kirjailijalle kiitettävämpää kuin roskapönttöjen tonkiminen.

On mielenkiintoista, että naturalisteille tyypillisesti myös Teräsahjolla pyrkimys äärimmäiseen realismiin toisinaan rakoilee ja muuttuu ”todellisemmaksi kuin tosi”. Osassa Paskiaisten novelleja näennäisen spekulatiivisuuden tai maagisuuden voisi toki selittää päähenkilön henkisellä tasapainottomuudella – kuten niminovellissa, jossa päähenkilö kuvittelee jonkun lähettävän päähänsä jonkun toisen muistoja, tai ”Kullanmurussa”, jossa kyse saattaa olla vain järkyttyneen päähenkilön elävistä kuvitelmista ilman sen syvempää merkitystä – mutta se ei silti vähennä novellien yleistä ahdistavuutta, painostavuutta, painajaismaisuutta.

”Ulko-oven takana aukeaa vieraiden tunnelien verkosto. Kodin sisällä sykkii punainen hehku, aina käynnissä oleva räjähdys. Se pakottaa hänet unessakin ulos käytävään. Hän valuu pitkin seinää istumaan käytävälle. Kädet painuvat kasvoille. Ihmiset, joita hän sormien välistä näkee ovat outoja, mutta ne ovatkin tunneli-ihmisiä. Niitä kulkee hänen ohitseen aina, kun hän istuu yksin käytävässä. Hän kyyhöttää siellä. Joskus piestynä, joskus muuten vain, kerran ilman vaatteita.
[ – – ]
Ja juuri te olette niitä tunneli-ihmisiä, te jotka tämän luette. Älkää väittäkö muuta, tekin kävelisitte kuitenkin ohi, ylimielisinä ja piittaamattomina, te tuntemattomat mielet, joita hän ei voi millään tajuta. Lamppu rätisee katossa outoa valon kieltä. Hissi lähestyy hiljaa natisten ja hän istuu yhä tiiviimmässä kyyryssä. Hyönteisten kitiinikuoria rapisee jossain seinässä selän takana. Salaperäisiä olioita kaikkialla.” 
(”Tunneli-ihmisiä”, s. 112)

Novelleista juuri ”Tunneli-ihmisiä”, edellä mainittu ”Kullanmuru” ja varsinkin ”Hyvä hoitaja” leikkivät taitavasti kauhuelementeillä, ja halvaantuneesta nuorukaisesta kertova ”Afrikka” kääntyy loppua kohden vähintään hyvin lähelle maagista realismia. Onko tämä spekulatiivista fiktiota? Luonnollista vai yliluonnollista kauhua, harhoja vai hirviöitä? Itse näen kysymyksen yhdentekevänä. Totuushan on, että karmivimmat hirviöt – ne paskiaiset – asuvat saman katon alla eivätkä kanna kasvoissaan lonkeroita. Eikä kauhussa ole sellaista asiaa kuin vain henkilön mielen järkkyminen. Loppujen lopuksi: onko mitään aidosti pelottavampaa kuin kokemus, että todellisuuden, toiveiden ja pelkojen välinen raja onkin yhtäkkiä hiuksenhieno?