Lasten talossa. Runoja

Tittamari Marttinen tunnetaan paitsi runoilijana myös palkittuna lastenkirjailijana. Neljännessä runokokoelmassaan Marttinen tekee uuden aluevaltauksen valitsemalla runojen puhujaksi lapsen mutta suuntaamalla tekstin aikuisille.

En muista koskaan aikaisemmin lukeneeni runoteosta, jossa runojen puhuja kautta kokoelman on lapsi. Marttisen Lasten talossa tuo näin merkittävän lisä-äänen runouden kerrostaloon. Lapsiasiamiesten aikakaudella on hyvä, että lapsi – vaikka fiktiivinenkin – voi olla myös runon subjekti. Lapsethan ovat kyllä usein runon aiheina mutta harvoin oman näkökulmansa kautta.

Rooliruno on Tittamari Marttiselle ominainen runopuku. Tuhkamorsiamessa (1993) ja Käärmesormuksessa (2001) puhujina ovat eri aikojen ja paikkojen naiset. Lasten talossa puhuja on tyttö nimeltä Anna.

Kokoelman avausrunon voisi liittää lasten oikeuksien julistukseen jälkikirjoitukseksi. Aikuinen antaa lapselle laatuaikaa ja suorittaa velvollisuuttaan rantaleluja roudaamalla, mutta lapselle tämä ei riitä. Runossa Anna vetoaa äitiin ja isään tavalla, joka ainakin itselläni sai omatunnon kolkuttamaan:

’En tahdo, että kannatte uimalelut rannalle/
mutta vajoatte hiekkaan ja puhelinviesteihinne./
Tahdon, että sukellatte minun vieressäni,/
tahdon tarttua teitä varpaista./
Tiedän, että tekin olette lapsia./
—–
Älkää juosko karkuun!/
Tulkaa leikkimään!’

Sama teema aikuisen ja lapsen kohtaamattomuudesta ja aikuisen karkausyritykset toistuvat muissakin runoissa:

’On puhuttava kovaa/
että äiti kuulee. Muuten hän kääntyy selin,/
näppäilee puhelintaan/
ja on iloinen jonkun toisen kanssa.’

Tilan antaminen lapsipuhujalle on hyvä idea ja lähtökohta. Paikoitellen itselläni oli kuitenkin vaikeuksia muistaa, että kyse on lapsen puheesta ja ajatuksista:

’Pimeän tiuhat pensaat/
kasvattavat yönsilmuja, mustia perhosia,/
sydänverikukkia.’

tai

’Muistan millaista on ihan pienenä, syntymää odotellessa,/
aurinko helottaa ihon kerrosten läpi,/
suljetuin silmin sitä on hauska katsella./
Valohyrrä kieppuu ja häikäisee,/
sitä voi liikutella sormilla,/
kalvot pitävät vesimassoja paikoillaan.’

Kaunista, mutta onko ääni kuitenkin aikuisen eikä lapsen? Asko Sahlbergin pienoisromaani Höyhenen näkökulmahenkilönä on kehitysvammainen mies. Niinpä henkilön kokemat asiat kuvataan hänen tavallaan, ja tulos näkyy havainnollisuutena sekä erikoisena syntaksina. Kaikin osin Marttisen ja Sahlbergin kirjat eivät tietenkään ole vertailukelpoisia. Sahlberg kirjoittaa proosaa, Marttinen runoa, Sahlbergin näkökulmahenkilö on kehitysvammainen mies, Marttisen lapsi. Tuntuu, että Lasten talossa lapsen silmiin tulee välillä aikuisen katse. Esimerkiksi runossa ’Meteli seis!’ kiireettömyyden, sähköpostittomuuden ja mikroaaltouunittomuuden ihastelu tuntuu kovin aikuiselta unelmalta.

Jos sohvalla saisikin hyppiä…

Lasten talossa –kokoelman voi lukea yhtä lailla omaa lapsuuttaan miettien kuin vanhemmuudenkin kautta. Jokainen, jolla on empiiristä kokemusta lapsista, kohtaa tuttuja näkyjä: lastenhuoneen rihkamaerämaan, intohimoisen teippailijan ja kaiken yllä vyöryvän legolumivuoren. Pidän Tittamari Marttisen tavasta antaa eri puolten näkyä lapsessa. Vaikka Lasten talossa –kokoelma korostaakin lapsuuden iloa, on lapsipuhujassa myös anarkiaa ja uhmaa, eikä lapsesta tehdä idealisoitua kohdetta.

Vanhemmuus on aina yllätys, eikä tilausta voi peruuttaa. Marttisen lapsipuhuja on tietoinen itsestään ja ainutlaatuisuudestaan:

’Minä olen minä: äidin takkutukka tuulispää,/
isän hihkuva höyrypää tai villi vaahtopää,/
enkä tiedä, millaista vierasta/
taloon on odotettu.’

Runossa ’Riehumishuone’ kuvataan tilannetta, jossa ei ole kieltoja. Niin syljellä ikkunaan piirtäminen kuin sohvalla kengät jalassa hyppiminenkin on sallittua tässä lasten unelmahuoneessa. ’Saa! Saa! Saa! Kaikkea saa tehdä. / Siihen tottuu kyllä.’ Kiertokautta aikuinen siis ymmärtää olevansa kieltojen inkarnaatio.

Lasten talossa on tärkeä kirja. Antamalla lapselle puhujan roolin Tittamari Marttinen tekee näkymättömästä näkyvän. Maailma ei ole – naistutkimuksen termejä soveltaakseni – vain ’valkoisen länsimaisen miehen’ puhetta vaan myös naisten ja lasten sanojen kudelmaa.

Välillä olen tätä arvostelua kirjoittaessani samaistunut tilanteeseen, jonka Merete Mazzarella kuvaa kirjassaan Silloin en koskaan ole yksin. Mazzarellan lapsi pyysi äitiään lukemaan, mutta Mazzarella kieltäytyi, koska hänen piti juuri tuolloin kirjoittaa artikkeli lapselle lukemisen tärkeydestä. Vesirokkopotilaiden keskellä arvostelua kirjoittaessani olen tuntenut itseni Marttisen kuvaaman omaan maailmaansa pakenevan aikuisen kaltaiseksi.