Inkerin romaani

Kotkalaisen sepän, kirjailijan ja akateemikon Toivo Pekkasen (1902-1957) syntymästä on kulunut sata vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaistiin ensi kertaa kirjailijan jatkosodan aikana kirjoittama ja noin kuusikymmentä vuotta arkistoissa lojunut Inkerin romaani. Kirja seuraa talonpoika Juhana Korpolaisen elämää sekä inkeriläisen kylän vaiheita. Kerronta alkaa lokakuun vallankumouksesta ja jatkuu 1920-luvun lopun Stalinin puhdistuksiin, joiden kohteeksi joutuivat myös inkeriläiset talonpojat. Kirja valotttaa vainotun Inkerin kansan traagista kohtaloa, pirstaloitumista ja unohdusta.

Päähenkilö Juhana Korpolainen palaa sodasta ja englantilaisten vankileiriltä kotikyläänsä. Inkerinmaata ovat sillä aikaa tuhonneet valkoisten ja punaisten armeijat. Juhana on joutunut taistelemaan punaisten puolella. Veli Martti on taistellut vastakkaisella, valkoisten puolella. Keskiössä on Korpolaisen perhe, mutta välillä kerronta seikkailee ja harhailee pitkään myös muiden kyläläisten parissa.

Kotiin saavuttuaan Juhana huomaa, ettei mahdollisuuksia onneen ole tyrkyllä. Juhanan poissaollessa bolševikit ovat vanginneet ja ampuneet hänen isänsä. Juhanan on otettava isännän paikka. Hävinneiden puolella ollut Martti ei voi palata kotiinsa. Juhanaa epäillään veljensä piilottamisesta. Kaikki vähäinen ruoka täytyy piilottaa virkavallan ratsioilta.

Kylässä vallitsee synkkä ja epäluuloinen ilmapiiri. Ihmiset ovat jakautuneet eri leireihin. He tarkkailevat toisiaan, jotkut ovat pahantahtoisia ja kateellisia, toiset lannistuneita ja murheellisia. Joidenkin kyläläisten on vaikea hahmottaa uutta poliittista tilannetta. Maa ei ole enää viljelijän, vaan se kuuluu jollekin käsittämättömälle kansalle. Uskontoakaan ei saa enää harjoittaa, ja papit ovat ei-toivottuja kansalaisia. Köyhälistö toivottaa muutoksen tervetulleeksi, koska se tuntuu tietävän heille olojen paranemista. Osalle talonpoikia muutos merkitsee vankilaa, köyhyyttä tai likvidointia.

Pyrkimys parempaan

Pekkanen lähestyy henkilöitään näiden omista lähtökohdista; hän tuntuu menevän jokaisen hahmonsa nahkoihin. Inkerin romaani valottaa samaan tapaan ymmärtäen niin talonpoika Savolaisen taktikointia uudessa poliittisessa tilanteessa kuin venäläisen valtuutetun ajatuksia kyläläisistä, kommunismista ja johtamisesta. Pekkanen ei tuomitse ketään.

Pekkasen aiheet liittyvät usein työläisen elämään ja tavallisen ihmisen arjen ponnisteluihin. Henkilöhahmot pyrkivät sivistymään ja kehittämään ajatteluaan. Läpimurtoteoksessaan Tehtaan varjossa (1932) nuorella työläisellä Samuel Oinolla on sisäinen pakko kehittää itseään ja parantaa asemaansa yhteiskunnassa. Pekkasella itsellään oli samankaltainen pyrkimys; se johti rutiköyhästä työläiskodista akateemikoksi.

Myös Inkerin romaanin Korpolaisen perheessä luetaan paljon kirjoja. Ne tuovat hetkellistä lohtua synkältä vaikuttavaan tulevaisuuteen. Juhana elää perheensä kanssa suuressa hiljaisuudessa. Perhe ei ota osaa elämän ja kylän iloihin tai suruihin. Vain työtä tehdään ja kirjoja luetaan. Vaikeinta tämä tuntuu olevan Juhanan pikkuvanhalle, kirjaviisalle tyttärelle, joka näkee muiden lasten iloitsevan.

Hävinneiden puolella taistellut veli pakenee Suomeen ja saa sahalta töitä. Hän tuntuu pääsevän kiinni paremman elämän syrjästä. Voittajien puolella olleen Juhanan käy huonommin. Hän päätyy vankilaan, kaivamaan mutaa uuden valtakunnan pelloille unohdettuna, häväistynä ja arvottomana. Kirja kuvaa Juhanan koko elämän kotiinpaluusta asti tuhon odotuksena, miliisin odotuksena ja vankilamatkan odotuksena. Kaksi kertaa hän vankilaan joutuukin. Inkerin romaani luo kuvan kovin lohduttomasta maailmasta.

Vanha kirja, vanhaa kieltä

Inkerin romaanin kieli on vanhahkoa ja lauserakenteet jokseenkin raskaita. Se ei kuitenkaan haittaa lukukokemusta. Pekkasella kieli on sitä varten, että sillä kerrotaan yhteiskunnallisesta ongelmasta, ei sanakikkailua tai temppuilua varten. Mukana on poliittista ja historiallista pohdintaa. Sekä Pekkasen kieli että perhe- ja sukusuhteiden kuvaus tuo mieleen Väinö Linnan toeksen Täällä Pohjantäden alla; jatkaahan Linna omalla tavallaan Pekkasen teemoja hieman myöhemmässä historian vaiheessa.

Inkerin romaani ei yllä Pekkasen tunnetuimpien teosten Tehtaan varjossa tai Lapsuuteni (1953) veroiseksi. Se ei myöskään ole sellaista propagandista tekstiä, jota Pekkanen kirjoitti sodan aikana valtion leivissä. Kirjaa vaivaa viimeistelemättömyys. Palat eivät ole loksahtaneet tarkoille paikoilleen, ja kerrontaa sekoittaa aika ajoin eksyminen liiaksi pääjuonesta. Kirja on kuitenkin mielenkiintoinen sirpale Suomen, Venäjän ja Inkerin poliittista ja kulttuurista historiaa.

Toivo Pekkanen kiinnittää tarinansa historiaan, Inkerin kansan kohtaloon ja sen yhteiskunnallisiin ongelmiin ja pyrkii ymmärtämään inkeriläisten kohtaloa. Pietarin kupeessa sijaitsevaa Inkerinmaata ja sen asukkaita ovat historian kuluessa vaivanneet taistelut, nälänhätä, pakkosiirrot ja sekä uskonnolliset että etniset vainot.

Inkerin romaanin julkaisemisen esti sodanjälkeinen poliittinen tilanne. Kustantajat harrastivat itsesensuuria eivätkä julkaisseet kirjoja, joita ei olisi katsottu hyvällä itänaapurissa. Inkeri oli erityisen arkaluonteinen ja vältettävä aihe. Itsesensuuri ja suomettuminen jatkui suomalaisessa valtamediassa Neuvostoliiton ajan. Virallinen Suomi unohti inkeriläiset.

Suomesta muutettiin Inkeriin pääasiassa 1600-luvulla. Kaksitoista vuotta sitten presidentti Mauno Koiviston lausunnot käynnistivät paluumuuton, josta käydään keskustelua edelleen. Pekkasen romaani on vieläkin ajankohtainen.

Inkerin romaani ei ole ollut täysin unohduksissa. Tutkija Keijo Ahti esitelmöi käsikirjoituksesta vuonna 1965 kirjallisuuden tutkijoille. Kolme vuotta myöhemmin käsikirjoitus oli esillä kirjaston näyttelyssä Kotkassa. Sen jälkeen se oli vuosia Pekkasen ystävän ja tukijan Ester Kankkusen arkistossa, josta se siirtyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon. Sieltä Inkerin romaanin käsikirjoituksen löysi kirjailija Matti Mäkelä. Mäkelä on kirjoittanut Pekkasen elämäkerran, joka on tänä syksynä julkaistu nimellä Leveäharteinen ajattelija.