Aksel Sunnarborgin hymy

Monet lauluntekijät ovat ryhtyneet myös kirjailijoiksi, mm. Kauko Röyhkä ja Pelle Miljoona. Samoihin kenkiin astuu myös Tommi Liimatta romaanillaan Aksel Sunnarborgin hymy. Liimatta on tunnettu Absoluuttinen nollapiste -yhtyeen sanoittajana ja solistina. Häneltä on aiemmin ilmestynyt proosarunokokoelma Avainlastu (2002) sekä sarjakuva-albumi Masturbaatio Ranualla (2003). Avainlastu oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana ja palkittiin Tiiliskivipalkinnolla. Aksel Sunnarborgin hymy ilmestyy sopivasti samaan aikaan, kun Absoluuttinen nollapiste julkaisee Sortovuodet 1994-2004-kokoelman. Yhtyeeltä on tulossa myös uusi albumi.

Nykyisin nuoria omasta elämästä ammentavia kirjailijoita tupsahtelee esiin sieltä täältä. Viina ja naiset pääaiheinaan he haluavat asettua Salaman ja Saarikosken perillisiksi ja saada saman huuruisen gloorian harteilleen. Sitäpä ei pelkästään juomalla ja juomisesta kirjoittamalla saa.

Kielellisenä kikkailijana tunnettu Liimatta on tarkoituksella ottanut etäisyyttä aiempaan tuotantoonsa. Aksel Sunnarborgin hymyssä Liimatta viljelee leveää murrekieltä ja pohtii ihmistä yksilönä yhteisössä sekä suvun ja juurien tärkeyttä.

Aksel Sunnarborgin hymy on alakuloinen ja rännänmakuinen teos. Romaanissa tunkeudutaan neuroottisen, työtä vieroksuvan ja elämän peruskiviä kääntelevän nuoren miehen mieleen. Aksel pyrkii tekemään kaiken toisin ja olemaan erilainen. Hän etsii itselleen paikkaa ja suuntaa, joka ei noudattaisi perinteisiä sääntöjä. Aksel kasvaa huomaamaan, että työ, elämänmyönteisyys ja sosiaalisuus eivät välttämättä olekaan laumassa elämisen synnyttämiä tapoja vaan että sillä tavalla elämä on yksinkertaisesti helpointa. Jo nuorena uraelämän valinneen ihmisen on varmasti vaikea ymmärtää boheemien taiteilijapersoonien ajattelutapaa. Aksel Sunnarborgin hymy voi antaa näkökulmaa tällaiseen.

Hyppimällä ei menetä mitään

Liimatan teksti etenee sysäyksittäin. Hän juuttuu pitkäksi aikaa arjen huomioihin kuten pohtimaan syljen olemusta tai sitä, mitä sadalla markalla sai 1913 ja mitä sillä saa 1996. Liian usein toistuu kuvio: nukuin, söin, join, nukuin, söin jne. Liimatta tavoittelee aforisminomaisia totuuksia, mutta todella kirkastuneet viisaudet jäävät vähiin. Liimatta onnistuu tavoittamaan totuuksia, joskin absurdeja sellaisia, paremmin biisiensä sanoituksissa. Keskiväli on useimmille kirjoittajille vaikea, eikä Liimatta tee tässä poikkeusta – tai ehkä siten että Aksel Sunnarborgin hymyn keskiväli on poikkeuksellisen pitkästyttävä. Lukuohjeeksi voi antaa, että sivulta 135 voi hypätä suoraan sivulle 235 menettämättä yhtään mitään.

Teos haiskahtaa suoraan päiväkirjasta puretulle. Liimatalla ilmeisesti on harrastuksena nauhoittaa ystäviensä kanssa käymiään keskusteluja, jota harrastaa myös Aksel Sunnarborg. Autenttisen dialogin siirtäminen kirjalliseen teokseen on mielenkiintoinen ajatus mutta järjettömän tylsä, koska todellisen keskustelun informaatiomäärä on usein hyvin matala. Romaanin omintakeisin piirre ovatkin pitkät, mitäänsanomattomat dialogiosuudet.

Aksel Sunnarborgin nuorena kirjoittamia teesejä ovat muun muassa: ”Päämäärä on kerätä joukko yksityiskohtia” ja ”loppuelämä on käytettävä näiden sirpaleiden yhdistelyyn”. Nämä teesit tuntuvat olleen koko teoksen ohjenuorana. Kysymykseksi nousee, miksi tämä teos on kirjoitettu? Mitä Liimatta tällä haluaa sanoa?

Aksel Sunnarborgin hymyssä on paljon esikoisromaaneista tuttuja piirteitä. Se vaikuttaa oksennetulta. Kun se nyt on pois alta, voi kirjoittaa jotain ihan muuta. Teoksen luettua jääkin harmistuneena pohtimaan, mitä Liimatta olisi saanut aiheesta puristetuksi, jos olisi nojannut vähemmän nuorena tehtyihin huomioihin, odottanut muutaman vuoden ja käsitellyt teoksen aiheita vanhemman ihmisen näkemyksellä. Absoluuttisen nollapisteen uusia levyjä odotan yhä mielenkiinnolla, samoin Liimatan seuraavaa romaania, mutta odotan myös hänen tekstinsä jäntevöityvän.